57. Paluu takaisin

 24-25.3

Viikon loma kotiin oli oikeastaan ihan liian lyhyt, mutta mun onnekseni mulla ei toisaalta ollut hirveästi mitään sellaista jota mä olisin kotoa kaivannutkaan Kanadaan. Huonekalut ja sellaiset kun saisivat jäädä mökkiin ja hankkisin uusia pohjoisessa aina sitä mukaan kun budjettini taipuisi siihen remonttilainan pois maksun ollessa pää prioriteettini. Koska tyhjän trailerin kanssa oli ollut mahdollista ajaa vähän reippaammin, mä olin päässyt perille jo keskiviikkona illansuussa.

Valmiiseen pöytään astelu oli ollut mukavaa ja päivällisen aikana me oltiin vaihdettu äidin ja Jackin kanssa kuulumisia, ennen kuin mun oli ollut aika alkaa pakkaamaan tavaroita ja valmistautumaan muuttoon. Torstai olikin mennyt laukkuja pakatessa, ennen kuin mä olin istunut reissun toisen ja samalla viimeisen kerran pöydän ääreen ennen kuin mä seuraavana aamuna lähtisin aikaisin ajamaan takaisin pohjoiseen. Tokihan kotona olisi ollut mukavaa viettää pidempääkin aikaa, mutta mä tiesin että ajomatka olisi pitkä ja maanantaina olisi taas työpäivä.

Aamuinen lastaus tuntui jännittävän mua enemmän kuin Foreveriä ja juuri kun olimme lähdössä tamman kanssa, Charlien auto ajoi pihaamme. Sen sijaan että vain kuskin ovi aukeaisi, molemmat ovet aukenivat ja Evie nousi Willkesin autosta.

“Evie?” unen painamassa äänessäni oli epätietoisuuden nuotti helposti kuultavissa?
“Mä ajattelin että susta olisi varmasti mukavampaa ajaa kotiin ilman että sun tarvitsee huolehtia siitä, miten Forever voi. Tokihan mulla saattoi olla myös hieman pitämättömiä lomia ja semmoinen hetki että mä voisin ottaa viikon vapaata.” Sanat liukuivat sellaisella nuotilla, kuin asia olisi ollut Evielle päivänselvä. Käänsin katseeni kohti Charlieta joka näytti siltä, että tuo oli täysillä juonessa mukana ja todennäköisesti kai myös kertonut Evielle lähtöni ajankohdan.
“Ja mä epäilen että mulla ei oo mitään vastaansanomista tässä asiassa?”
“Nope” kuulin Charlien äänen viereltäni ennen kuin mies kietoi minut veljelliseen halaukseen ja toivotti turvallista ajomatkaa kotiin.

25-27.3

Siinä Evie oli oikeassa, että ajomatka kotiin meni vähän kevyemmällä mielellä kun samassa autossa kanssani matkusti eläinlääkäri ja jokaisella stopillamme Evie piti huolen siitä että tarkisti Foreverin voinnin. Vaikka tamma olikin viimeisillään tiineenä ja sen muuttaminen näin pitkää matkaa oli riski, kaikki meni onneksi hyvin ja saavuttaessamme ranchini mä saatoin huokaista helpotuksesta.

Forever pääsi asuttamaan omaa uutta karsinaansa ja seuraavana päivänä töiden jälkeen olin ajatellut muuttavani myös hh:n ja Imaghostin tilalleni. Olisi mukava nähdä hevoset taas ikkunasta, vaikka varmasti uuden rutiinin löytäminen ottaisi hetken, sillä en ollut joutunut kuukausiin huolehtimaan hevosista ennen töihin lähtöä tai sen jälkeen. Varmistuttuamme siitä, että tammalla olisi kaikki varmasti hyvin, oli aika suunnata sisälle. Mä en ollut varma siitä, että oliko Kitty lopulta tullutkaan mun työ yöksi ja odottamaan mun saapumistani kotiin. Olinhan mä ilmoittanut toiselle että se menisi lähemmäs puoltayötä, mutta toinen myös tiesi missä pidin vara-avainta talolleni joten nainen sai tehdä päätöksensä ihan itse.

