58. Koti-ikävää

En mä tiennyt että näinkin vanhana voi kärsiä koti-ikävästä. Ei se ollut iskenyt päälle ihan heti kun mä olin tullut takaisin Texasista, vaan oikeastaan ensimäiset pari-kolme päivää oli mennyt hyvin. Vasta sen jälkeen - todennäköisesti kun mä sain nukuttua paluumatkan jäljiltä - sellainen ihmeellinen tunne alkoi valtaamaan mun mieltäni. En mä sitä heti ymmärtänyt, mutta lopulta mä tajusin että se taisi olla jonkinlaista koti-ikävää. Ehkä siihen sekoittui myös pienesti stressiä siitä, että miten Foreverin varsominen menisi, koska mulla ei ollut hirveästi kokemusta mitä tuli hevosten kasvattamiseen.
Kyllähän tääläkin oli hyvä eläinlääkäri käytössä, vaikka mä en tuntenutkaan Yvonnea yhtä hyvin kuin mitä mä olin tuntenut Evien kotona. Ehkä mä myös kaipasin Charlietakin, vaikka me oltiinkin yhteyksissä melkein päivittäin. Kuitenkin me oltiin Charlien kanssa vietetty ajoittain paljonkin aikaa yhdessä ja me oltiin puhuttu syvällisistäkin aiheista, eikä mulla tuntunut ainakaan vielä olevan ketään sellaista täällä pohjoisessa. Se tapa, millä mä päädyin tunteitani käsittelemään ei ollut todennäköisesti millään tavalla järkevää, mutta niin vain kävi. Ehkä helpompaa ja järkevämpää olisi ollut edes yrittää puhua jollekkin asioista, mutta sen sijaan mä tein huonon valinnan ja tartuin pulloon.

Tieto siitä, että mun täytyi kuitenkin nousta töihin päivittäin, piti mun juomista aisoissa. Olihan silti mukana sellaisiakin iltoja kun mä tein ylilyöntejä ja join liikaa siihen nähden, mikä olisi kannattavaa ja järkevää, mutta pääasiassa mä osasin pitää juomiseni aisoissa. Varsinkin silloin, kun mä olin päätynyt juomaan liikaa, seuraava päivä meni vältellessä Kittyä koska mä en halunnut kohdata toista ja myöntää että mä en osannut aina käsitellä tunteitani puhumalla, vaan mä tein sitten jotain tuollaista typerää.

Ehkä mua omalla tavallaan myös hienoisesti ahdisti Billyn ja Amyn häihin tullut kutsu. En mä tuntenut tulevasta hääparista kumpaakaan oikeastaan kunnolla ja varmasti kaikki muut tietäisivät hääparin mua paremmin, sekä muut vieraat joita häihin olisi tulossa. Kieltäytyminen häihin osallistumisesta ei kuitenkaan tullut edes ajatuksiinkaan, sillä mä epäilin että se voisi saada aikaan kunnon sodan Kittyn kanssa. Toki mua mietitytti sekin, että mitä jos se odotti että se olisi seuraava joka saisi jakaa saman ilouutisen. Oltiinhan me oltu toisen kanssa yhdessä jo useampia kuukausia ja maailmassa oli kuitenkin sellaisia pareja jotka astelivat avioon paljon lyhyemmän tuntemisen jälkeen. Tokihan mä olin ainakin valmis puhumaan asiasta, mutta en mä tiennyt voisinko mä siltikään tarjota Kittylle sitä mitä se odottaisi ja se oli ehkä saanut ne muutamat ylimääräiset millit lorahtamaan mun juomalasiin ja tarjoamaan karkumatkaa todellisuudesta.

Mä olin kertonut Charlien ehdotuksesta että me kasattaisiin tiimi Freewindillä kisattavaan tiimikisaan western viikolla. Eihän mua yhtään yllättänyt se, että Kitty oli heti mukana hommassa ja ei tainnut mennä vuorokauttakaan kun ensimäinen versio tiimistä oli jo valmina kunnes se muuttuikin sitten siihen jotta tiimejä lähtikin lopulta kaksi. Me kisattaisiin Kittyn kanssa eri tiimeissä mikä olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, samaten kuin se, että mun kanssa samassa tiimissä olisi Center itse.

Lähtöön olisi kuitenkin vielä vajaa viikko joten mitä tahansa voisi tapahtua. Mä en oikeastaan tehnyt enään mitään isompia remontteja tilallani, vaan enemmänkin kyseessä siivoilua ja remonttitarpeiden kasaamista varastoon tai odottamaan pois vientiä. Tallirakennuksen toisessa päässä oli varastotila, jolle mä en tiennyt vielä mitään käyttöä. Sinne oli sen vuoksi kasaantunut jotain remonttitarpeita ja muuta tavaraa jotka pitäisi selvittää joskus. Avatessani oven säikähdin lentoon lähteneitä lintuja ja katsoessani niiden perään mä sain ajatuksen ja ennen kuin mä edes muistinkaan miksi mä olin koko varastoon menemässä, mä olin kaivanut puhelimeni esiin.

Miltä kuullostaisi White Dove Farm?

57. Paluu takaisin

 24-25.3

Viikon loma kotiin oli oikeastaan ihan liian lyhyt, mutta mun onnekseni mulla ei toisaalta ollut hirveästi mitään sellaista jota mä olisin kotoa kaivannutkaan Kanadaan. Huonekalut ja sellaiset kun saisivat jäädä mökkiin ja hankkisin uusia pohjoisessa aina sitä mukaan kun budjettini taipuisi siihen remonttilainan pois maksun ollessa pää prioriteettini. Koska tyhjän trailerin kanssa oli ollut mahdollista ajaa vähän reippaammin, mä olin päässyt perille jo keskiviikkona illansuussa.

Valmiiseen pöytään astelu oli ollut mukavaa ja päivällisen aikana me oltiin vaihdettu äidin ja Jackin kanssa kuulumisia, ennen kuin mun oli ollut aika alkaa pakkaamaan tavaroita ja valmistautumaan muuttoon. Torstai olikin mennyt laukkuja pakatessa, ennen kuin mä olin istunut reissun toisen ja samalla viimeisen kerran pöydän ääreen ennen kuin mä seuraavana aamuna lähtisin aikaisin ajamaan takaisin pohjoiseen. Tokihan kotona olisi ollut mukavaa viettää pidempääkin aikaa, mutta mä tiesin että ajomatka olisi pitkä ja maanantaina olisi taas työpäivä.

Aamuinen lastaus tuntui jännittävän mua enemmän kuin Foreveriä ja juuri kun olimme lähdössä tamman kanssa, Charlien auto ajoi pihaamme. Sen sijaan että vain kuskin ovi aukeaisi, molemmat ovet aukenivat ja Evie nousi Willkesin autosta.

“Evie?” unen painamassa äänessäni oli epätietoisuuden nuotti helposti kuultavissa?
“Mä ajattelin että susta olisi varmasti mukavampaa ajaa kotiin ilman että sun tarvitsee huolehtia siitä, miten Forever voi. Tokihan mulla saattoi olla myös hieman pitämättömiä lomia ja semmoinen hetki että mä voisin ottaa viikon vapaata.” Sanat liukuivat sellaisella nuotilla, kuin asia olisi ollut Evielle päivänselvä. Käänsin katseeni kohti Charlieta joka näytti siltä, että tuo oli täysillä juonessa mukana ja todennäköisesti kai myös kertonut Evielle lähtöni ajankohdan.
“Ja mä epäilen että mulla ei oo mitään vastaansanomista tässä asiassa?”
“Nope” kuulin Charlien äänen viereltäni ennen kuin mies kietoi minut veljelliseen halaukseen ja toivotti turvallista ajomatkaa kotiin.

25-27.3

Siinä Evie oli oikeassa, että ajomatka kotiin meni vähän kevyemmällä mielellä kun samassa autossa kanssani matkusti eläinlääkäri ja jokaisella stopillamme Evie piti huolen siitä että tarkisti Foreverin voinnin. Vaikka tamma olikin viimeisillään tiineenä ja sen muuttaminen näin pitkää matkaa oli riski, kaikki meni onneksi hyvin ja saavuttaessamme ranchini mä saatoin huokaista helpotuksesta.

Forever pääsi asuttamaan omaa uutta karsinaansa ja seuraavana päivänä töiden jälkeen olin ajatellut muuttavani myös hh:n ja Imaghostin tilalleni. Olisi mukava nähdä hevoset taas ikkunasta, vaikka varmasti uuden rutiinin löytäminen ottaisi hetken, sillä en ollut joutunut kuukausiin huolehtimaan hevosista ennen töihin lähtöä tai sen jälkeen. Varmistuttuamme siitä, että tammalla olisi kaikki varmasti hyvin, oli aika suunnata sisälle. Mä en ollut varma siitä, että oliko Kitty lopulta tullutkaan mun työ yöksi ja odottamaan mun saapumistani kotiin. Olinhan mä ilmoittanut toiselle että se menisi lähemmäs puoltayötä, mutta toinen myös tiesi missä pidin vara-avainta talolleni joten nainen sai tehdä päätöksensä ihan itse.

Kuullessaan oven aukeamisen sekä askeleeni sisällä tarjosi vastauksen kysymykseeni, Kittyn kävellessä meitä kohden. Toisen hiukset olivat unen pörröttämät ja muutenkin Kitty näytti siltä että toinen olisi herännyt kuullessaan oven käyvän. Vaikka itseänikin väsytti, en voinut mitään hymylle joka nousi huulilleni, vaikkakin väsymyksen painamana.

“Mä en tiennyt että sä olit täälä. Ihanaa kuitenkin että olet” puhelin samalla kun yritin vältellä haukotusta ja kävelin Kittyn luo kietoakseni käteni toisen ympärille jotta saisin suljettua naisystäväni halaukseen sekä painettua suudelman toisen huulille. Kittyn katse oli kiinnittyneenä Evieen ja mä en tiennyt mitä toinen ajatteli siitä että toinen tuli mun kanssani Kanadaan, sillä en ollut varma jotta olinko kaikessa kotiinpaluun stressissäni muistanut ilmoittaa tästä muutoksesta Kittylle…

46. Näkemiin isä

Me oltiin lennetty Kittyn kanssa eilen Texasiin. Vaikka Alexiina olisikin tarjonnut mahdollisuutta olla poissa useammankin päivän, mä halusin vain päästä takaisin töiden pariin mahdollisimman nopeasti koska mä en meinannut uskoa että isä olisi poissa. Kuullessani viikko sitten isän menehtymisestä, mä olin yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Olin mä myös yrittänyt pysyä kaukana muista ihmisistä, sillä mä en todellakaan ollut parasta seuraa kun mä yritin navigoida suruni lävi. Isä oli ollut viimeiset vuodet aina läsnä ja kaikki tilaa koskevat päätökset me oltiin tehty yhdessä. Tokihan mä olin jo osin muuttanut Kanadaan joten se aikakausi oli tullut päätökseen, mutta silti mä luulin että meillä olisi vielä paljon enemmän aikaa isän kanssa.

Vaikka mun pukuni ei ollut kovin vanha, se tuntui pudistavan ja kiristävän varsinkin rinnankohdalta ja solmio tuntui taas rusentavan mun henkitorveni kasaan. Äiti ja Trevor olivat jo kappelilla, kun me saavuimme Kittyn kanssa sinne. Velipojan kanssa me päädyttiin vain halaamaan pikaisesti, mutta äidin kanssa me vaihdettiin pidempi halaus ja mä pahoittelin äitille että mä en päässyt kotiin silloin kun isä menehtyi. Hiljalleen myös muuta väkeä alkoi saapumaan kappelille ja siunaustilaisuus oli pieni ja intiimi, mutta jotenkin juuri isän näköinen. Minä, Trevor, Charlie sekä kolme jotain muuta isän tuttua kannoimme arkun kappelista hautapaikalle ja katsoessani sitä sen ollessa haudan pohjalla, tilanne jotenkin realisoitui ja mä en pystynyt pitää itseäni enään kasassa.

Muistotilaisuus pidettiin meillä kotona ja vaikka mä jotenkin ajattelin että kotiin pääseminen olisi helpottanut, mua ahdisti olla kotona ja heti kun vain tuli sellainen sopiva hetki, mun oli pakko päästä ulos. Mä en tiennyt että oliko Trevor majoittunut omaan huoneeseensa, vai mökkiin joten mä en uskaltanut mennä sinne ja mä päädyin talliin. Kitty oli kai jossain kohtaa huomannut mun katoamisen, sillä se tuli etsimään mua ja me istuttiin hiljaisuuden vallitessa meidän välillämme.

Lopulta mä vedin puvuntakkini povitaskusta valkoisen kirjekuoren, sekä sen päälle asetetun paperin ja ojensin sen sanomatta sanaakaan Kittylle. Mä tiesin mitä tuossa kirjeessä luki, sillä mä olin kerennyt lukemaan sen jo useampaan otteeseen lävitse, vaikka mä olinkin saanut sen käsiini vasta muutama tunti takaperin. Asian paljastaminen Kittylle mietitytti mua, mutta ainakin ollessani rehellinen jo tässä hetkessä, tuolla olisi mahdollisuus tehdä päätös itse siitä että haluaisiko kokea saman kohtalon kuin äitini, vai ottaisiko Kitty sen ”kiitos ja näkemiin” tien asiassa.

