58. Koti-ikävää

En mä tiennyt että näinkin vanhana voi kärsiä koti-ikävästä. Ei se ollut iskenyt päälle ihan heti kun mä olin tullut takaisin Texasista, vaan oikeastaan ensimäiset pari-kolme päivää oli mennyt hyvin. Vasta sen jälkeen - todennäköisesti kun mä sain nukuttua paluumatkan jäljiltä - sellainen ihmeellinen tunne alkoi valtaamaan mun mieltäni. En mä sitä heti ymmärtänyt, mutta lopulta mä tajusin että se taisi olla jonkinlaista koti-ikävää. Ehkä siihen sekoittui myös pienesti stressiä siitä, että miten Foreverin varsominen menisi, koska mulla ei ollut hirveästi kokemusta mitä tuli hevosten kasvattamiseen.
Kyllähän tääläkin oli hyvä eläinlääkäri käytössä, vaikka mä en tuntenutkaan Yvonnea yhtä hyvin kuin mitä mä olin tuntenut Evien kotona. Ehkä mä myös kaipasin Charlietakin, vaikka me oltiinkin yhteyksissä melkein päivittäin. Kuitenkin me oltiin Charlien kanssa vietetty ajoittain paljonkin aikaa yhdessä ja me oltiin puhuttu syvällisistäkin aiheista, eikä mulla tuntunut ainakaan vielä olevan ketään sellaista täällä pohjoisessa. Se tapa, millä mä päädyin tunteitani käsittelemään ei ollut todennäköisesti millään tavalla järkevää, mutta niin vain kävi. Ehkä helpompaa ja järkevämpää olisi ollut edes yrittää puhua jollekkin asioista, mutta sen sijaan mä tein huonon valinnan ja tartuin pulloon.

Tieto siitä, että mun täytyi kuitenkin nousta töihin päivittäin, piti mun juomista aisoissa. Olihan silti mukana sellaisiakin iltoja kun mä tein ylilyöntejä ja join liikaa siihen nähden, mikä olisi kannattavaa ja järkevää, mutta pääasiassa mä osasin pitää juomiseni aisoissa. Varsinkin silloin, kun mä olin päätynyt juomaan liikaa, seuraava päivä meni vältellessä Kittyä koska mä en halunnut kohdata toista ja myöntää että mä en osannut aina käsitellä tunteitani puhumalla, vaan mä tein sitten jotain tuollaista typerää.

Ehkä mua omalla tavallaan myös hienoisesti ahdisti Billyn ja Amyn häihin tullut kutsu. En mä tuntenut tulevasta hääparista kumpaakaan oikeastaan kunnolla ja varmasti kaikki muut tietäisivät hääparin mua paremmin, sekä muut vieraat joita häihin olisi tulossa. Kieltäytyminen häihin osallistumisesta ei kuitenkaan tullut edes ajatuksiinkaan, sillä mä epäilin että se voisi saada aikaan kunnon sodan Kittyn kanssa. Toki mua mietitytti sekin, että mitä jos se odotti että se olisi seuraava joka saisi jakaa saman ilouutisen. Oltiinhan me oltu toisen kanssa yhdessä jo useampia kuukausia ja maailmassa oli kuitenkin sellaisia pareja jotka astelivat avioon paljon lyhyemmän tuntemisen jälkeen. Tokihan mä olin ainakin valmis puhumaan asiasta, mutta en mä tiennyt voisinko mä siltikään tarjota Kittylle sitä mitä se odottaisi ja se oli ehkä saanut ne muutamat ylimääräiset millit lorahtamaan mun juomalasiin ja tarjoamaan karkumatkaa todellisuudesta.

Mä olin kertonut Charlien ehdotuksesta että me kasattaisiin tiimi Freewindillä kisattavaan tiimikisaan western viikolla. Eihän mua yhtään yllättänyt se, että Kitty oli heti mukana hommassa ja ei tainnut mennä vuorokauttakaan kun ensimäinen versio tiimistä oli jo valmina kunnes se muuttuikin sitten siihen jotta tiimejä lähtikin lopulta kaksi. Me kisattaisiin Kittyn kanssa eri tiimeissä mikä olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, samaten kuin se, että mun kanssa samassa tiimissä olisi Center itse.

Lähtöön olisi kuitenkin vielä vajaa viikko joten mitä tahansa voisi tapahtua. Mä en oikeastaan tehnyt enään mitään isompia remontteja tilallani, vaan enemmänkin kyseessä siivoilua ja remonttitarpeiden kasaamista varastoon tai odottamaan pois vientiä. Tallirakennuksen toisessa päässä oli varastotila, jolle mä en tiennyt vielä mitään käyttöä. Sinne oli sen vuoksi kasaantunut jotain remonttitarpeita ja muuta tavaraa jotka pitäisi selvittää joskus. Avatessani oven säikähdin lentoon lähteneitä lintuja ja katsoessani niiden perään mä sain ajatuksen ja ennen kuin mä edes muistinkaan miksi mä olin koko varastoon menemässä, mä olin kaivanut puhelimeni esiin.

Miltä kuullostaisi White Dove Farm?

