lauantai 25. heinäkuuta 2020

9. Mysteerimustangiretki 2

Päästessämme illalla Cattle campille parin viimepäivän koettelemukset alkoivat tuntumaan kehossani. Tai siis olihan sellainen omanlaisensa kireys ja jomotus tuntunut lihaksissani jo viimeisen parin tunnin ajan, mutta tiesin kaikkien kolotusten johtuvan vähintäänkin aamuisesta putoamisestani. Vaimeasti älähtäen laskeuduin alas tammani satulasta, taputtaen sitä pikaisesti kaulalle ennen kuin siirryin satulavyön pariin ja löyhäsin sitä vähän.

Silmäkulmastani näin, miten Raicy katsoi minua, mutta ei kuitenkaan kerennyt luokseni asti, Mikaelin pysäyttäessä toisen ja miesten aloittaessa jonkin palaverin. En kuitenkaan päässyt täysin eroon Centereistä, Dewnin saapuessa luokseni.

”Kaikki ok?”

”Still alive. Vähän vain kipeä kaikkialta sen putoamisen vuoksi” vastasin toiselle lyhyesti, sillä en toisaalta halunnut puhua päivän tapahtumista enään. Yllättäen Dewn ymmärsi vihjeeni, vaikka olisin voinut muuta ajatella tuosta miehestä, jonka epäilin olevan minua pari vuotta nuorempi. Vaikka Dewn vaikuttikin siltä että olisi halunnut sanoa vielä jotain kääntyessään pois ja lähtiessään taluttamaan ratsuaan kohti majapaikkaa, jätti tuo mielipiteensä itselleen ja huokaistuani raskaasti käänsin myös oman tammani ympäri ja talutin sen muiden perään.

Hoitaessani ratsuani yöpuulle, näin miten Raicy vilkuili minua välillä mutta ilmeisesti Dewn oli kertonut isälleen kaiken olevan ok, vanhemman Centerin jättäessä minut rauhaan. Seuraavana päivänä olisi onneksi retken viimeinen osuus edessä, vaikka pakko oli kyllä myöntää että kaikessa mielenkiintoisuudessaan retki oli ollut mukava vaikka tällaiset sosiaaliset kokoontumiset eivät olleetkaan ihan niitä omialtaisempia tilaisuuksia minulle. Ehkä sitä voisi ennen lähtöään esittää vielä puolittaisen kutsun siitä että muut voisivat hyvin tulla vierailemaan myös omalla ranchillani jos sattuisivat ikinä mistään syystä Texasiin ilmaantumaan, ihan vaikka vain sitten ärsyttääkseni Trevoria.

Viivi ja Luka olivat uppoutuneet johonkin keskusteluun, samaten kuin myös Dewn, Raicy ja Mikael syödessämme iltapalaa, joten ainoat hiljaiset koko porukassa olivat vain minä ja Majiná. Ollessani maailman surkein aloittamaan keskusteluja, olin tyytyväinen siitä että Ansamaa avasi pelin kysymällä mielipidettäni retkestä. Keskustelumme oli juuri vasta pääsemässä alkuun, sillä Ansamaa oli taitava keskustelija ja tuo osasi valita sanansa tavalla, jolla keskusteleminen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa ei ollut väkinäiseltä tuntuvaa, vaan oikeastaan ihan luontevaa. Kuitenkin Raicy ilmoitti että olisi aika painua pehkuihin jotta pääsisimme ennen puoltapäivää ylöskin, joten jouduimme lopettamaan keskustelumme kesken. 

Ennen nukahtamistani pohdin että täytyisi kai useamminkin poistua kotoa sosiaalisiin tilanteisiin jotka eivät olisi kisoja.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

8. Mysteerimustangi retki


Tamma ei tuntunut tänään yhtään hyvältä ratsastaa. Jo varustaessa Forever Shine oli ollut normaalia säpsympi ja se oli melkein murskannut varpaani. Itse en olisi ollut sellaisella tuulella että olisin jaksanut tammani käytöstä, mutta toivoin että kunhan vain pääsisimme liikkeelle tammani rauhoittuisi.