38. Uusia hevosia

Mä en oikein tiedä miten mä ajauduin siihen tilanteeseen että mun trailerissa oli kolme hevosta. Okei, Forever ja Imaghost oli selkeitä tapauksia, olihan molempien omistajan kohdalla meikäläisen nimi, mutta Chip tai virallisemmin Tsipping Tea oli sellainen pieni mysteeri. Kai mä olisin ymmärtänyt asian paremmin jos tilanteeseen olisi liittynyt paukku tai kymmenen, mutta kun tämä tapahtui niin selvinpäin kuin ihminen voi vain olla… Noh, kai sana oli kiirinyt siitä että mulla oli uusi karjahevonen etsinnässä Foreverin siirtyessä valmistautumaan varsomiseen ja Imaghostin ollessa vielä sen verran nuori että tammaa ei voinut ratsuttaa ihan vielä ja senkin jälkeen menisi aikaa että siitä tulisi yhtä luotettava karjahevonen kuin vanhemmista tammoista, jos mustangista nyt ikinä rehtiä työjuhtaa saisi.

En mä tiedä kuka se oli, Jack, Charlie, Evie vai isä, joka oli laittanut sanan kiertämään, mutta kisareissulla mua lähestyi yksi vanhempi herrasmies, joka kertoi että sillä olisi vanhempi quater ruuna etsimässä uutta kotia, tai ainakin jotain, joka voisi kisata hevoselle hieman tuloksia jotta sen myyntiarvoa voitaisiin nostaa sitä kautta. En mä kuitenkaan suoriltaan luvannut ruunaa ottaa mutta ei se kyllä kovin huonoltakaan kuulostanut joten muutamaa päivää myöhemmin mä ajelin tapaamaan tuota miestä sekä Chipiksi esiteltyä ruunaa. Ei mulla ollut kovinkaan suuria odotuksia siitä että millainen ruuna mua olisi vastassa sillä voisi hyvinkin olla että todellisuus olisi ihan jotain muuta kuin mitä mä olisin saanut kuulla.

Tila, jonne mä olin saapunut näytti siltä että se ei voinut olla mitenkään toimiva ranch, mutta niin vain sieltä löytyi pieni lauma lehmiä sekä yksi hevonen, jonka täytyi olla Chip, josta mulle oli kerrottu. En mä tiennyt että miten mä voisin puhua itseni ulos tilanteesta ja kerätessäni sanojani kieltäytyäkseni kunniasta, tuo vanha mies oli saapunut luokseni ja en lopulta viitsinytkään kieltäytyä. Varustaessani ruunaa mulla oli sellainen tunne mun takaraivossani että se ei mitenkään voisi olla hyvä karjahevonen, mutta niin vain mä sain pian tajuta olleeni väärässä ja pahasti. Vaikka varustaessa ruuna näyttikin siltä että se nukahtaisi pystyyn juuri sillä hetkellä, noustessani kuluneeseen ja säiden pahoinpitelemään satulaan, Chip tuntui heräävän henkiin ja hakiessani ruunaan tuntumaa sen verran että saatoin kokeilla millainen ruuna todellisuudessa oli.

Mitä pidempään sen satulassa istuin, sitä erilaisemmalta se tuntui verrattuna siihen pystyyn kuolleeseen hevoseen, joka edessäni oli seissyt varustamisen aikana. Vaikka mä olin tottunut energisiin hevosiin oli Chipissä kuitenkin erilaista energiaa ja pariin otteeseen mä meinasin jopa tippua ruunan satulasta. Chipin energisyys sai mut muuttamaan mieleni ruunasta täysin ja vaikka mä en alkuun ollut edes miettinyt ottavani ruunaa ratsastettavakseni, en mä voinut lopulta edes kieltäytyä ottamasta Chipiä luokseni. Toki myös se, että mä saisin joka kuu pienen summan rahaa tililleni, sekä saisin osan ruunan myyntihinnasta, joka voisi olla parhaimmillaan ihan mukavakin extra. Laskeuduttuani ruunan satulasta ja saatuani sen hoidettua pois me puhuttiin Chipin omistajan kanssa siitä että millainen fiilis mulla jäi ruunasta ja lopulta mä olin sopinut päivän, jolloin mä kävisin hakemassa Chipin luokseni ja näin mun trailerista löytyi nyt kolme hevosta.

Toki siellä olisi kohta neljä hevosta, sillä Trevor oli ilmoittanut ostaneensa quater orin. Mä en oikein tiennyt että mitä velipoika oli ajatellut, sillä se kävi tasan kerran vuodessa kotona ja oli silloinkin vain kuukauden, maksimissaan kolme kotona riippuen tietenkin siitä miten pahasti se oli sotkenut asiansa suomessa ja millaisen loman kaikki siitä tarvitsivat. Tokikaan mä en laittanut pahitteekseni sitä että mä sain vielä toisenkin ratsun käyttööni, joka ei todennäköisesti lähtisi ainakaan ihan heti mun altani, vaikkakaan Trevorista ja sen suunnitelmista ei ikinä saanutkaan mitään selvää ja se tuppasi tekemään niitä välillä hyvinkin nopealla aikataululla. Enää täytyisi vain katsoa että miten uudet hevoset kotiutuisivat ja miten elämä lähtisi sujumaan tällaisen hevosmäärän kanssa…

37. Huoli tulevasta

Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.

Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.

Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.

Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.

Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.

35. Mennyttä ja tulevaa

Kuluva vuosi tuntui katoavan kuin siivillä ja tavallaan mä odotinkin uutta vuotta. Vuosi oli alkanut omalla tavallaan surullisissa merkeissä kun mä olin joutunut antamaan Evielle luvan päästää Suzien ikivihreille. Siitä ei mennyt montaakaan viikkoa kun isä joutui sairaalaan ja saimme tietää että isällä oli syöpä. Diagnoosi tuli ihan täysin puskista ja lääkäri ei osannut sanoa tarkkaan että kauanko isällä olisi aikaa elää ja se voisi olla kaikkea kuukausista vuosiin. 

Olihan vuoden alkuun mahtunut onneksi jotain positiivistäkin, sillä Evie oli saanut Foreverin onnistuneesti tiineeksi ja tamman odotettiinkin varsovan huhtikuun alussa. Kovinkaan kauaa ei varmaan enää tamman kanssa pysty töitä tekemään ja Carlynkin ollessa jo hieman iäkkäämpi ja kevyellä käytöllä nivelongelmien vuoksi täytyy kohta turvautua mönkijään apuna kun käy tarkistamassa karjaa. Imaghostin ratsutus kun on pian vasta alkamassa, mutta ei ole mitään varmuutta siitä että millainen tapaus tammasta tulee kunhan se saadaan vain ratsutettua, sillä epäilen että pikku villikon ratsuttamisesta ei tule helppo projekti. Ehkä täytyy viestitellä Alexiinan kanssa jos naisella olisi jotain vinkkejä siitä miten pienen vapaan sielun voisi ratsuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Me oltiin muutenkin oltu aina satunaisesti yhteyksissä Alexiinan kanssa, ja mä olin laittanut naiselle tietoa siitä että miten Imaghostin kanssa oli mennyt ja miten sen matka kohti isoa hevosta oli mennyt, vaikka ajoittain pikkutamman villihevosveri olikin pistänyt sen muistuttamaan että tamman kouluttamisesta ei tulisi helppoa. Imaghostin kanssa oltiinkin työskennelty päivittäin tai ainakin melkein päivittäin lyhyitä pätkiä kerrallaan niin ihan perushoitotoimenpiteiden parissa kuin sitten ottaen tammaa käsihevoseksi karjan tarkastukseen ja ratsastaessa sen kanssa lauman lävitse. 

Kovapäisen luonteensa ansiosta siitä saattaa tullakkin hyvä karjahevonen, sillä tamma ei ole hirveästi säikkynyt lehmiä, jotka ovat rynnineet laumasta kohti sitä, vaan enemmänkin tamma on tuntunut liikuttavan itseään siten, että on saanut ohjattua lehmää uuteen suuntaan.

Myös Kittyn kanssa on tullut viestiteltyä ja välillä meidän viestit on ollut yllättävän pitkiä ja moniulotteisia eikä me olla aina puhuttu pelkästään hevosista vaan aiheet on lipsunut ihan arkielämän ja ranchien ulkopuolisiin asioihin ja Kitty taitaakin olla Trevorin lisäksi ainut, joka tietää isän diagnoosista. Mä kunnioitin isän päätöstä siitä että se ei halua kertoa sitä Charlielle, ennen kuin on ihan pakko joten isä sai itse kertoa asiasta kun se koki että olisi siihen valmis. 

Kitty oli myös ensimmäinen, joka sai kuulla Buckista. Koiran ottaminen ei ollut ihan kuulunut mun suunnitelmiini, mutta kun Charlie alkukeväästä kertoi että tuon narttu oli saanut pentuja ja että niistä voisi saada hyvän karjakoiran – vaikka pentujen isästä ei ollut tietoakaan – mä olin luvannut miettiä asiaa. Käydessäni katsomassa pentuetta, yksi pennuista osui mun silmään rohkeudellaan ja pienen keskustelun jälkeen mä olinkin varannut itselleni tuon pennun ja kesäkuussa Buckaroos tai lyhyesti vain Buck, muutti kotiin. Pentua on myös koulittu heti alusta alkaen mukaan farmin töihin ja pentu on saanut olla mukana hevosten luona sekä karjaa tarkastamassa, ja missä muussa pentua nyt on voinutkaan pitää mukana.

Pari läheltä piti tilannetta Imaghostin kanssa on opettanut pennulle sopivaa etäisyyttä hevosista, mutta muuten pennussa näyttäisi olevan karjakoiran vikaa ja ehkä siitä tulee hieno työpari sille ajalle kun mä joudun pärjäämään ilman hevosta kun Forever on lomalla varsansa kanssa ja Imaghostin kanssa haettaisiin vielä tuntumaa ratsun hommiin ja ennen kuin tamman kanssa voisi työskennellä kovinkaan pitkiä ja vaativia aikoja karjan parissa.

Tulevia kisoja täytyy vähän katsella, voi olla että ne hommat jäävät tauolle siihen asti että Forever on valmis palaamaan kisakehiin, sillä Imaghost saattaa olla liian iso pala yksinäiseen matkaamiseen, ellei tammalle sitten ottaisi Carlyä mukaan kaveriksi. Täytyy vähän katsella ja pohdiskella tulevaa kaikilta kanteilta.

31. 17-31.01.2021

Sunnuntai 17.01.2021 

Kisat Syringassa olivat menneet keskiverrosti eikä menestystä ollut tullut läheskään päivittäin. Kuitenkin positiivinen yllätys oli ollut Imaghostin nappaama voitto ja muutkin sijoitukset tietenkin lämmittivät mieltä.

Puolivälissä kotimatkaa puhelimeni soi ja ihmettelin pienesti kun Charlie soitti.

”Yup? Mun pitäis olla kotona puolen tunnin päästä” 
”Suze ei näytä hyvältä. Tai siis se on ollut nyt pari päivää paljon flegmaattisempi kuin normaalisti” Charlien vakava ääni pureutui tajuntaani. 
”Fuck… mä en usko että meillä on enää muuta vaihtoehtoa kun päästää se pois… katotaan kun oon kotona.” Lopetin puhelun lyhyeen ja Trevorin tamma tuli pakostakin ajatuksiini. Mä olin toivonut jotta Suze kääntyisi vähän paremmaksi kaikkien uusien hoitojen kautta mitä tammalle oltiin kokeiltu, mutta todennäköisesti olisi aika vain päästää tammasta irti vaikka olisi ollut ideaalein tilanne että se jouduttaisiin päästämään pois jo nyt kun Trevor ei ollut paikalla.

Olinhan mä kertonut Treville jo aikaisemminkin että voisi olla jotta Suze ei kauaa enää jaksaisi joten se, että tamman kohdalla jouduttaisiin tehdä päätös näin nopeasti, oli omalla tavallaan odotettavissa mutta silti se yllätti pienesti. Tämä tieto tuntui pidentävän myös viimeisiä maileja kotiin ihan liiaksi, mutta lopulta sain kääntää autoni tutulle ajotielle ja lopulta tuttuun pihaan. Charlie auttoi purkamaan tammat kyytistä ja palauttamaan ne omiin tarhoihinsa ennen kuin oli aika käydä katsomassa miltä Suze näytti.

”Se ei kyllä todellakaan näytä hyvältä… Mä soitan huomenna Evielle ja katsotaan mitä se sanoo. Voi kyllä olla että Suzen on aika mennä” huokaisin katsellessani ennen niin elämäniloista tammaa, joka oli vain varjo entisestään. Ehkä olisi paras olla soittamatta Trevorille ennen kuin Evie olisi käynyt ja tietäisi mitä tammalle kävisi. 