Kuullessaan oven aukeamisen sekä askeleeni sisällä tarjosi vastauksen kysymykseeni, Kittyn kävellessä meitä kohden. Toisen hiukset olivat unen pörröttämät ja muutenkin Kitty näytti siltä että toinen olisi herännyt kuullessaan oven käyvän. Vaikka itseänikin väsytti, en voinut mitään hymylle joka nousi huulilleni, vaikkakin väsymyksen painamana.

“Mä en tiennyt että sä olit täälä. Ihanaa kuitenkin että olet” puhelin samalla kun yritin vältellä haukotusta ja kävelin Kittyn luo kietoakseni käteni toisen ympärille jotta saisin suljettua naisystäväni halaukseen sekä painettua suudelman toisen huulille. Kittyn katse oli kiinnittyneenä Evieen ja mä en tiennyt mitä toinen ajatteli siitä että toinen tuli mun kanssani Kanadaan, sillä en ollut varma jotta olinko kaikessa kotiinpaluun stressissäni muistanut ilmoittaa tästä muutoksesta Kittylle…

56. Muutto

Mun synttäreiden jälkeen asiat tuntuivat rauhoittuneen. Tilannetta helpotti sekin, että päivien edetessä Raicy pystyi tekemään kokonaisvaltaisemmin töitä. Tokihan Alexiina oli pyytänyt jotta me pidettäisiin Joshin kanssa miestä vähän silmällä ja ei annettaisi toisen tehdä ihan liikaa ainakaan heti alkuun, vaan että pidettäisiin edes vähän toista aisoissa. Eihän se helppoa ollut ja me oltiin tapeltu Raicyn kanssa ihan kunnolla pariinkin otteeseen, jos painokkaita sanoja ja korotettuja äänenpainoja tappeluksi voi sanoa.

En mä tiennyt miten pahasti mä uhkasin omaa työpaikkaani sillä, että nousin työnantajaani vastaan, mutta mä ainakin yritin tehdä parhaani. En mä tiedä oliko sana kiirinyt Alexiinalle siitä, mitä laaksossa oli tapahtunut, mutta sen jälkeen Raicy oli ollut muutaman päivän jopa Joshiakin hiljaisempi. Sen lisäksi että asiat töissä alkoivat tasaantumaan, oltiin me löydetty uudelleen jonkinlainen balanssi meidän suhteeseen Kittynkin kanssa. Taloni remontti oli sellaisessa vaiheessa, että mä olin jopa alkanut – omalla huonolla tavallani – sisustamaan taloa. Paljoa mä en ollut päätalolla tehnyt, mutta sentään mä olin antanut hetekan eläköityä ja mä olin hankkinut ihan oikean sängyn. Ei sekään uusinta huutoa ollut, mutta se sai ajaa asiansa ja siihen mahtui paljon paremmin kaksi ihmistä.

Aamut, jolloin mä en herännyt yksin olivat harvassa ja jokainen sellainen, kun mä näin vilahduksen pinkkiä hiuskuontaloa, sai mut tuntemaan oloni paljon paremmaksi ja mä taisin rakastua Kittyyn aina vähän enemmän. Me oltiin hiljalleen opittu puhumaan ja kuuntelemaan toisiamme paremmin joten me oltiin saatu ratkottua jotain sellaisia ongelmia mitä meillä oli ollut. Toki me oltiin puhuttu paljon lävitse myös sellaisia asioita, joista oli meinannut alkaa tulemaan ongelma. En mä tiennyt että oliko viime vuosi aiheuttanut jonkinlaista henkistä kasvua jos sitä tämän ikäisenä oli mahdollista enää tapahtua, mutta jotenkin uuden lehden kääntäminen elämäntarinassani tuntui nostaneen taakkaa mun hartioiltani.