Katsellessani muita ryhmään kuuluvia ratsukoita, ei ainakaan Australiasta paikalle saapunut Benjamin näyttänyt siltä että mies olisi nukkunut kovinkaan paljoa yöllä. Toisaalta samaa ei voi sanoa minustakaan, sillä omakaan uneni ei ollut mitään maailman syvintä. Dewn ja Raicy näyttivät olevan yllättävän skarppeina, vaikka tällaisen reissun järjestäminen ei voisi olla helppoa, varsinkin kun mukaan oli viime hetkellä ilmoittautunut mukaan vielä nuori Luka de la Gardie. Toisaalta retkellä mukana oleva Mikael oli Orange Woodilaisia, joten mies olisi molemmille vetäjille tuttu ja varmasti helpottaisi stressaamista. Viimeisenä katseeni siirtyi retken naisväkeen, Majináan sekä Viiviin. Viivin ratsu näytti ihan mukavalta, mutta Majiná Ansamaan ratsu oli sellainen, jota en ollut ikinä tavannutkaan. 

En ollut päässyt juttelemaan muiden reissuun osallistujien kanssa vielä kovinkaan paljoa, keskustelut olivat tähän asti koskeneet pitkälti reissuamme sekä Imaghostia. Varsinkin perjantaina tammasta oltiin käyty pitkiä keskusteluja Mikaelin kanssa, miehen yhdistettyä minut juuri siksi Tyler Andrewsiksi joka oli ostanut tuon mustangitamman. Ajatukseni keskeytti kuitenkin Raicyn huutama käsky ratsautua ja eipä siinä auttanut kuin painaa kulahtanut stetsonini päähän paremmin ja nousta tammani satulaan. 

Jo liikkelle lähtiessä tamma oli sellainenkin tanssija, että tiesin jotta reissusta ei tulisi helppo. Yritin minimoida tammani tanssimista istumalla syvemmälle satulaan, mutta silti se kiemurteli allani sen verran että sain vain odottaa milloin Andrewsin poika pääsisi maistelemaan tomua. Pari tuntiahan siinä menikin, ennen kuin tämän pojan aika palata - kirjaimellisesti- maanpinnalle ja ennen kuin tajusinkaan sitä itsekään, makasin selälläni maassa, kädessäni Forever Shinen oikea ohja ja stetsonini jossain takanani.

”All good?” Raicy talutti Rickyn luoksemme, katsoen minua huolestuneena, vaikka katseessa oli ehkä myös vilahdus kiukkua. Ei niin ketterästi nousin ylös maasta ja pudistelin enimmät tomut farkuistani, ennen kuin poimin entistä röyttäntyneemmältä näyttävän stetsonini ja painoin sen päähäni, välittämättä puolesta kilosta tomua, joka oli sitä peittämässä.

”Yup. Tamma on vain vähän säpsy jostain syystä” vastasin brunetelle joka tutkaili minua hetken, ennen kuin käänsi katseensa tammani suuntaan. Pohdittuaan asiaa hetken ja hieraistuaan pikaisesti niskaansa Raicy tiputti oman ratsunsa ohjan maahan ja siirtyi käymään tammani lävitse milli milliltä tarkistaen että kaikki varusteet sopisivat ja että tammalla ei olisi haavoja tai hiertymiä missään väärässä paikassa. Lopuksi mies kävi vielä tamman jalat yksi kerrallaan lävitse testaten että kengät ovat varmasti hyvin kiinni, eikä minkään alla ollut kiveä jumissa, joka voisi painaa säteeseen tai kavionpohjaan. 

”Forever Shine vaikuttaisi olevan kunnossa. Koita pitää se hallinnassa loppumatkan.” Raicy tuumasi noustessaan Rickyn selkään ja kääntäessään ratsunsa kohti keulaa. Ponnistin itse myös tammani selkään ja jostain syystä nyt se oli paljon rauhallisempi ja rennompi ratsastaa, eikä se yrittänyt tanssia koko ajan pois altani. Pirun eläimet… 

7. Varsaa tapaamassa

Olin päätynyt lähtemään Kanadaan päivää suunniteltua aikaisemmin. Charlie oli vittuillut minulle viimeisen kuukauden siitä, miten olin mennyt ostamaan varsan, vaikka olin luvannut Forever Shinen jälkeen olla ostamatta yhtään uutta hevosta ja vain keskittyä nykyisiin tammoihini sekä ranchiin.