Tiistai 19.01.2021

”Hi Tyler. Suzeko ei lähtenyt menemään paremmaksi?” 
”Valitettavasti ei… Mä en tiedä onko vain paras päästää tammaraukka kärsimyksestään. Tai siis niin kuin onhan meillä vielä ne pari vaihtoehtoa mitä kokeilla, mutta mä en oo varma kannattaako Suzea kiusata enempää” 
”Mitä Trevor on mieltä?” 
”No tuota… Trev ei tiedä”

Vihreiden silmien katse kertoi paljon, mutta tiesin että Evie ymmärsi miksi en halunnut kertoa asiasta isoveljelleni vaikka Trevorin olisikin ollut hyvä tietää asiasta. Toisaalta Trevor ei voisi kuitenkaan tehdä mitään asialle Suomesta käsin ja olin ollut vastuussa jo niin monta vuotta miehen hevosista jotta halusin ainakin uskoa veljeni ajattelevan että tekisin parhaat päätökset myös tuon hevosten puolesta.

Tutkittuaan Suzen myös Evie oli sitä mieltä että olisi paras päästää ikivihreille. Talutimme tamman paikkaan, jossa se olisi helppo lopettaa ja mihin tamman voisi myös helposti haudata. Sanottuamme molemmat Charlien kanssa hyvästimme Suzelle Evie antoi tammalle viimeiset piikit ja lopulta tamma oli ikiunessa. Evien vielä varmistettua että Suzie todellakin olisi poissa palasimme takaisin ranchille ja tarjosin naiselle kahvit ennen kuin tuon oli pakko jatkaa matkaansa. Evie pahoitteli vielä Suzien puolesta ennen kuin tuo nousi autoonsa ja suuntasi kohti seuraavaa paikkaa. Puhuimme Charlien kanssa vielä jonkin aikaa tammasta samalla kun suuntasimme talliin laittamaan muutaman karsinoista valmiiksi Orange Woodilaisille, sillä Kitty, Roi ja Billy olisivat majoittumassa vastavuoroisesti luonani.

Forever Shine sekä Carly saivat viettää yönsä ulkona, sillä kymmenen lämpöastetta olisi vielä enemmän kuin hyvä keli seisottaa tammoja pihalla ja noilla olisi onneksi myös katokset tarhoissaan joten ne pärjäisivät sielä hyvin. Näin ollen saimmekin tarpeeksi karsinoita vieraileville hevosille joten tallissa tulisi olemaan vain Imaghost sekä Trevorin toinen ratsu.

Torstai 21.01.2021

Olin käynyt aamusta hoitamassa kaupungilla muutamia asioita rehujen hausta Suzen muistolaatan tilaamiseen. Olin juuri saanut vietyä äidilleni tuon pyytämät ostokset kun isäni huuteli että pihaan ajelisi vieras traileri. Epäilin sen olevan kanadalaisten karavaani eikä ajatukseni lopulta ollutkaan pielessä, sillä sellaiseksi se paljastui. Kunhan hevoset oli purettu ja olin näyttänyt kaikille karsinapaikat sekä mihin tavarat voi jättää esittelin farmimme.

”Talli on tosiaan vain tällainen pieni viisipaikkainen. Hevosia on neljä ja niistä kolme on minun ja enää yksi on Trevorin. Tietenkin sitten takaa löytyy katetut tarhat, joissa hevoset pärjäävät tarvittaessa vaikka myös yön yli” jatkoin selitystäni samalla kun kierrätin pienen porukan tarhojen luokse, jossa omat tammani sekä Trevorin ruuna nuokkuivat. Lopulta kierros oli valmis ja vaihdoimmekin hetken kuulumisia ennen kuin äiti kutsui meidät kaikki syömään ja oli aika suunnata peteihin.

Perjantai 22.01.2021

Vieraiden heräiltyä ja kunhan kaikki olivat vain saaneet aamupalaa ja kahvia pakattiin hevoset traileriin ja ajoimme Freewind Farmille harjoittelemaan, sillä meiltä ei omasta pihasta mitään sopivaa tilaa löytynyt. Samalla ratsut pääsivät vähän tutustumaan kisapaikkaan, vaikka omalle tammalleni se olikin jo tuttu kun olimme olleet Foreverin kanssa ajamassa tilan pientä karjalaumaa aitaukseensa.

Porukka jakautui kahtia niin että minä ja Billy teimme yhden joukkueen ja Kitty ja Roi toisen. Viimehetken treenit sujuivat hyvin vaikka eivät ihan draamattomasti ja kaikille taisi jäädä hyvä fiilis seuraavan päivän kisaa ajatellen.

Illalla hevoset varustettiin vielä uudelleen ja lähdettiin metsästämään auringonlaskua takalaitumelle. Samalla oli hyvä tarkistaa miten kylmenevä ilma oli kohdellut aitaa, joka täytyisi kyllä oikeasti vaihtaa ennen kuin karjan voisi ajaa takaisin laitumelle.

Lauantai 23.01.2021

Aamu alkoi odottavissa tunnelmissa ja aamupala pöydässä keskustelu kävikin tulevassa poolo-ottelussa. Poikkeuksellisesti jopa Charlie löytyi hörppimästä kahvia keittöstämme jo näin aikaisin, sillä olisin jatkamassa itse suoraan Kanadaan ottelun jälkeen joten kävimme miehen kanssa muutamia juttuja lävitse mitä tuo voisi tehdä jos ylimääräistä aikaa olisi hevosten hoidon ja muiden tehtävien lisäksi, sillä Charlie oli lupautunut auttelemaan jossain muuallakin.

Kisapaikan rajoitusten vuoksi meikäläinen ei tällä kertaa mahtunut Go Oranges! joukkueeseen ja lopulta päädyin jättäytymään pois myös avoimista joukkueista ja tarjoamaan näin mahdollisuuden pelaamiselle sellaisille, jotka olivat tulleet paljon kauempaa ottamaan osaa peleihin. Olihan se toisaalta mielenkiintoista myös päästä näkemään muiden joukkueiden pelaamista kunnolla ja lopulta kannustamaan omat tiimikaverit voittoon, samalla kun videoin tuon ottelun jotta Kittyllä ja muilla olisi jotain näytettävää muille kunhan sopiva hetki tuli.

Voitokkaan ottelun jälkeen oli aika palata ranchillemme ja ruokailun jälkeen oli kaikkien aika pakata tavaransa autoihin ja lopulta hevoset traileriin ja kääntää nokat kohti Kanadaa ja Orange Woodia, jossa olisi seuraavat kilpailut jo seuraavana päivänä.

Sunnuntai 24.01.2021

Mä tiesin jo ottaessani Foreveriä hoidettavaksi että tänään ei olisi meidän kisapäivä. Kai tamma oli niin tottunut siihen että se matkustaisi ja olisi kaikkialla Imaghostin kanssa että nyt kun se oli pitkästä aikaa yksin matkassa ei se osannut enään oikein olla ja toimia.

Meidän suoritus oli todella takkuinen ja ei todellakaan mitään sellaista mitä olin tottunut odottamaan appaloosaltani. Riittihän se toiseen sijaan näissä kisoissa, mutta silti olisi suorituksesta voinut korjata vaikka ja mitä. Kuitenkin täytyi olla tyytyväinen että tamma sai aikaan edes jonkinlaisen suorituksen vaikka se ei ollutkaan parhaimmillaan. Ennen lähtöäni pohdimme vielä hieman taktiikkaamme tulevaan poolo-otteluun sillä se pelattaisiin vain parin viikon kuluttua.

Ajaessani kohti kotia pohdin kaikkea mitä viikon aikana oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa oli tapahtumassa. Edessä olisi kuitenkin vielä parit western kilpailut ennen seuraavaa poolo-ottelua ja ystävänpäivän viikon vaellusta Kanadassa.

Keskiviikko-Sunnuntai 27-31.01.2021

Kisat Deadwoodissa olivat alkaneet jo keskiviikkona joten olin juuri sopivasti kerennyt käydä nappaamassa Imaghostin kyytiin ja ajamaan kisapaikalle. Forever ei jatkanut edelleenkään kovinkaan suurta ja mahtavaa suorittamista joten tamma taitaisi kyllä ansaita seuraavan poolo-ottelun jälkeen hieman lomaa. Pikkutamma sen sijaan oli ihan elementissään ja torstaina sekä perjantaina varsa nappasikin sijoitukset matkaansa.

Kilpaileminen Imaghostin kanssa oli aina oma pieni tehtävänsä mutta se selittyi kuitenkin tamman mustangiverellä ja sillä että se oli vielä nuori eläin, jolla oli ehkä hieman enemmän elämän kokemusta kuin ikätovereillaan, mutta silti se oli kuitenkin pääasiassa vielä nuori varsa. Ehkäpä tamma tasaantuisi iän mukana, tai sitten se olisi tulevaisuudessa oma pieni tulisieluinen karjahevoseni. Vain aika näyttäisi mitä valkopäisestä pikkuhevosesta tulisi.

24. WRJ Cup 10/20

Tyler Andrews (VRL-10337) - OWR Imaghost (Halter)

Tietenkin piti onnistua murtamaan kätensä juuri ennen Kanadassa olevaa cuppia. Onneksi löysin silti meille sopivan luokan ja tässä sitä oltiin valmistautumasa Imaghostin kanssa kehään. Tietenkinhän villihevoseni piti löytää se villi ja vapaa puolensa juuri kun olimme astuneet kehään ja tamma ravasikin muutaman kierroksen ympärillänä puhisten ja häntä tötteröllä, ennen kuin se rauhoittui ja jatkoi kävelyä vierelläni vaikkakin hieman liian aktiivisella käynnillä karjahevoselle.

Kuitenkin juuri arvostelun alkessa Imaghost onneksi rauhoittui ja tammaa oli hieman helpompi käsitellä yksikätisenäkin. Imaghost liikkui todella nätisti vaikka se olikin ehkä hieman liian energoinen ja varmasti siitä rokotettaisiin jossain kohtaa. Vaikka tamma olikin hieman pösilö, olin silti tyytyväinen siihen miten se liikkui ja miten se käyttäytyi vaikka se olikin esitellyt mustangivertaan ennen kuin olimme edes saaneet luokkaamme suoritettua.

Charlie Willkes (VRL-10337) - Forever Shine (cutting)

Voi iesus näitä Andrewseja... Olin auttanut Tyleriä tammojen liikutuksessa ja harjoitellut hieman huvikseni tamman kanssa karjan erottelua kun kävin tsekkaamassa karjaa. Tyler oli kuunnellut ilmeisesti hehkutustani ja jossain kohtaa tuo olikin ilmoittanut että oli ilmoittanut minut ja Foreverin Orange woodsilla järjestettävään kilpailuun. Joten tässä sitä oltiin valmistautumassa omaan suoritukseen.

En mä ollut mikään kilpailija mutta eipä se auttanut kun ratsastaa tamma kentälle ja alkaa suoritukseen. Ensimmäinen suoritus meni niin penkin alle kuin saattoi ja en saanut ensimmäistä vasikkaa edes kunnolla erotettua. Otettuani vähän etäisyyttä laumaan toinen suoritus oli vähän jo järkevämmän näköinen ja otettuani kolmannen ja viimeisen yritykseni se sujui jo lähemmäs täydellisyyttä ja ratsastaessani ulos kentältä olin tyytyväinen että suoritukseni oli ohitse ja vain toivoin että Tyler ei saisi samaa ideaa uusiksi.

23. Kuntoutumista, kisoja ja uusia työhevosia

Palattuamme kahdeskymmenes päivä Foreverin kanssa kisamatkaltamme oli se viikonloppu mennyt osin työnjohto tehtävissä ja osin tehden kaikkia sellaisia paperihommia, joiden tekemistä olin yleensä lykännyt viimeiseen mahdolliseen hetkeen, tai sitten vanhempani olivat ottaneet niistä kiinni ja tehneet ne puolestani.

Omalla tavallaan toimettomana oleminen ei sopinut minulle ja kaipasinkin jo sitä että voisin olla mukana ranchin arjessa sillä samalla panostuksella millä yleensä mutta tiesin myös että minun kannattaisi ottaa rauhassa se aika mitä kädelläni menisi parantua jotta se voisi kestää myös jatkossa.

Vanhemmat tammat saivat toimia päivittäisessä karjantarkastuksessa, ja Charlie oli myös aina kerran tai kaksi viikossa ratsastanut molemmat tammat muutenkin ja itse olin myös pyrkinyt pitämään tuntumaan tammoihin ratsastamalla niillä edes pari kertaa viikossa edes hetken vaikka en vielä mitenkään täysipäiväisesti viitsinytkään ratsastaa jotta en pilaisi enään mitään kuntoutumisessa. Tietenkinhän tiedossa olisivat muutamat kilpailut ensi kuun puolella, mutta ne olisivat sellaisia mitkä toivottavasti pystyisin ratsastamaan ilman isompia loukkaantumisia ja jos tilanne sen vaatii, niin saanhan onneksi aina pyydettyä Charlien ratsastamaan sijastani.