Asioiden vakaantuessa mä olin sopinut jotta mä pitäisin ainakin viikon vapaata ja kävisin kotona hakemassa viimeisiä tavaroita sekä tietenkin Foreverin. Ajomatka Orange Woodista kotiin olisi pitkä, joten mä olin lähtenyt matkaan jo aikaisin maanantaina sekä ajanut mahdollisimman pitkiä pätkiä. Näin mä saisin taitettua matkan suhteellisen reippaasti, varsinkin nyt kun mä ajelin tyhjän trailerin kanssa. Tietenkinhän yksin ajaminen oli tylsää ja aika tuntui matelevan vaikka miten mailit jäivätkin taakse. Tokihan mitä lähemmäksi kotikoti tuli, sitä enemmän mä aloin odottamaan sitä, että näkisin äidin pitkästä aikaa.

55. Pysähdys

Mä olin edellisenä iltana suunnitellut lähtöni Orange Woodsista siten että mä olin käynyt tallilla suihkussa ennen lähtöä. Normaalisti mä olisin jäänyt sen jälkeen Kittyn luo yöksi, mutta nyt kun Carrot vietti aikaa tuon luona, mä olin viettänyt paljon enemmän aikaa omalla tilallani. Tallin remontti oli edennyt suurin harppauksin, vaikka olikin aina omanlaisensa projekti siirtää generaattori tallin ja päätalon väliä, mutta mä sain homman toimimaan. Hiljalleen mä olin saanut suunniteltua sen, millaisen tallin mä haluaisin ja omalla tavallaan odotinkin sitä hetkeä että saisin tuoda myös hevoset kotiin, sillä se helpottaisi myös rahallisesti. Huomenna olisi edessä mun päiväni aurora weeksillä ja sen puolesta mä olin saanut päivän vapaaksi omista töistäni.

Tokihan mua mietitytti että miten mä tulisin selvitymään päivästä, varsinkin kun mä en ollut vetänyt tuollaisia päiviä oikeastaan ikinä. Normaalisti kaikki tällaiset olivat Raicyn vedettäviä, mutta toisen vasta ollessa palaamassa takaisin työnteon pariin, oli Alexiina kysynyt multa ottaisinko mä Raicyn saappaat täytettäväkseni. Onnekseni asiat, joita vieraille täytyi näyttää, olivat ihan arkisia ja HH oli oppinut ne myös sen verran hyvin että ori toimisi melkein ajatuksen voimalla. Lähtiessäni johdattamaan porukkaa kohti laaksoa, mä mietin että mihin mä olin itseni laittanutkaan. Kuitenkin päästessämme laaksoon ja kertoessani mistä kaikessa oli kyse, tutusta asiasta puhuminen tuntui olevan onneksi helppoa. Kaikki meni onneksi hyvin ja kaikki palaisivat takaisin ranchille yhtenä palana enkä mä saattanut kuin toivoa että mä olin onnistunut tehtävässäni.

Palattuamme takaisin ranchille, oli aika hoitaa hevoset pois ja sen jälkeen valmistautua illalliseen sekä illanviettoon Tamulissa. Ilta Tamulissa oli sujunut ihan sulavasti ja kaikilla tuntui olevan suhteellisen hauskaa. Kittyllä oli vauhti päällä ja tuo viihtyi Aurora weekin vieraiden kanssa. Mä istuin tiskillä ja join vesilasiani pienillä hörppäyksillä. Juoma ei ollut se mun ensivalintani, mutta mun oloni ei ollut pitkään kovinkaan mairitteleva joten mä en uskaltanut sekoittaa enää alkoholia pakkaan. Muiden juhlinnan seuraaminen oli ollut jo viimeiseen tunnin verran tylsää, ja mä ajattelin että mä hipsisin vain kotiin nukkumaan jotta mä jaksaisin herätä töihin seuraavana aamuna.

Kävellessäni kohti Tamulin ulko-ovea, jo päiviä mun rinnassani ollut pistävä tunne tuntui vahvistuvan. Pisto muuttui hiljalleen pudistukseksi ja se tuntui vaikeuttavan mun hengitystäni, ja mä jouduin ottamaan tukea ovenpielestä. Joku tuli kysymään multa että olinko mä kunnossa enkä mä tiedä vastasinko mä mitään tai mitä kävi, sillä seuraavan kerran kun mä näin jotain, mä olin jossain muualla kuin Tamulissa. Makasin selkeästi sängyssä ja korjatessani asentoani ymmärsin että olin terveyskeskuksessa, mutta se, että miksi olin sinne joutunut oli täysin pimeän peitossa.