Ajomatka Ranch Orange Woodiin tuntui edelliskertaa pidemmältä ja lopulta kaartaessani tallin pihaan en oikein tiennyt mitä ajatella. Olin paikalla vajaata kymmentä minuuttia sovittua aikaisemmin, joten laitoin Charlielle pari viestiä ilmoittaen että olin perillä ja hengissä. Yllätyksekseni myös Alexiina oli ajoissa ja nainen saapuikin pian minua vastaan.

”Tyler Andrews?” toinen kysyi hieman aksentillisella englannilla. 
”Yeah. You must be Alexiina” varmistin vielä että olin oikeassa ihmisessä. 
”Joo, oikea tyyppi. Sä olit tulossa katsomaan Imagea?” nainen käänsi keskustelumme suoraan asiaan. 
”Jep. Ajattelin että helpompi tulla katsomaan sitä tänään eikä vasta huomenna retkelle lähtiessä” puhuin hieman normaalia hiljaisemmin, rapsuttaen samalla niskaani stetsonini alta. 
”Huomenna onkin kiireinen päivä niin ihan hyvä vaihtoehto. Sulla oli oma hevonen mukana?” Alexiina piti keskustelua yllä vaivatta. 
”Forever Shine. Ei se tamma oo mulla vielä kauaa ollut, mutta Carly, mun ensimmäinen hevonen, alkaa olemaan jo sen verran vanha että etsin sille hiljalleen korvaajaa ja tuo tamma tuli vähän vahingossa, kuten oikeastaan myös tämäkin varsa” puhelin verkkaisesti muistellen samalla sitä viskin täytteistä iltaa kun olin päätynyt tamman ostamaan.

Matka merilaitumelle meni osaksi hiljaisuuden vallitessa ja osaksi Alexiinan kysellessä asioita ja minun vastaillessani. Lopulta saavuimme perille laitumelle, jossa oli kolme tammaa varsoineen. Kävellessämme lähemmäs hevosia nainen esitteli kaikki tammat varsoineen, jättäen varsani ja sen emän viimeiseksi. Päästessämme vieläkin lähemmäksi kaksikkoa, kävi selväksi että tamma ei olisi ainakaan mikään pystyyn kuollut tapaus ja sen vajaan tunnin aikana mitä varsaa tutkimme laitumella, se esitteli sellaisia kevät juhlaliikkeitä ja muita manööverejä, että tiesin minulla varmasti olevan töitä sen kanssa, kunhan tuo muuttaisi ensin syksymmällä kotiin.

Alexiina kertoi että tamman kanssa tehtäisiin kyllä töitä heidänkin puoleltaan ja villikosta pyrittäisiin saamaan yhdyskuntakelpoinen pikkutamma ennen muuttoa omaan kotiin. Imaghostin pistäessään pitkälleen laitumeen pohdin ääneen että tamman kanssa ei tulisi ainakaan tylsää ja siitä varmasti saisi koulittua hyvän kisahevosen vauhtilajeihin ja todennäköisesti siitä voisi tulla myös hyvä karjahevonen tuolla vauhdilla ja ketteryydellä, millä pikkutamma liikkui laitumella. Lopulta jätimme kolmikon laiduntamaan rauhassa ja palasimme takaisin tallille tekemään paperityöt kuntoon, ennen kuin palasin takaisin majapaikkaani valmistautumaan seuraavana päivänä koittavaan retkeen.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

6. Tasainen laskeutuminen hulluuteen.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta mulla on sellainen fiilis että olen tasaisessa alamäessä kohti hulluutta.

Onko syynä sitten se, että Trevor ei pääse todennäköisesti koko vuonna käymään kotona vai mikä, mutta olen tehnyt ihan pöhköjä ostoksia. Ensimmäisenä voi varmaan mainita OWR Imaghostin, mutta toisaalta saanpa ainakin ensimmäistä kertaa tehdä varsan ihan alusta alkaen. Seuraava pösilö, mutta onneksi käytännöllinen ostos oli violetti riimu tammalle. Onhan meillä kotiranchilla joitain naruriimuja olemassa, mutta ollessani hakemassa rehuja päädyin poimimaan matkaani tuon riimun, jotta saan viedä sen ensikuussa mukanani Kanadaan.