Olisi kyllä mahtava päästä kilpailemaan Trevoria vastaan sillä velipoikakin oli viestitellyt ja kertonut että tuo olisi myös kilpailemassa pitkästä aikaa westernissä ja olihan tuolta aina satunaisesti tullutkin jotain videota kun tuo treenailee barrelia sillä tammalla, joka tuolla oli treenikaverina. Täytyisi kyllä varmaan itsekin alkaa taas treenailemaan tuotakin lajia varsinkin jos tuo armas isoveli pääsee ensi kesänä lomalle niin ei tekisi mieli hävitä toiselle taas kerran yhtä skabaa.

Imaghostin kanssa kuitenkin ollaan treenailtu eniten ja pikkutamma saikin ensin ihmetellä karjaa omasta haastaan, ja sen jälkeen se on päässyt käsihevosena kanssamme tekemään kierrosta karjan seassa. Alkuunhan tamman kanssa kierrettiin vain laitumen ulkopuolella jotta se tottuisi hiljalleen lehmien lähellä oloon ja aina kun tamma tuntui olevan rento, siirryttiin seuraavana päivänä askel lähemmäs ja nykyään Imaghost kiertääkin kanssamme jo ihan normaalin aita- ja karjakierroksen. 

Tietyissä tilanteissa tamma edelleen säikkyy karjaa ja osaa esitellä omaa temperamenttiaan mutta kuitenkin pääasiallisesti se on järkevän oloinen pikkuhevonen, josta tulee varmasti hyvä karjahevonen Carlyn tilalle. Tietenkinhän tarkoituksena olisi myös opettaa pikkuhevonen kulkemaan ratsukon vierellä käsihevosena tai siten että varsan voisi tarvittaessa hetkittäin sitoa satulan nuppiin kiinni, mutta tällaisia asioita katsellaan jossain rauhallisemmalla alueella hiljalleen ja jatketaan tamman koulutusta kohti hyvää ja toivottavasti järkevää käyttöhevosta.

22. CAN-COL-TX

Me oltiin ajettu Kanadasta suoraan Birch Bark Ranchille, jossa meillä oli kuudespäivä seuraavat kilpailut. Olin ilmoittanut kotiin että meillä saattaisi olla vielä muutama päivä edessä tien päällä riippuen miten tammojen kanssa kävisi karsinnassa.

Imaghostin kanssa otimme taas osaa Halter luokkaan, sillä minulla olisi vielä tämän reissun yli oikea käsi paketissa joten selkään ei ollut mitään asiaa. Tällä kertaa tamma käyttäytyi vähän siivommin kuin Orange Woodissa, mutta siitä oli myös huomattavissa väsymys joten se ei ollut kovinkaan edustava esiintyessään.

Myöskään Charlie ja Forever eivät onnistuneet nappaamaan jatkopaikkaa, joten pääsimme tammojen kanssa kotimatkalle ja vuorokauden kääntyessä lauantain puolelle olimme Charlien kanssa viimein kotona. Purimme tammat hiljaisuuden vallitessa ennen kuin painelimme nukkumaan ja vasta herätessämme joskus iltapäivän puolella oli aika siivota ja purkaa traileri sekä kantaa reissulle varatut tarvikkeet pois autostani joko mökkiini tai Charlien autoon riippuen kumman kamppeita kumpikin meistä nyt sattui käsiinsä nappaamaan. Äiti vaati myös meitä molempia tulemaan päätalolle illalliselle joten se tarjosi minulle samalla hyvän tilaisuuden käyttää tietokonetta, sillä en ollut huomannut napata omaa kannettavaani mökistä matkaani ja päätalolla oleva kone toimi muutenkin paremmin kuin ikivanha läppärini.

Koneelle istuessani avasin sähköpostini ja kävin sen nopeasti lävitse vastaten muutamaan kiireisimpään, ennen kuin avasin uuden sähköpostin.


Reciever: info@owr.com

Title: Imaghost

Hei! 

Palailtiin muutama tunti sitten tammojen kanssa reissusta kotiin. Imaghost matkusti Kanadasta Coloradoon hienosti ja pikkutamma on muutenkin ollut koko matkan aikana todella näppärä matkustaja vaikka siirtymät on välillä ollut pitkiä taukojenkin kanssa.

Nyt tamma saa levätä muutaman päivän ja katsellaan jos loppuviikosta pikkutamman kanssa otettaisiin seuraava askel koulutuksessa. Täytyy katsoa jos saisi sen verran apukäsiä että jos Charlie kerkeäisi nappaamaan muutaman kuvan niin saisi laitella teilleppäin, sillä varmasti pikkutamman kuulumisia olisi kiva ainakin Dewnin kuulla? Varsa kun tuntui olevan sille tärkeä.

Coloradosta haettiin tällä kertaa vain kokemusta, mutta Imagesta huomasi että myös väsymys alkoi painamaan tammaa. Olihan tuo aika raskas reissu varsalle ja ensi kerralla täytyy suunnitella hommaa vähän paremmin.

Lähetä terveiset muille että hengissä kotona ja että pikkutamman kuulumisia on halutessa tiedossa myöhemmin. 

- Tyler Andrews

Lähetettyäni sähköpostin Kanadaan tutkin vielä westernjaoksen kisakalenterin ja löysinkin reilun viikon päästä alkavat westernkisat, joissa oli sopiva luokka Foreverille. Reissu tulisi olemaan pitkä mutta pärjäsin sielä onneksi yksin joten Charlie voisi toivottavasti huolehtia silloin tilasta tai tarvittaessa varmaan myös vanhempani voisivat hoitaa tilaa nyt kun karja oli lähilaitumella eikä takalaitumella.

Ollessani valmis tietokoneella suljin sen ja liityin muiden seuraan ruokapöydän ääreen, jossa muut olivat jo ottamassa ruokaa ja aloimme vaihtaa vanhempieni kanssa kuulumisia niin Kanadan matkalta kuin Coloradosta. Kerroin myös että olin juuri ilmoittanut Foreverin uusiin kisoihin ja Charlien katsoessa minua ilmeellä, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa lohdutin toista kertomalla että olin laittanut itseni ratsastajaksi ja että tuolta toivoisin mahdollisuutta olla hieman apuna ranchilla jos sitä tarvittaisiin sillä, olisin kuitenkin useamman päivän poissa tammani kanssa.

Tämä kuulosti Charliesta paljon paremmalta kuin se, että tuo olisi joutunut uudelleen kilpailemaan. Sen viikon aikana mitä vietin kotona kerkesin käydä lääkärissä ja käteni oli onneksi parantunut sen verran että pääsin kipsistäni eroon ja sain tilalle kuntoutusohjeet.

Yritin parhaani mukaan suorittaa kuntouttavia liikkeitä aina kun minulla oli vain jokin hetki, johon sain liikkeet mahtumaan ja vaikka ne tuntuivat miten idiooteilta tahansa tiesin että ne olisivat vain askel terveempää kroppaa ja näin ollen käteni toivottavasti kestäisi käyttöä paljon paremmin.

Viidestoista päivä oli minun ja Foreverin aika lähteä seuraavaan kisapaikkaan ja maanantaina 16.11 olikin meidän ensimmäinen yhteinen starttimme ja oikeastaan ratsastuksemme pitkään aikaan ja oli enemmän kuin mahtava tunne selviytyä tuosta radasta voittajina.

En tiedä nousiko menestys päähäni vai mitä, mutta seuraavat kolmepäivää oltiinkin sitten luokkien häntäpäässä, kunnes taas kahdeskymmenes päivä nappasimme vielä toisen voiton. Kotiin oli mukava palata hyvin menneen kisareissun jälkeen ja lupasinkin yrittää pysyä nyt hetken pidempään kotona ja katsoa seuraavia kisoja silloin kun Orange Wood houstaisi seuraavat cup osakilpailut joulukuussa.

21. Kisamatkalla

Vain mun tuurilla mä olin onnistunut telomaan kättäni vielä lisää, vaikka se oli juuri alkanut parantumaan ja olin yrittänyt varoa sitä parhaani mukaan. Mulla oli ollut edeltävällä viikolla viiden viikon kontrolli, ja kuvassa oli näkynyt pientä muutosta, vaikka aiemmissa kuvissa murtuma oli näyttänyt lähtevän paranemaan hyvin ja olin yrittänyt varoa kättäni ja jättää raskaat hommat muille ja itse keskittyä enemmän vain työnjohdollisiin tehtäviin.

Seuraava kontrolli olisikin sitten ensi viikolla ja toiveissa olisi että paraneminen olisi ottanut sellaisen spurtin, että saattaisin päästä kipsistä eroon ja vaikka jo edes hetkittäin takaisin satulaan, vaikka lääkäri meinasikin että menisi vielä kuukausi tai kaksi, ennen kuin pystyisin olla täysipäiväisesti taas vastuussa ranchista ja tuo aika tulisi sisältämään myös jonkin verran kuntoutusta kädelleni.

Tällä hetkellä tuollaiset asiat tuntuivat olevan kuitenkin pieniä murheita isossa maailmassa, sillä edessä avautui pitkä ja loputtomalta tuntuva maantie, jonka päätepisteestä löytyisi taas Ranch Orange Wood. Vaikka en kokenut itseäni samanlaiseksi kisaintoilijaksi kuin velipoikaa, oli kisoissa silti mukava tavata uusia ihmisiä ja luoda kontakteja. Omanlaista hulluuttahan vaadittiin tietenkin lähteä kisoihin noin monen mailin taakse, mutta saisipa samalla näyttää Centereille, että Imaghost olisi edelleen hengissä vaikka tuon omistaja ei ollutkaan parhaimmalla mahdollisella tolalla varsaa hakiessa.

Ajomatka Charlien kanssa oli ollut jotenkin normaalia hiljaisempi ja olimmekin vaihdelleet ajovuoroja täyden hiljaisuuden vallitessa välillämme, eikä montaakaan sanaa oltu vaihdettu edes hevosista niinä hetkinä, kun ne oltiin tarkastettu samalla kun vaihdoimme toisen kerran kuskia. Kai meitä molempia mietitytti tulevat kilpailut, sillä olisivathan nämä Charlielle ensimmäiset ja minulle ensimmäiset halterissa pitkästä aikaa, totuttuani kilpailemaan ja puolivillaisesti treenailemaan cuttingia ajatellen.

Charlie hoitaisi kuitenkin sen puolen edustuksen Foreverin kanssa. Tamma oli onneksi rauhoittunut nopeasti sen säikähdyksensä jälkeen takalaitumella ja olin käyttänyt sen vielä klinikalla, sekä hierotuttanut koko hevosen pariinkin otteeseen, joka oli auttanut sen palautumisessa vielä enemmän ja Charlie olikin sanonut että tammassa oli havaittavissa selkeä ero, kun karja oli ajettu lähilaitumelle. Nyt täytyisikin vain toivoa parasta että sama flow jatkuisi kisoissa ja että Willkes pääsisi mahdollisesti maistamaan jopa menestystä tamman kanssa jotta tuo ei olisi ehkä ihan niin nyrpeä päätöksestäni ilmoittaa tuo ja Forever kisoihin.

**

Lauantaina pitkä matkamme tuli lopulta päätökseen, kääntäessäni autoni Orange Woodin portista sisään ja lopulta parkkeeratessani sen muiden trailereiden viereen. Auton ollessa parkissa vedin avaimet virtalukosta ja lähdimme purkamaan tammoja trailerista. Charlien pidellessä Foreverin narua ja Imaghostin narun painaessa omassa kädessäni, lähdimme kävelyttämään tammoja pikaisesti ja löydettyämme erään hieman rauhallisemmalta vaikuttavan reitin, ei edellämme kävelevästä parivaljakosta voinut erehtyä kovinkaa paljoa.

”Dewn!” korotin hieman ääntäni ja toivoin että Center kuulisi minut. Onnekseni toinen käänsikin päänsä ääneni suuntaani hieman ihmetellen kuka tuota kutsuisi, mutta rekisteröidessään äänen lähteen tuo pysähtyi ja päästessämme lähemmäs miestä tuon kasvoilta oli luettavissa tervetulleeksi osoittava ilme. 
”Haittaako jos liitytään seuraan? Ajateltiin antaa tammoille vähän liikettä ensin kun takana on kuitenkin pitkä matka” nostin kysymyksen ilmoille vinkaten samalla kohti takanamme seisovia Charlieta ja Foreveriä.
”Jeah. Ei mekään pitkään kävellä, mutta seuraan mahtuu siitäkin huolimatta”

Kävelyn aikana vaihdoimme hieman kuulumisia Dewnin kanssa niin yleisellä tasolla, kuin myös hevosten kohdalla ja siitä meillä olisikin riittänyt juttua vaikka muille jakaa. Kerroin Centerille mitä olimme tehneet Imaghostin kanssa, kuin myös suunnitelmistani mustangin kanssa tulevaisuudessa, kunhan varsa vain kasvaisi vielä hieman ja sen kanssa voitaisiin siirtyä seuraavaan vaiheeseen koulutuksessa.