57. Paluu takaisin

 24-25.3

Viikon loma kotiin oli oikeastaan ihan liian lyhyt, mutta mun onnekseni mulla ei toisaalta ollut hirveästi mitään sellaista jota mä olisin kotoa kaivannutkaan Kanadaan. Huonekalut ja sellaiset kun saisivat jäädä mökkiin ja hankkisin uusia pohjoisessa aina sitä mukaan kun budjettini taipuisi siihen remonttilainan pois maksun ollessa pää prioriteettini. Koska tyhjän trailerin kanssa oli ollut mahdollista ajaa vähän reippaammin, mä olin päässyt perille jo keskiviikkona illansuussa.

Valmiiseen pöytään astelu oli ollut mukavaa ja päivällisen aikana me oltiin vaihdettu äidin ja Jackin kanssa kuulumisia, ennen kuin mun oli ollut aika alkaa pakkaamaan tavaroita ja valmistautumaan muuttoon. Torstai olikin mennyt laukkuja pakatessa, ennen kuin mä olin istunut reissun toisen ja samalla viimeisen kerran pöydän ääreen ennen kuin mä seuraavana aamuna lähtisin aikaisin ajamaan takaisin pohjoiseen. Tokihan kotona olisi ollut mukavaa viettää pidempääkin aikaa, mutta mä tiesin että ajomatka olisi pitkä ja maanantaina olisi taas työpäivä.

Aamuinen lastaus tuntui jännittävän mua enemmän kuin Foreveriä ja juuri kun olimme lähdössä tamman kanssa, Charlien auto ajoi pihaamme. Sen sijaan että vain kuskin ovi aukeaisi, molemmat ovet aukenivat ja Evie nousi Willkesin autosta.

“Evie?” unen painamassa äänessäni oli epätietoisuuden nuotti helposti kuultavissa?
“Mä ajattelin että susta olisi varmasti mukavampaa ajaa kotiin ilman että sun tarvitsee huolehtia siitä, miten Forever voi. Tokihan mulla saattoi olla myös hieman pitämättömiä lomia ja semmoinen hetki että mä voisin ottaa viikon vapaata.” Sanat liukuivat sellaisella nuotilla, kuin asia olisi ollut Evielle päivänselvä. Käänsin katseeni kohti Charlieta joka näytti siltä, että tuo oli täysillä juonessa mukana ja todennäköisesti kai myös kertonut Evielle lähtöni ajankohdan.
“Ja mä epäilen että mulla ei oo mitään vastaansanomista tässä asiassa?”
“Nope” kuulin Charlien äänen viereltäni ennen kuin mies kietoi minut veljelliseen halaukseen ja toivotti turvallista ajomatkaa kotiin.

25-27.3

Siinä Evie oli oikeassa, että ajomatka kotiin meni vähän kevyemmällä mielellä kun samassa autossa kanssani matkusti eläinlääkäri ja jokaisella stopillamme Evie piti huolen siitä että tarkisti Foreverin voinnin. Vaikka tamma olikin viimeisillään tiineenä ja sen muuttaminen näin pitkää matkaa oli riski, kaikki meni onneksi hyvin ja saavuttaessamme ranchini mä saatoin huokaista helpotuksesta.

Forever pääsi asuttamaan omaa uutta karsinaansa ja seuraavana päivänä töiden jälkeen olin ajatellut muuttavani myös hh:n ja Imaghostin tilalleni. Olisi mukava nähdä hevoset taas ikkunasta, vaikka varmasti uuden rutiinin löytäminen ottaisi hetken, sillä en ollut joutunut kuukausiin huolehtimaan hevosista ennen töihin lähtöä tai sen jälkeen. Varmistuttuamme siitä, että tammalla olisi kaikki varmasti hyvin, oli aika suunnata sisälle. Mä en ollut varma siitä, että oliko Kitty lopulta tullutkaan mun työ yöksi ja odottamaan mun saapumistani kotiin. Olinhan mä ilmoittanut toiselle että se menisi lähemmäs puoltayötä, mutta toinen myös tiesi missä pidin vara-avainta talolleni joten nainen sai tehdä päätöksensä ihan itse.

Kuullessaan oven aukeamisen sekä askeleeni sisällä tarjosi vastauksen kysymykseeni, Kittyn kävellessä meitä kohden. Toisen hiukset olivat unen pörröttämät ja muutenkin Kitty näytti siltä että toinen olisi herännyt kuullessaan oven käyvän. Vaikka itseänikin väsytti, en voinut mitään hymylle joka nousi huulilleni, vaikkakin väsymyksen painamana.

“Mä en tiennyt että sä olit täälä. Ihanaa kuitenkin että olet” puhelin samalla kun yritin vältellä haukotusta ja kävelin Kittyn luo kietoakseni käteni toisen ympärille jotta saisin suljettua naisystäväni halaukseen sekä painettua suudelman toisen huulille. Kittyn katse oli kiinnittyneenä Evieen ja mä en tiennyt mitä toinen ajatteli siitä että toinen tuli mun kanssani Kanadaan, sillä en ollut varma jotta olinko kaikessa kotiinpaluun stressissäni muistanut ilmoittaa tästä muutoksesta Kittylle…