En edes tiedä että olisiko riimulle mitään käyttöä Orange Woodissa, mutta kaippa se tallessa pysyisi siihen hetkeen, kun tamma olisi valmis muuttamaan kotiin. Toisaalta ehkä täytyisi viestitellä tai soitella Alexiinan kanssa siitä, mitä varsa tarvitsisi, vai pärjäisikö se ilman mitään varusteita siihen asti että sitä aloitettaisiin kouluttamaan. Ehkä vain ilmestyisin paikalle riimun kanssa ja kysyisin silloin Alexiinalta jättäisinkö riimun ranchille, vai saisiko se palata mukanani Texasiin odottamaan Imagostia.

Vaikka olin muuta toivonut, Charlie ei ollut tuona iltana tarpeeksi päissään unohtaakseen mitä oli tapahtunut ja mies onkin irvaillut minulle hevoskaupoistani siitä asti. Onnekseni minulla ei ole olut miehelle viime aikoina paljoakaan tarvetta ja toinen on saanut olla poissa silmistäni. Täytyisi kyllä alkaa pohtimaan hevoskauppoja paljon tarkemmin, mutta onneksi ranchilla ei ole enää tilaa uusille hevosille ennen kuin jostain vanhemmasta aika jättää.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

5. Tyler Andrews does it again...


Edellinen ilta oli ollut pitkä ja kostea. Kaikki oli lähtenyt siitä, kun olimme käyneet Charlien kanssa takalaitumella tarkistamassa karjan. Mies oli halunnut ratsastaa Forever Shinellä, joten en ollut vastustellut asiaa ja varustinkin Carlyn mieluusti pitkästä aikaa. Matka laitumelle meni hiljaisuuden vallitessa ja päästyämme aitojen sisäpuolelle kuulin miten Charlie veti syvään henkeä ja kirjavan appaloosan ilmestyessäni vierelle toinen avasikin pelin.

”Tyler, I think that my marriage is over…” ja siitä kaikki olikin oikeastaan lähtenyt. Keskustelumme oli ollut hyvin yksipuolista Charlien vuodattaessaan avio-ongelmiaan ja itseni vain murahdellessa jotain vastauksia sopiviin väleihin tai yrittäen lohduttaa vieressäni ratsastavaa miestä. Ranchille palatessamme hoidimme hevoset hiljaisuuden vallitessa ja päästessämme mökkiini tuo surkealta näyttävä nuori mies rojahti sohvalleni ja automaattisesti kävelinkin pieneen keittiööni ja poimin piilosta avaamattoman viskin, sekä kaksi eriparia olevaa mukia. Laskin toisen mukeista Charlien eteen ja kaadon miehelle hieman reilunkin siivun mahongin värisestä juomasta, ennen kuin kaadoin itselleni hieman maltillisemmin juomaa, sillä ajatuksissani ei ollut vetää hirveitä perseitä, vaikka tiesin että tilanne saattaisi siihen päätyä.

Puolessa välissä viskipulloa puheemme kääntyi jostain syystä kuukauden päässä olevaan mustangi retkeeni Kanadassa. En oikein ole varma mitä muuta tapahtui sen jälkeen, paitsi se toinen puoli viskipullosta, pari tuntia, jonkin asteista rahapohdintaa, yksi sähköposti ja loppupeleissä sammunut Willkes.

Herätessäni aamulla auringonsäteisiin, jotka yrittivät porautua silmieni lävitse aivoihini, vedin tyynyni pois pääni alta ja painoin sen kasvoilleni, ennen kuin Saharalta tuntuva suuni pakotti minut nousemaan ylös ja hakemaan lasillisen vettä. Charlie nukkui edelleen sikeästi kuorsaten, joten annoin toisen nukkua ja palasin itse sänkyni luokse, rojahtaen sen reunalle istumaan. Poimin yöpöydälläni olevasta särkylääkepurkista pari tablettia käteeni, ennen kuin nakkasin ne suuhuni ja huuhdoin alas vesilasini lopulla. Laskiessani lasini yöpöydälleni poimin puhelimeni käteeni ja katsoin kelloa. 12:59.

”Fuck…” huokaisin ja naputtelin puhelimeni auki. Somet eivät tarjoilleet mitään uutta mutta kirjautuessani sähköpostiini maailmani tuntui pysähtyvän. Näin Alexiina Centerilta tulleen sähköpostin. Alkuun luulin että se koski seuraavassa kuussa olevaa mustangiretkeä, mutta lopulta selvisi että jossain kohtaa viskipulloamme olin päätynyt naputtelemaan naiselle ostotarjouksen mustangi tammavarsasta ja nainen oli vastannut myöntävästi tarjoukseeni.