Ennemmin kuin kumpikaan meistä olisi halunnut, tuli tallipiha vastaan ja minun ja Imaghostin oli aika valmistautua omaan luokkaamme, Charlien palatessa trailerille varustamaan Foreveriä omaan luokkaansa. Yllätyksekseni Dewn ja Honey jatkoivat kanssamme samaan suuntaan.

”Tuutko todistamaan miten pikkutamma käyttäytyy?” Heitin Dewnille, rapsuttan samalla vaivalloisesti Imaghostin kaulaa, kipsin rajoittaessa tehokkaasti sormieni liikerataa. 
”Ehkä vähän sitäkin. Me käydään myös kokeilemassa Honeyn kanssa onneamme kilpa-areenalla” Center vastasi korjaten stetsoninsa asentoa. Lopulta minut ja Imahgost kuulutettiin ensimmäisenä areenalle ja yllätyksekseni nuorikko käyttäytyi kuin järkevinkin hevonen ja kaikelta epämääräiseltä pöllöilyltä säilyttiin melkein loppuun asti, jolloin Imaghost päätti säikähtää jotain, kavahtaen takasilleen ja heittäen minut kääntyessään tutustumaa Orange Woodin kentän pintaan. Kierähdin mahdollisimman nopeasti hieman kauemaksi tamman jaloista, ennen kuin kömmin pystyyn ja pääsin taluttamaan puhisevan, mutta jo onneksi rauhoittuneemman pikkutamman trailerille. Lastattuamme Imaghostin, kerkesimme hengähtää Charlien kanssa muutaman luokan ajan, ennen kuin oli aika pistää Forever valmiiksi ja päästää Charlie lämmittelemään tamman kanssa. 

Charlien lämmitellessä Foreverin kanssa, siirryin itse kentän laidalle seuraamaan edeltävän luokan loppua ja cuttingin alkua. Jossain kohtaa näin silmäkulmastani liikettä ja kääntäessäni katsettani vierelleni ilmestyneeseen henkilöön huomasin Raicyn saapuneen vierelleni.

”Dewn kertoi että sulla oli vähän tapahtumarikas luokka?” 

”Nuorten hevosten ilot. Tylsäksihän tämä kävisi jos nää ois ku herran enkelit” 

Seisoimme hetken katsellen luokkaa ennen kuin palasin ääneen. 

”Tutustuin muutes siihen luomurehuohjelmaan mistä puhuit silloin kuun alussa, ja pakko kyllä myöntää että meikäläinen oli enemmän kuin väärässä sen suhteen. Ei se nyt ollutkaan lopulta niin vaikeaa ja monimutkaista ymmärtää kuin miltä se oli aikaisemmin näyttänyt, toisaalta nyt tuota aikaa on ollut vähän enemmän kuin normaalisti sattuneesta hidastavasta syystä” Raicy ei kääntynyt katsomaan minua, enkä tiennyt oliko tuo mielissään erävoitostaan, vai olinko luovuttanut liian helpolla loppupeleissä, mutta ainakin alkuperäistä keskusteluamme muistellessa en ollut päästänyt kylläkään Centeriä helpolla, sillä Alexiina oli joutunut tulla jo hieman toppuuttelemaan kiivaahkonakin käyvää sananvaihtoamme ja olikin ainakin omalla kohdallani mennyt pieni hetki, että olin saanut omat kierrokseni laskettua ja saatoin taas keskustella ihmisten kanssa normaalisti.

Lopulta Charlie ja Forever kuulutettiin kisa-areenalle ja tuolla ei mennyt suoritukset kyllä yhtään oman tasonsa mukaan, mutta olihan kyseessä hänen ensimmäiset kisansa, joten rutiinin puute oli varmasti oma osansa. Miehen suoritettua luokkansa oli aika pakata myös appaloosatamma traileriin ja juuri kun olimme tekemässä lähtöä Alexiina ja Dewn saapuivat autollemme.

”Olethan Tyler kunnossa? Dewn kertoi mitä kävi” naisen katseesta paistoi huoli. 
”Joo, egohan tuossa oli kovimmilla, mutta eiköhän se parane ensi kertaan mennessä” 
”Jeah. Tää taitaa olla sun? Löyty tuolta kentän laidalta äsken ja meidän kenenkään se ei ole” Dewn piti ojennetussa kädessään mustaa, jo mudan ja elämän tahrimaa stetsonia, jonka tunnistin omakseni (totta puhuen se oli Trevorin, mutta tuollapa ei sille tarvetta ole) 
”Ah joo, se taisi lentää siinä rytäkässä. Kiitos” otin hatun miehen käsistä. 
”Hyvä että kaikki selvisi ja oli mukava nähdä teitä molempia ja Imaghostia. Toivottavasti nähdään vielä joskus tammaa kisa-areenoilla vaikka debyytti ei ollutkaan kovin imarteleva” 
”Kyllä me vielä kisaillaan. Kuten Raicyllekkin mainitsin niin tylsäähän tää olis jos nämä olisi kuin herran ajatus. Vähän vain rutiinia alle niin hyvä tulee”

Vaihdettuamme heipat puolin ja toisin oli aika kääntää auton nokka kohti seuraavaa kisapaikkaa ja Autumn Championshipsiä.

20. Arkielämää

Kotona ollaan jatkettu elämää viimeisen parin viikon aikana ja Imaghost on alkanut kotiutumaan ihan hyvin. Tamma on saanut viettää elämää tarhassaan Carlyn vieressä ja ensimmäisten päivien alkujärkytyksen jälkeen se alkoi kotiutumaan ihan hyvin.

Vajaa viikko kotiin palaamisemme jälkeen otin Imagen riimuun ja naruun ja kävimme kävelemässä tamman kanssa hieman samalla kun Charlie liikutti ratsain Foreveriä tai Carlyä. Hiljalleen varsan kanssa ollaan alettu myös treenailemaan ja ollaan jatkettu samoja juttuja, mitä Dewn oli varsalle opettanut. Imaghost on ollut nopea oppimaan ja pikkutamma on alkanut esittelemään myös omaa luonnettaan, ja sen kanssa onkin välillä ollut mielenkiintoista tehdä töitä toisen alkaessa yllättäen pomppimaan ja kieppumaan hyrrän lailla narun jatkeena.

Vanhempani sekä Charlie eivät ole aina olleet ihan samaa mieltä siitä että minun kannattaisi jättää tamman kouluttaminen siihen asti että käteni olisi kunnossa ja en joutuisi suojelemaan sitä tamman loikilta. Kuitenkin olen pitänyt pääni ja pyrkinyt työskentelemään tamman kanssa lyhyissä pätkissä ja pitää sen mahdollisimman tyytyväisenä jotta treenistä jäisi kaikille hyvä mieli ja että koulutus etenisi. Ajatuksissa olisi kouluttaa varsa myös käsihevoseksi, mutta tätä tullaan todennäköisesti treenaamaan vasta siinä kohtaa kun oma kuntoni sen sallisi, sillä en haluaisi jättää sitä tehtävää Charlien hoidettavaksi.

Ensi viikolla olisi aika palata Imaghostin sekä Foreverin kanssa Kanadaan kun ilmoitin molemmat tammat western jaoksen cup osakilpailuun. Imagen kanssa osallistuisimme halter luokkaan, koska minusta ei ollut ratsastamaan tai laittamaan hevosta kuntoon, joten olisi helpompi avata kisaura pikkutamman kanssa maasta käsin luokasta ja Charlie saisi osallistua Foreverillä cuttingiin, sillä sitä nuori oli päässyt treenaamaan tamman kanssa jo aikaisemminkin, oltuaan mukana karjanajossa. Kanadassa saatamme viettää pari päivää siten, että palaisimme suoraan Birch Bark Ranchille, jossa meillä olisi seuraavat kilpailut ja sen jälkeen todennäköisesti kisaurakkamme olisi lopussa tältä vuodelta, ellemme sitten päätä lopulta osallistua joihinkin kisoihin. Loppuvuoden suurin tavoite on kuitenkin hoitaa itseni kuntoon ja palautua mahdollisimman nopeasti ratsastuskuntoon.

19. Kotiinlähdön aika

Sunnuntain sää oli yhtä harmaa ja masentava kuin mitä lähtöpäivän sääksi saattoi olettaa. Suurin ero tässä tilanteessa taisi olla se, että kyseessä ei ollut lopullinen lähtö, vaan minun, Charlien, Carlyn ja tietenkin Imaghostin olisi tarkoitus lähteä takaisin kotiin. Meillä ei toisaalta ollut mikään kiire lähteä paluumatkalle, sillä olimme varanneet karsinapaikat samoista kohteista joilla olimme yöpyneet tulomatkallamme ja meillä olisi vain kaksi ja puolituntia ajoa edessä, joten voisme lähteä hyvin vasta illemmalla.

Olin jostain syystä nukkunut huonosti, joten olin yrittänyt mahdollisimman hiljaisesti hiippailla ulos leiriaitasta ja suuntasin aamun hämärän turvissa kohti maneesin vierellä sijaitsevaa pihattoa, jossa Imaghost sai vielä tämän päivän asustella. Kuitenkin ollessani matkalla kohti pihattoa, näin että pihaton aitaan nojaili joku, jota en tunnistanut. Tuolla oli pitkä tumma takki, sekä leveä lierinen stetson päässään ja hänen asennostaan saattoi huomata että tuo ei ollut ensimmäistä kertaa aidalla katselemassa hevosia. Normaalissa tilanteessa olisin saattanut kävellä itsekin aidalle ja tutustua tuohon muukalaiseen, mutta ilmeisesti huonot yöunet olivat tehneet tehtävänsä ja muutinkin suuntaani ja kävelin kohti tallia, jossa näin olevan valojen päällä ja astuttuani käytävälle kuulin Kittyn käyvän jotain keskustelua jossain piilossa olevan henkilön kanssa.

"Huomenta. Voinko mä auttaa jossain?"
"Ai, huomenta Tyler. Mä en yhtään kuullut että sä saavuit. Me aletaan oikeastaan olemaan valmiita" Kittyn äänestä kuitenkin oli kuultavissa miten toinen yritti peittää tällä pahoittelunsa siitä että ei haluaisi rasittaa minua nykyisessä tilassani liikaa. Kittyn keskustelukumppani oli paljastunut Charlotteksi ja juttelimmekin naisten kanssa hevosista ja lännenratsastuksesta sekä ratsastamisesta ylipäätään, vaikka en ymmärtänytkään englantilaisesta tyylistä kovinkaan paljoa, vaikka olinkin joskus Trevorin painostuksesta myös sitäkin kokeillut.

"Tiedättekö te kuka muutes oli äsken maneesin viereisen pihaton aidalla? Joku pitkätakkinen stetsonpää?" kysyin nojaillessani karsinan etuseinään paremman tekemisen puutteessa.
"Oliskohan se ollut Barrett... Se omistaa Smokeyn, Imaghostin isän" Kitty pohti samalla kun viimeisteli tallissa tehtävät työt. Kittyn ja Charlotten siirtyessä jatkamaan töitään ulos suuntasin takaisin leiriaitalle ja matkalla ohitinkin Raicyn sekä Dewnin jotka olivat palaamassa takaisin päätalolle. Vaihdettuani vielä muutaman sanan miestenkin kanssa jatkoin matkaani aitalle jossa Charlie oli jo hereillä ja aamupalapöydässä.

Rauhassa ja pitkän kaavan mukaan nautitun aamupalan jälkeen suuntasin etsimään Alexiinaa samalla kun Charlie lupasi liikuttaa Carlyn vielä kerran. Alexiina löytyikin toimistostaan ja teimme kaikki tarvittavat paperityöt valmiiksi Imaghostin omistajanvaihdosta ja kauppojen viimeistelyä ajatellen ja kaiken ollessa valmista omalta ja Willkesin osalta, päätimme lähteä miehen kanssa tutustumaan vielä pikaisesti waterphew:hin. Palattuamme takaisin Orange Woodiin, oli aika ottaa traileri takaisin auton perään ja lastata ensin Carly omalle paikalleen ja sen jälkeen annoin Dewnin taluttaa Imaghostin traileriin. Pikkutamma ei ollut ihan myyty ajatukselle uudesta trailerista, mutta lopulta se käveli miehen perässä traileriin ja myös pikkutamman ollessa paikallaan sai Charlie sulkea ovet ja olimme näin valmiita lähtöön.

Kiitin Centereitä vielä kerran heidän vieraanvaraisuudestaan tämän viikonlopun aikana ja esitin uudelleen kutsun tulla vierailemaan ja tapaamaan Imagostia, vaikka varmasti varsan kanssa tultaisiin vierailemaan myös sen syntymäkodissa kilpailuissa ja ties vaikkapa joskus retkeläisenä tai muun tapahtuman merkeissä. Viimeisetkin hyvästit sanottuamme nousimme Charlien kanssa autoon ja aloitimme ensimmäisen etapin pitkästä kotimatkastamme.

18. Tutustumista, Illallista ja "treenejä" (02-03.10.2020)

Imaghost vaikutti järkevältä hevosenalulta seuratessani tamman liikkumista Dewnin vierellä ja perässä.

Kyselin Dewniltä tarkemmin tuon metodeista varsan kouluttamisen kanssa, sekä siitä millaista palkkausta toinen oli käyttänyt jotta osaisin pitää kaikki suhteellisen pitkälti tuttuna varsalle, vaikka mukaan tulisi tietenkin hiljalleen myös omia käytäntöjäni.

Palautettuamme varsan takaisin tarhaansa tuo kävi ehkä hieman mielenosoituksellisestikin Dewniltä varastamansa ratsastushanskan kimppuun ja riepotteli sitä menemään ennen kuin rauhoittui muiden joukkoon.

Seuratessamme varsan riehumista kysyin Dewniltä voisiko Carlyn liikuttaa jossain ja mies neuvoi muutaman maastoreitin sekä kertoi että kenttä olisi myös käytettävissä. Teidemme erotessa suuntasin itse hakemaan Carlya, sillä minusta olisi siinä projektissa yksikätisenä paljon enemmän apua kuin varusteiden kanssa, sillä en millään kuitenkaan saisi tamman painavaa satulaa trailerista.

Saatuani tammani vaivalloisesti talutettua talliin, jossa pyrin parhaani mukaan Charlien apuna hoitamaan sitä ennen kuin oli Charlien aika varustaa ratsunsa ja siirtyä kentälle työskentelemään tamman kanssa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kiivetä vaikeasti aidalle istumaan ja seurata parivaljakon työskentelyä. Eihän Charlie mitään ihmeellisiä tamman kanssa tekisi koska ajatuksissa olisi vain antaa Carlylle vähän liikettä pitkän matkustamisen jälkeen, mutta olihan se silti hieman haikeaa katsella toisen ratsastavan tammallani. Charlien ollessa juuri lopettelemassa ratsastamista, kuulin askeleita takaani ja yrittäessäni kääntyä katsomaan kuka olisi saapumassa ja että tarvitsisiko minun käskyttää Willkes lopettamaan hieman ajoissa, tasapainoni horjahti juuri sopivasti samalla hetkellä kun tunnistin tulijan Alexiinaksi.

Naisen refleksit olivat omiani nopeammat ja nainen asettikin toisen kätensä selkääni ja auttoi minut istumaan tasapainoisesti aidan päälle.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää” nainen hymyili, ennen kuin käänsi katseensa kentällä vielä raavaan ratsukkoon. SEurasimme Charlien ratsastuksen lopun hiljaisuuden vallassa, ennen kuin nainen palasi ääneen.
“Ajattelin vain kutsua teidät liittymään seuraamme päivälliselle päätalolle. Alamme syömään kuudelta, joten kerkeätte vielä halutessanne hyvin käydä leiriaitalla”
“Kiitos, mutta me voimme kyllä hyvin hakea Charlien kanssa jotain syömistä” yritin vakuutella vieressäni seisovalle naiselle, samalla kun puristin aitaa vasemmalla kädelläni jotta saisin pidettyä tasapainoni istuessani vinottain aidalla.
“Oi, ei siitä ole haittaa. Me olemme tottuneita siihen että pöydän ääressä on myös vieraita. Raicy varmasti arvostaisi myös mahdollisuutta keskustella kunnolla tilanpidosta” Alexiina käänsi katseensa hymyillen puoleeni.

“No ehkä siinä tapauksessa…” hellitin viimein otteeni aidasta “mä ilmoitan Charlielle asiasta ja nähdään sitten kuudelta” vastasin naiselle, joka jatkoikin pian matkaansa ja Willkesin lopetettua ratsastamisen kerroin miehelle illallistarjouksesta, samalla kun astelimme talliiin hoitamaan Carlyn pois. Tamman ollessa takaisin tarhassaan suuntasimme väliaikaiselle majapaikallemme ja pikaisen siistiytymisen jälkeen olimme valmiita suuntaamaan päätalolle. Vaihtaessani puhtaan flanellin päälleni päätin jättää sen hian alas, vaikka en saanutkaan napitettua sitä kiinni ja tiesin että kaikki varmasti kiinnittäisivät heti huomiota käteni epämääräiseen muotoon, tai viimeistään nähdessään kämmenselkäni, jota jo hieman harmaantunut kipsi peitti. Jätin myös kantositeeni pois jotta saisin piilotettua vielä hieman paremmin sen faktan, että en ollut ihan kunnossa.

Saavuimme Charlien kanssa päätalolle kymmentä vaille kuusi ja Charlien koputettua oveen Raicy saapui aaamaan oven hieman ihmettelevä ilme kasvoillaan.
“Ah, tulkaa vain sisään. Alexiina kertoikin kutsuneensa teidät päivälliselle” seurasimme Raicya sisemmälle taloon ja nostettuani stetsonini naulaan muiden vierelle, juoksutin vasemman käteni hiusteni lävitse sutien niitä vielä hieman enemmän järjestykseen, ennen kuin saavuimme pitkän ruokapöydän ääreen. Raicy pyysi meitä ottamaan paikkamme pöydän ääressä ja hiljalleen myös muu alkoivat saapumaan paikalle, miehen tai Alexiinan esitellessä saapujat. Viimeisenä seuraan liittyivät Kitty sekä muutaman askeleen tuon jäljessä Surrayksi esitelty nainen.

“Wow, mitä sun kädelle on käynyt?” Charloteksi esitelty nuori kysyi kun olin epähuomiossa tarttumassa vesilasiini oikealla kädelläni. Jouduin keskittymään siihen että sain pidettyä lasin ottessani ja sillä välillä Raicy komensi tytärtään.
“Ei se haittaa. Tipuin toisen hevoseni selästä ollessani tarkistamassa karjaamme” vastasin muorelle, samalla kun poimin haarukkani uudelleen käteeni ja yritin parhaani mukaan selviytyä ruokailusta väärällä kädellä, sillä edelleenkään viikkoa myöhemmin koordinaationi ei ollut kovinkaan hyvä.
“Millaista karjaa teillä on?” Raicyn kysymys nousi ilmoille pöydän päädystä ja tuo selkeästi halusi kääntää keskustelun uusille urille.
“Kolmekymmenpäinen lauma lihakarjaa. Ne ovat vielä takalaitumella missä tämä pieni äksidenttikin kävi. Siellä on vain parempi pitää karjaa kesäisin ja nyt talveksi ne olisi tarkoitus ajaa takaisin kotiin. Saas vain nähdä miten se onnistuu kun itse en voi ratsastaa niin hyvin kuin tarvitsisi”.

Keskustelin Raicyn kanssa jonkin aikaa ranchistamme ja toinen ihmetteli miten jaksoin pyörittää tilaa yksin kun kuitenkaan tilamme ei ollut kovin pieni.
“Asutko myös tilalla vai onko sinulla oma asunto jossain?” Alexiina liittyi keskusteluumme.
“Trevor rakensi aikoinaan pihaan pienen mökin kun he asuivat silloisen avopuolisonsa kanssa kotitilallamme, mutta velipojan muutettua Suomeen ja ilmeisesti jäätyään sille tielle, muutin itse mökkiin mutta sattuneesta syystä asun tällä hetkellä päätalolla vanhassa huoneessani, sillä äiti ei tykännyt ajatuksesta että joutuisin selviämään ruuanlaitosta ja muusta yksin nykyisessä tilassani”

Keskustelumme pyöri tilanhoidollisissa asioissa, sekä vanhemmissani sekä hieman myös Trevorissa, kunnes Charlotte päätti että aihe oli tylsä ja tuo kysyi hevosista.
“Carlyn ja Imaghostin lisäksi minulla on myös appaloosatamma Forever Shine sekä sitten tilalla asuu myös pari Trevorin vanhaa hevosta. Mun hevoset on ihan jokapäiväisessä työkäytössä ja yleensä vain harvoin apuna on mönkkäri tai muita työkoneita tehtävissä joita on mahdollista hoitaa myös hevosella. Imaghostista olisi tarkoitus kouluttaa työ- sekä kisahevonen cuttingiin. Kilpaileminen ei kuitenkaan ole mitään aktiivista ja arkipäivän käyttö tulee olemaan pääasiallinen käyttö varsalle”

Keskustelumme jatkui polveilevana aina päivällisen loppuun asti ja vielä ennen kuin nousimme pöydästä ja kiitimme Emilya ruuasta, sekä Centereita kutsusta, kerroin Raicylle ja Alexiinalle että he, sekä tietty Dewn olisivat tervetulleita vierailemaan farmilla ja tapaamaan Imaghostia jos he haluaisivat.

Ollessamme tekemässä lähtöä, onnistuin iskemään oikean käteni johonkin sen verran että se alkoi säkenöimään kivusta. Kävellessämme takaisin leiriaitalle Charlie huomasi saman asian ja toinen auttoikin minua taas kerran riisutumaan ja tällä kertaa toisen ei tarvinnut edes ehdottaa lääkkeitä, ennen kuin olin itse pyytänyt toista tuomaan vettä. Seuraavana päivänä nukuin pitkälle aamupäivän puolelle ja kömpiessäni viimein esiin huonestani, Charlie tervehti minua kuin olisin herännyt koomasta.

“Huomenta. Emily oli hieman huolissaan sinusta” Willkes puheli ollessaan varma että tuon sanat olisivat kuultuna.
“Voi perse… Ei mun ollut tarkoitus säikytellä toista. Taisin vain vahingossa napata liian ison annoksen unilääkkestä” hieroin niskaani vasemmalla kädelläni. “Täytyy käydä pahoittelemassa vanhalle rouvalle” vastasin haukotuksen karattua ensin huuliltani. En kuitenkaan kerennyt edes poistua aitalta, kun Emily ja Raicy jo saapuivat tuoden lounasta. Raicyn ilmeestä oli luettavissa toisen hienoinen ärtymys vahingossa tapahtunutta säikyttelyäni kohtaan, mutta silti tuo sai piilotettua sen ääänestään. Pahoittelin Emlilylle säikäyttämistäni ja kiitin samaan hengenvetoon lounaasta.

Nautittuamme lounaan lähdin etsimään Dewniä ja jatkoimmekin miehen kanssa Imaghostin kanssa työskentelyä ja tänään pääsin myös itse työskentelemään tamman kanssa, vaikka kaksi toimivaa kättä olisikin ollut enemmän kuin mahtava juttu, mutta ainakin varsa tottuisi siihen, että kaikki ei olisi aina niin kuin tottua. seurasin myös Dewnin työskentelyä muiden hevosten kassa ja vaihdoimmekin tuon kanssa monia mielenkiintoisia keskuteluja hevosista ja niiden kouluttamisesta.

Ennen pitkää ilta taas saavutti meidät ja seuraavana päivänä olisikin aika vielä viimeistellä paperityöt Alexiinan kanssa ja suunnata paluumatkalle kohti Texasia.

17. Tutustumista

Perjantai meni oikeastaan rennoissa merkeissä. Tai no omalla kohdallani pitkä osa iltapäivästä meni unilääkkeen aiheuttamassa kevyessä sumussa ja en nauttinut olotilasta ollenkaan. Vaikka tiesin että Charlie oli meinannut vain hyvää, olin silti salaa tuolle hieman kiukkuinen, sillä toinen oli varmasti kuullut muutamaan otteeseen miten paljon inhosin tätä aivosumua. 

Dewnin saatua suoritettua loppuun työtehtävä, joka tuolla oli kesken, mies nappasi jostain Imaghostin riimun ja narun, ennen kuin pyysi seuraamaan. Olin salaa yllättynyt, mutta toisaalta myös iloinen nähdessäni että Dewnin kädessä oli se pastellivioletti riimu, jonka olin tammalle tuonut mustangiretken aikana. En ollut oikein tiennyt että olisiko riimulla ollut edes käyttöä, mutta ilmeisesti se ei ollut ihan hukkaan mennyt hairahdus, kerta riimu oli käyttöönkin kelpuutettu. 

Tarhalle päästessämme Dewn esitteli meille kaikki siellä olevat hevoset, jättäen Karman, Imaghostin emän sekä tamman itsensä viimeiseksi. Esiteltyään tammat, vietimme hetken hiljaisuudessa vain katsellen tammoja ja niiden välistä dynamiikkaa, ennen kuin Charlie siirtyi Dewnin oikealle puolelle ja miehet aloittivat hiljaisen keskustelun keskittyen hevosiin.

Jossain kohtaa kuulimme käyntiaskeleita takaamme ja kääntyessäni katsomaan kuka oli ratsastamassa, näin tutun ratsukon Raicyn ratsastaessa Rickyn kanssa luoksemme. Miehen ilmeestä näki hämmennyksen tilanteesta, mutta tervehtiessäni tuota ilmeisesti palaset alkoivat loksumaan kohdilleen ja tuo laski 1+1.