”Fuck, Fuck, Fuck” kirosin, sillä uuden hevosen ja varsinkaan varsan ostaminen ei ollut se, mitä minulla olisi ollut seuraavana mielessä. No 367 dollaria ei ollut onneksi paljoa varsasta, mutta silti. Charlie varmaan nauraisi minulle herätessään, tai sitten täytyisi toivoa että miehen viinapää ei olisi niin hyvä että toinen selviäisi kankkusetta puolikkaasta viskipullosta. 

Kai sitä täytyisi vain valmistautua kirjoittamaan kuukauden päästä kauppakirjat uusimmasta ostoksestaan samalla kun kävisi katsomassa millaisen vahinko-ostoksen sitä tällä kertaa teki.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

4. WRJ Summer Champions 2020

Olin jostain syystä ilmoittanut minut ja Forever Shinen summer champions kisoihin Coloradoon. Kisat olisivat joko muutaman tunnin juttu tai sitten reissussa vietettäisiin muutama päivä. Keskiviikkona Charlie tuli loppuviikoksi farmille ja mies asuisi mökissäni siihen asti että palaisin reissustani. Mies oli kuulostanut soittaessani siltä että toisella olisi jotain ongelmia paratiisissa, mutta en udellut enempää, sillä miehen ongelmat eivät kuuluisi minulle niin pitkään kun ne eivät vaikuttaisi hänen työskentelyynsä.

 

Annettuani toiselle vielä viimeiset ohjeet nousin pick uppini hyttiin ja aloitimme tammani kanssa pitkän ja hitaan matkan kohti Coloradoa. Matkalla tuli pysähdyttyä muutaman kerran juottamaan tammani, sekä kerran ottamaan sen hieman oikomaan jalkojaan. Lopulta illasta pääsimme perille tallille, josta olin vuokrannut tammalleni tallipaikan ja josta olisi aamulla vielä puolen tunnin ajo Birch Bark Ranchille.

 

Keskiviikkona olikin sitten aika suunnata Ranchille kilpailuihin. Jo lastatessani tammaani traileriin se ei vaikuttanut olevan kovinkaan rento ja normaali oma itsensä ja kisapaikalla tamma steppaili ja hössötti siihen malliin että tiesin jo ennen satulaan nousemista että tästä ei tulisi mitään. Poimiessani joskus aikoinaan mustan stetsonini tamman satulan nupista ja sipaistessani pitkäksi päässeet hiukseni taaksepäin ennen kuin painoin hatun päähäni huokaisin raskaasti ja ponnistin tammani satulaan. Pyytäessäni tammani liikkeelle se vain tanssi allani ja olin ihan valmis jättämään leikin kesken, mutta päätin kuitenkin lopulta ainakin käydä kokeilemassa miten tamma reagoisi kisa-areenaan.

 

Kisa-areenalla meno ei ollut kovinkaan paljon parempaa ja vaikka Forever Shine lähtikin tekemään hyvää suoritusta, ei se lopulta päätynyt hyvin. Juuri kun olimme aloittamassa hakemaan ensimmäistä vasikkaa, jostain kuului jokin sellainen pamaus, joka sekoitti tammani pakan täysin ja se kavahti yllättäen pystyyn. Vaikka olinkin tottunut siihen että välillä hevoset saattoivat kadota mihinkä ilmansuuntaan tahansa, en silti ollut osannut varautua tähän ja niin olikin Andrewsin poika syömässä tomua. Päästyäni takaisin jaloilleni poimin parin metrin päähän lentäneen stetsonini matkaani, hain ratsuni ja poistuin vähin äänin kentältä ja suuntasimme trailerille ja kotiin, sillä puolen pisteen tuloksella ei jatkoon pääsystä tarvinnut haaveilla. Torstaina aamusta saavuimme tamman kanssa perille ja Charlie ei onneksi kysellyt isompia aikaisesta paluustamme, vaan jatkoimme nuoren kanssa töitä normaalin suunnitelman mukaan.


Kysyessään olisiko ok että hän viettäisi silti loppuviikon mökilläni kerroin että se kävisi edelleen ja että voisin itse ihan hyvin nukkua päätalolla vanhassa huoneessani muutaman yön.

40. Uusi alku?

Pohjautuu  tähän  tarinaan Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muua...