”Tyler?” tässä kohtaa toinen tajusi että en ollut ihan täydessä kunnossa ja ennen kuin miehellä oli tilaisutta sanoa mitään uudelleen, olin itse äänessä. 
”Pieni karjanajo onnettomuus. Onneksi ei käynyt pahemmin ja että mulla on Charlie auttamassa”. Keskustelimme Raicyn kanssa hetken karjasta ja lupasinkin toiselle että voisin kertoa hieman enemmän siitä millaista meidän karjanhoitomme olisi, jos tuolla olisi jokin vapaa hetki viikonlopun aikana.

Isänsä jatkettua matkaansa Dewn palasi ääneen ja tuo alkoi kertomaan tarkemmin Imaghostista ja siitä mitä tamman kanssa oltiin tehty. Mies pujahti lankkujen välistä tarhaan ja kaikki hevoset katsoivat saapujaa mielenkiinnolla, ennen kuin varsinkin Imaghost lähti lähestymään miestä. Muutamaa metriä ennen kohtaamista Dewn pysähtyi ja alkoi selvittelemään kädessään olevaa riimua ja narua siten, että tuo sai laskea narun vapaaksi jalkoihinsa ja pitää riimua siten, että Imaghost sai vain kävellä miehen luokse ja varsa painoikin itse päänsä riimuun, näyttäen rennolta ja luottavaiselta eikä se inahtanutkaan Dewnin nostaessa narun sen niskan ylitse ja sitoessaan riimun ja hieman vielä säätäessään sen sopivuutta. Lopulta toinen sai kerätä vielä narun käsiinsä rauhassa, ennen kuin tuo lähti taluttamaan Imaghostia kohti porttia, varsan seuratessa luottavaisena. 

Dewn käänsi tamman ulos portista ja suljettuaan portin oli minulla viimein tilaisuus tutustua varsaan paremmin. Tammasta huomasi miten sen käytös hieman muuttui saapuessani sen lähelle, mutta siltikään tamma ei alkanut pönttöilemään, vaan pienen puhinan jälkeen rentoutui uudelleen, mutta siitä silti huomasi että se oli hieman jännittyneempi kuin aikaisemmin. Tutustuttuani tammaan hetken jatkoimme matkaamme kohti kenttää ja Dewn esittelikin sielä hieman tarkemmin asioita joita Imaghostin kanssa oltiin harjoiteltu ja vietettyämme aikaa tamman kanssa, se palautettiin takaisin omaan tarhaansa ja palasimme Charlien kanssa takaisin aitalle, ennen kuin olisi aika antaa Carlylle hieman huomiota ja päästää Willkes tamman kanssa liikenteeseen.

16. Ensimmäinen päivä

Carlyn ollessa väliaikaisessa tarhassaan olimme palanneet autolleni ja poimineet reppumme matkaan, ennen kuin Alexiina oli näyttänyt meille missä leiriaitta sijaitsee. Kävellessämme tallipihan lävitse olimme jutelleet Imaghostista ja ylipäätään kaikesta mitä Orange Woodissa oli tapahtunut lähtöni jälkeen. Aitalle päästessämme nainen kertoi mistä löytäisimme hänet tarvittaessa, ja toinen jättikin meidät rauhassa kotiutumaan väliaikais majoitukseemme.

Charlie oli ilmeisesti paremmin perillä tilanteesta ja poistuessani hakemaan muutamaa asiaa, jotka olin unohtanut autolleni, oli Charlie kaivellut esiin lääkärin määräämät kipulääkkeet sekä unilääkkeet.

”Shys!” Charlie hiljensi minut ennen kuin kerkesin edes suutani avata. ”Sä oot selkeästi ihan liian kipeä toimiakses järkevästi, joten nyt oikeesti otat edes puolikkaan särkylääkkeen koska Tylenol ei selvästi oo riittänyt. Mieluusti otat vielä vaikka puolikkaan unilääkkeenkin ja pistät hetkeks pitkälles. Meillä ei oo mikään kiire ja susta ei oo iloa kenellekkään tuossa kunnossa” Vaikka halusinkin laittaa Charlielle vastaan ja väittää että olisin kunnossa ja selviäisin kyllä päivän lävitse, päädyin silti vain tarttumaan vasemmalla kädelläni lääkepakettiin jonka toinen oli vaativasti nostanut esille ja taiteilin valkoisen kapselin käteeni. Samalla Charlie oli jo valmiiksi puolittanut minulle yhden unilääkkeistä ja nyt tuo tapitti minua pitäen huolen siitä, että varmasti ottaisin lääkkeet.

Pillereiden kadottua kurkustani alas, avaisin kantositeen tarran ja taiteilin sen pois, ennen kun aloin vaikeasti napittamaan paitaani auki ja Charlien avustuksella riisumaan sen lopunkin. Vaikka yritin vielä hieman katseellani kysellä toiselta, olisiko tuo tosissaan, ei nuorempi antanut minulle saumaa joten pakkopa se oli toisen tahtoon taipua lopunkin. Ilmeisesti kuitenkin väsymys ja kai jossain kohtaa myös unilääke teki tehtävänsä ja vaivuinkin lopulta uneen. En tiedä kauanko nukuin, tai kauanko minun annettiin nukkua, mutta herätessäni oloni oli hieman parempi kuin saapuessamme ranchille.

”Huomenta” Charlie tervehti kävellessäni ulos huoneestani, hieroen silmiäni sormillani. 
”Huomenta. Kauanko mä nukuin?” 
”Parisen tuntia, se on nyt vähän vaille yks. Millanen fiilis?” 

”Ihan okei. Kai mä oikeesti vaan kaipasin vähän lisää unta” vastasin, kääntäen katseeni ruokaan joka aitalle oli ilmestynyt ja sen jälkeen Charlieen. 

”Emily ja Dewn kävi tässä. Emily oli kuulemma Alexiinalta kuullut että oltiin saavuttu ja että sä et oo ihan fine nii se toi vähän lounasta” vastausta siivitettiin viittilöimällä minua istumaan alas ja nauttimaan tarjottavista.

Syödessämme puhuimme tulevista parista päivästä ja siitä mitä Dewn oli jo hieman kertonut Imaghostista. Ollessamme viimein valmiita palasin takaisin huoneeseeni ja taiteilin flanellini takaisin päälleni ja napitettuani sen pohdin vielä hetken kantositeeni kanssa. Päätin kuitenkin pelata vielä tänään varman päälle ja asettelin sen paikoilleen ja kiristelin sen sopivalle. Ainahan siitäkin pääsisi eroon tarvittaessa. Kävellessämme takaisin tallipihalle hieman viileä ilma herätti minut lopunkin ja samalla haihdutti unilääkkeen rippeitä, ja minusta tuntuikin että olin hieman valmiimpi tapaamaan tammani. 

Tallipihalla näimme ensimmäisenä Kittyn joka kertoi meille mistäpäin löytäisimme Alexiinan ja Dewn:in. Kiitin toista tästä ja pienen etsimisen jälkeen löysimmekin naisen. Alexiinan hymy kertoi että tuo ilmeisesti oli saanut kuulla Dewniltä pakotetuista päiväunistani, mutta onnekseni nainen ei sanonut mitään, vaan puhe kääntyi suoraan hevosiin. Alexiina kertoi hieman tammasta, mutta jatkoi mainitsemalla että Dewn oli tehnyt tamman kanssa oikeastaan pääosin töitä ja jatkoimmekin kolmestaan etsimään miestä.

Lopulta mies löytyi ja Dewnin ilmeestä näki että toinen oli yllättynyt, mutta ehkä myös hieman pahoillaan tilanteestani, sillä olihan tuo päässyt todistamaan tohelointiani jo mustangiretkellä. Sivutimme kuitenkin nämä aiheet ja siirryimme suoraan Imaghostiin ja Dewn johdattikin meidät tamman luokse. Olin nähnyt sen viimeksi toisen ollessa vain ihan pieni, joten nyt vuotiaana se näytti jo hevoselta ja olinkin positiivisesti yllättynyt miten kaunis pieni eläin se olikaan.

15. TX-CAN

Ne kolme päivää mitä kerkesin kotona viettää, menivät yhtä paljon valmistautumiseen tulevaan matkaamme, kuin opettelemaan elämään vain yhden käden voimin. Charlie oli jäänyt eilen yöksi ja olimme valmistautuneet parhaalla mahdollisella tavalla matkaan pakkaamalla auton sekä trailerin, koska reissulle tarvittaisiin jonkin verran kuitenkin heinää ja rehuja mukaan jotta ne riittäisivät varmasti Carlylle ja Imaghostille.

Olin viestitellyt parhaan kykyni mukaan Alexiinan kanssa ja varmistanut kaikkia pieniä asioita joita mieleeni oli tullut niin meidän majoittumistamme ajatellen, kuin myös Imaghostin kotiutumista ajatellen. Olisi kuitenkin mukava että muutosta saisi tammalle mahdollisimman stressittömän, vaikka muutettava matka onkin pitkä ja varmasti stressaava tammalle.

Päästessäni viimein ulos, oli Charlie juuri lastaamassa Carlya ja tamman ollessa trailerissa oli meidän aika aloittaa matkamme. Ajoimme Charlien kanssa vuorotellen noin neljän ja puolen tunnin pätkissä ja aina kun olimme molemmat ajaneet yhden pätkän pysähdyimme noin vartiksi johonkin jotta saimme juotettua Carlyn ja tarkistettua että tammalla olisi heinää. Sen jälkeen edessä olikin päivän viimeinen ajopätkä meidän molempien osalta, ennen kuin oli aika pysähtyä eräälle tallille josta olin saanut Carlylle tallipaikan yöksi, sekä meille oli löytynyt mökki jossa saimme nukkua muutaman tunnin, ennen kuin palasimme taas kahden aikaan aamulla tien päälle.

Keskiviikko ja torstai menivät tällä kaavalla ja vaikka ajaminen olikin suhteellisen helppoa vauhtiin päästyä, ei kyydissä istuminen tuntunut kovinkaan mukavalta ja se tuntuikin jomotuksena oikeassa kädessäni. Perjantaina lastatessani Carlya vähän kuuden jälkeen traileriin olin onnellinen että edessä oli vain kaksi ja puoli tuntia ajamista ja sitten olisimmekin Orange Woodissa. Olin edellisenä iltana ilmoittanut Alexiinalle tarkempaa aikaa kun olisimme perillä, jotta tuo osaisi tarvittaessa pyytää jonkun meitä vastaan.

Charlien ohjatessa auton tallin pihalle näin että Alexiina oli itse meitä vastassa ja tuon vierellä seisoi joku minulle tuntematon nainen. Noustessani autosta, onnistuin lyömään olkavarteni autoni koriin ja tunne jonka se aiheutti, ei ollut kovinkaan mukava, joten jatkoin nousemistani irvistellen ja hieman sadatellen itsekseni, samalla kun kävelin Alexiinan luokse.

“Moi. Sori tuosta. Forever säikähti jotain viime viikolla kun oltiin tarkastamassa karjaa ja lopputulemana mursin pudotessa käteni” summasin tilannetta nyökäten hieman alaspäin kohti kantositeessä olevaa kättäni, kätellessäni Alexiinan väärällä kädellä.

“Tervetuloa! Onneksi ei käynyt kuitenkaan pahemmin” Alexiina vastasi, enenn kuin käänsi katseensa vieressään seisovaan naiseen. “Tässä on Kitty. Hän näyttää mihin voitte viedä Carlyn ja jättää tamman tavarat, sekä sen jälkeen leiriaitan joka on varattuna teille viikonlopuksi. Voidaan sitten kun olette saaneet majoituttua lähteä tapaamaan Imaghostia”.

“Kuulostaa hyvältä. Tyler Andrews” vahvistin Alexiinalle tuon sanat, samalla kun esittelin itseni Kittylle ja tarjosin vasenta kättäni kättelyyn.
Tämän jälkeen palasin trailerille ja autoin Charlieta parhaani mukaan purkamaan Carlyn kopista, esitellen miehen pikaisesti Kittylle ja lähtien seuraamaan toista kohti tamman väliaikaista majapaikkaa.

14. Back home

Oli vaadittu pientä sovittelevaa äänen sävyä ja ehkä hieman pieniä valkoisia valheitakin siihen, että olin saanut vanhempani ylipuhuttua siihen että Charlie saisi hakea minut sairaalalta kun minut kotiutettiin. Jos oloni oli alkanut olemaan surkea jo keskiviikkona sairaalalla, sitä se varsinkin tänään oli.

Osa särystä johtui murtuneesta kädestäni, mutta sitäkin suurempi osa taisi olla vain jumiutuneista lihaksista, sillä olin kuitenkin ottanut koko kropalleni aikamoisen tärskyn tipahtaessani Foreverin satulasta suoraan kovaan maahan. Toivoinkin että suurin osa säryistä olisi helpottanut siihen mennessä, kun minun ja Charlien olisi aika lähteä Kanadaan, sillä ei olisi mitään iloa istua useampaa tuntia autossa jos jokaiseen milliin sattuisi. 

”Valmis?” Charlie kysyi istuessamme tuon pick upissa. 
”Joo, mennään vain” vastasin kohentaessani asentoani vielä hieman. Löydettyäni paremman asennon, jossa jokainen lihas ei tuntunut olevan minua vastaan. 
”Mites farmilla?” 
”Ei ihmeempiä. Forever on ollut vähän säikky sen keskiviikon jälkeen, mutta kyllä sen kanssa toimeen tulee. Se on saanut oikeastaan vain olla omissa oloissaan sen jälkeen ja oon käyttänyt Carlyä lauman tarkistamiseen” 
”Okei. No antaa Foreverin olla niin kauan kun ollaan takaisin Kanadasta. Onneksi meillä on sentään mönkkäri, niin hommasta tulee jotain yksikätisenä. Kuitenkaan tässä ei ole kuin nelisen päivää mitä mun täytyy selvitä niin enköhän mä pärjää”

Loppumatka meni hiljaisuuden vallitessa välillämme ja Charlien ohjatessa autonsa pihaamme vanhempani tulivat suoraan meitä vastaan ja varsinkin äitini tarjoili sellaisen saarnan, että minulla ei ollut mitään mahdollisuutta sanoa että en todellakaan haluaisi mennä päätalolle äidin paapottavaksi, vaan pystyisin kyllä elämään omassa mökissäni vaikka omistaisinkin vain yhden toimivan käden tulevat viikot. Laahustaessani vanhempieni perässä sisälle, kuin pikkupoika, joka oli jäänyt rähkyyksistä kiinni, olin tyytyväinen että Kanadaan lähtö oli lähempänä joka sekunti.

13. Not what I was expecting...

Antaessani harjan liukua Foreverin karvalla pohdin tulevaa reissua. Tällä hetkellä olisi noin viikko siihen hetkeen kun minä ja Charlie aloittaisimme matkamme kohti Kanadaa ja Orange Woodia. Olin pähkäillyt viimepäivät sen kanssa että ottaisinko Carlyn tai Foreverin Imaghostille turvahevoseksi kuljetukseen. Ehkä täytyisi jutella tästäkin aspektista vielä Alexiinan kanssa ja mahdollisesti kysellä täytyisikö varsalle tuoda vielä jotain omia tarvikkeita sen riimun lisäksi, jonka tammalle jätin mustangiretken aikana.

Olin onnekseni ja toisaalta myös vähän Willkesinkin avustuksella löytänyt parikin kaveria tuuraamaan meitä ranchilla ollessamme reissunpäällä. Molemmat olivat käyneet auttelemassa erikseen ja yhdessä eikä ainakaan tässä kohtaa kummastakaan ollut mitään moitteen sanaa ja olin jopa uskaltanut jättää nuo yksin farmille hoitamaan annettuja tehtäviä samalla kun itse kävin hakemassa lisää rehuja ja hoitamassa muutamia muitakin käytännön asioita. 

Pohdintojeni yhteydessä sain Foreverin varustettua ja noustuani tamman satulaan ratsastin ensin tarhoille, jossa Charlie oli tekemässä hitsaustöitä, sillä Imaghostin tuleva tarha tarvitsi pientä huolenpitoa.

”Yo Willkes!” 
”…sss?” Charlie sihisi suussaan olevien suojalasien takaa. 
”Mä käyn tsekkaan karjan takalaitumella. Ei pitäis mennä ku puolisen tuntia niin hoidetaan sitten uudet aitaelementit yhdessä pihalaitumeen” loin suunnitelmaa samalla kun korjasin stetsonini asentoa. 
”Sounds like a plan boss. Tää pitäis olla valmis siihen mennessä, joten mä katon sitten kaikki tarvikkeet valmiiksi seuraavaa projektia varten” Charlie vastasi tiputettuaan suojalasinsa pois hampaistaan. Nyökkäsin nuorelle ja käänsin tammani kohti takalaidunta, jossa karja sai laiduntaa vielä muutaman viikon ennen kuin ne olisi aika siirtää lähemmäs kotia.

Forever liikkui pitkällä ja rennolla askeleella allani ja sainkin ratsastaa tammaani löyhällä ohjalla, sillä se tiesi mitä olisimme tekemässä. Tamma oli ollut nopea oppimaan ja se tunsi jo rutiinini samalla tavalla kuin Carly, joten se olisi varmasti hyvä opetusmestari myös Imaghostille, kunhan tamma vain ensin kotiutuisi ja oppisi hieman talon tavoille. Ratsastaessani takalaitumen portista sisään näin että karjalauma oli laitumen takaosassa, jossa oli vielä hieman paremmin ruokaa kuin etualalla.

Lähdin kuitenkin automaattisesti kiertämään aitaa myötäpäivään ja tarkistamaan että se olisi edelleen ehjä, koska ikinä ei voinut tietää mitä vuorokaudessa tapahtuisi ja toisaalta takalaitumen aita ei ollut enään mitään pakasta vedettyä, joten sitä täytyisi alkaa hiljalleen uusimaan kunhan vain saisi apukäsiä ja rahoitusta hommaan. Olimme tehneet isän kanssa ratkaisun nostaa laumamme päälukua kymmenellä eläimellä, joten isommalla laumalla tarvittaisiin varmasti pitävän aidat ja näistä ei voinut ainakaan osasta enää sitä sanoa. Eiväthän aidat vielä turvattomat olleet, mutta ei ne kyllä enää monen kesän osalta sitä olleet.

Ehkä täytyisi puhua asiasta Trevorin kanssa kun soittelisin velipojalle seuraavaksi, sillä tuo tiesi kyllä tilanteen ja tässä kohtaa ei oikeastaan olisi enään mitään järkeä pakoilla tilannetta, vaan siihen olisi järkevämpää tarttua vaikka sitten muutama elementti kerrallaan, kunnes kaikki huonot olisivat vaihdettu. Vanhoista sentään voisi saada vielä muutaman dollarin, jotka voisi sitten laittaa osaltaan uusiin aitaelementteihin.

Juuri kun olin saapumassa lauman luokse, tunsin miten Forever jännittyi allani, mutta sen jälkeen kaikki onkin vain mustaa. 

”TY! TY! TYLER! Tyler c’mon!” ääni kuuluu vaimeasti jostain viereltäni. Ähkäisten avaan hitaasti silmäni ja kohtaan samalla Charlien huolestuneen katseen. 
”C…Charlie?” 
”Mä ihmettelin ku sua ei alkanut kuulumaan sen puolen tunnin jälkeen. Eka aattelin että jollekkin lehmistä oli tapahtunut jotain, mutta kun alkoi meneen puolitoista tuntia ja susta ei ollut kuulunut pihaustakaan mä nappasin Carlyn ja tulin tsekkaan tilanteen, vaan löytäekseni sut taju kankaalta tantereesta” 

”Forever?” 
”Se laiduntaa tuolla vähän matkan päässä. Se on okei.” Charlie sanoi viittoillen johonkin näkökenttäni ulkopuolelle. ”Anna mä autan sut istumaan” toinen tuumasi ja tarjosi minulle tukea kömpiessäni ylös maasta. Oli tämäkin vuosi.

Vasta tässä kohdassa oikeassa kädessäni tuntuva kipu iski aivoihini ja nähdessään virnistyksen kasvoillani Charlie kehotti olla liikuttamatta kättä ja tuon haettua hevoset mies taiteili jonkinlaisen tuen kädelleni Foreverin toisesta ohjasta. 
”Pystytsä ratsastaan?” Charlie katseli minua epäluuloisena. 
”Kai. Tarviin vaan vähä apua et pääsen satulaan. Ei millään niin tyylipuhtaalla suorituksella Willkes auttoi minut takaisin Foreverin satulaan, tarttuen itse tamman vasemmasta ohjasta päästyään Carlyn satulaan ja hitaasti, mutta varmasti teimme matkan takaisin ranchille.

Autettuaan minut alas satulasta Charlie passitti minut mökkiini odottamaan että tuo saisi hevoset riisuttua ja sen jälkeen lähtisimme sairaalaan tarkistuttamaan kuntoni. Yritin laittaa toiselle hieman vastaan, mutta Charlie ei ottanut argumenttejani kuuleviin korviinsa ja näin ollen istuinkin Charlien pick upissa matkalla sairaalaan. Tutkimuksissa selvisi että olin pudotessa murtanut oikean käteni, sekä saanut myös aivotärähdyksen, jonka takia jouduin jäämään pariksi päivää sairaalaan tarkkailuun. Ei ihan se, mitä olisin tässä tilanteessa tarvinnut, mutta onneksi Charlie sentään lupasi huolehtia ranchista seuraavat pari päivää mitä itse joutuisin makaamaan toimettomana sairaalassa ennen kuin minut toivottavasti kotiutettaisiin, jotta pääsisin valmistelemaan Kanadan matkaa.

12. Birch Bark Ranchilla vaelluksella

Olin yllättänyt siitä, että Charlie oli tarttunut tarjoukseeni lähteä Birch Bark Ranchille. Mysteerimustangiretki oli osoittautunut omalla kohdallani ihan mielenkiintoiseksi tavaksi tutustua muihin ihmisiin, joten olin aina satunaisesti tutkinut tarjontaa samantyylisistä tapahtumista mieluusti täälä Amerikan puolella ja törmännyt siinä yhteydessä Birch Barkiin. Muutaman sähköpostin jälkeen olin varannut eräältä retkeltä pari paikkaa minulle ja Charlielle ja sen jälkeen vain toivonut parasta että tuo renttu oikeasti lähtisi reissuun kanssani.

Kaartaessani pick up: illani pihaan meitä vastaan asteli eräs mies, jonka epäilin olevan tilan omistaja David.

”David Eckley?” kysyin painettuani stetsonini päähän ja paukautettuani autoni oven kiinni. 
”Yup” mies vastasi. 
”Tyler Andrews ja tuo on Charlie Willkes” esittelin itseni ja Charlien toiselle. 
”Te olitte tulossa vaellukselle? Seuratkaa vaan mua niin mä näytän teille tilat ja hevoset, jotka on varattu teille tälle retkeä.” 

Birch Bark oli paljon isompi farmi kuin kotitilani, mutta toisaalta myös toiminta oli ihan erilaista ja olikin toisaalta mukavaa päästä näkemään toimintaa isommassakin kaavassa, vaikka se samalla nostikin mieleeni kysymyksen siitä, että olisiko meno voinut olla sitä myös kotona jos se eräs renttu olisi siellä missä hänen pitäisikin eikä toisella puolella maailmaa. Jatkoimme matkaamme Davidin perässä ja mies kertoili meille ranchista ja kaikesta mitä siellä oli ja tapahtui ennen kuin saavuimme tallille. Tallissa oli jo muutama ihminen varustamassa ratsujaan ja David esittelikin meille Criollo tamma Sanchia Lymien eli Sian, jota mies oli ajatellut Charlien ratsuksi, sekä Quater tamma May Bellen eli Mayn, jonka mies oli varannut käyttööni.

Vaihdettuamme muutaman sanan hevosista David jätti meidät laittamaan ratsumme kuntoon ja vaikka saavuimmekin paikalle muiden jälkeen, olimme silti oppineet onneksi olemaan huolellisia mutta nopeita ja ratsumme olivatkin valmiita samaan aikaan muiden kanssa, joten saimme vain kiristää vyöt ja nousta selkään merkin saatuamme. Kolmella muulla retkelle osallistuvalla ratsukolla ei ollut niin suurta kokemusta ratsastamisesta, saivat nuo kulkea letkan edessä kärjessä ratsastavan Davidin takana, ja me jäimme Charlien kanssa pitämään perää. 

Parin tunnin retkemme kierteli komeissa vuoristomaisemissa ja erilaisilla reiteillä mitä ei ihan joka päivä päässyt kotona ratsastamaan. Keskustelu minun ja Charlien välillä kävikin välillä tiiviinä huomautellessamme toisillemme asioista tai muuten vain piikitellessämme toisiamme tavalla, jolla olimme tottuneet toisiamme piikittelemään. Kuitenkin kaikki hyvä loppuu aikanaan ja pian Birch Bark Ranchin tilukset tulivat taas eteemme. Pysäyttäessämme ratsumme tallin eteen heilautin itseni alas satulasta ja kiitin hieman happamalta näyttävää ratsuani rapsutuksilla, ennen kuin löysäsin vyön ja lähdin taluttamaan sitä takaisin hoitopaikalle muiden perässä. 

Hoitaessamme ratsujamme David tuli kyselemään meiltä mielipidettämme retkestä ja kerroin toiselle että se oli ollut hieno kokemus ja kiitin mahdollisuudesta päästä mukaan. Charlie nyökytteli myötäillen sanojani ja kunhan ratsut olivat hoidettu ja palautettu omiin laumoihinsa oli aika aloittaa paluumatka kohti Texasia ja omaa pientä ranchia.