Mä en tiennyt että kauanko mä vain makasin paikallani, kunnes ovi aukesi ja sisään asteli ilmeisesti sairaanhoitaja.
”Täälähän ollaan herätty. Millainen olo sinulla on?”
”Hyvä. Mä en vain ymmärrä miksi mä olen osastolla? Tai kun en mä muista että mulle olisi käynyt mitään?”
”Sinut tuotiin tänne eilen rytmihäiriöiden vuoksi. Olit romahtanut Tanssivaan Muuliin” sairaanhoitaja kertoi, antaen katseensa vaihdella minussa sekä papereissani. Tieto oli yllättävä, sillä mä muistin olleeni Tamulissa, mutta oikeastaan mitään sen jälkeen mä en muistanut kunnolla. Kyselin sairaanhoitajalta siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja tuo sanoi että lääkäri olisi aloittamassa pian kierroksensa, joten mä saisin viimeistään siinä kohtaa lisää tietoa. Ehkä tuntia myöhemmin lääkäri saapuikin paikalle ja me puhuttiin siitä, mitä viime yönä oli tapahtunut sekä tietenkin miten hommat jatkossa menisivät. Lopulta lääkäri sanoi että jos seuraavan parinkin tunnin aikana mun EKG käyrät näyttäisivät hyvältä, mä voisin päästä kotiin.

Kotiuttamisen aikana mä sain ohjeet jatkosta, sekä muutaman päivän sairaslomaa, jotta mä voisin ottaa vähän rennommin ja antaa keholleni aikaa palautua jotta rytmihäiriöt eivät alkaisi uudelleen. Palattuani takaisin Orange Woodiin, tiesin että edessä olisi mahdollisesti selitykset siitä, mihin mä katosin edellisenä iltana. Varustaessani HH:ta jotta saatoin palata takaisin töihin jonkin selityksen kera, mä toivoin että en joutuisi lopulta selittämään asiaa ollenkaan tai että vähintäänkin saisin selitykseni helposti lävitse ilman että totuus tulisi esiin.

53. Ajatuksia

Nitisevän hetekan päälle asetetulla muhkuraisella patjalla makasi lyhyt mies. Hiekanväriset, jo nyt liian pitkäksi venähtäneet hiukset olivat sotkussa tyynyllä, joka muistutti enemmänkin myttyä kuin kunnon tyynyä. Viltti, joka tuolla ajoi peiton asemaa, oli valunut peittämään enään vain miehen alaruumiin, jättäen paljaaksi lihaksikkaaksi työskennellyt kädet sekä harmaan t-paidan peittämän jäntevän yläruumiin. Tuon hengitys oli hetkellisesti tasaantunut, indikoiden siitä että uni oli rauhoittunut äskettäisen pyörimisen jälkeen. Unen saaminen oli ollut miehelle hankalaa, siitäkin huolimatta, että mies koki jatkuvasti olevansa niin väsynyt että voisi nukahtaa seisaalleen.
Hiekanvaaleat hiukset omistava mies oli tullut sellaiseen lopputulokseen, että tuolla oli ihan liikaa lautasellaan. Päivätyö Orange Wood Ranchilla, jossa tuo yritti parhaansa mukaan suoriutua vähintään puoliksi myös työnantajansa työtehtävistä, oman tilansa remontin viimeistely sekä nuoren tammansa alkanut ratsukoulutus tuntuivat vievän kolmekymmentä tuntia vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tarjolla olevasta tunnista. Jo parin viikon ajan vaalea mies tiesi venyttäneensä itseään ihan liian ohuelle, osin myös sen vuoksi että tuo ei halunnut ajatella asioita. Eteen tullut kysymys – tai oikeastaan ehdotus – perheen perustamisesta pelotti miestä, vaikka tuo ei halunnutkaan myöntää sitä kenellekään. Sitoutuminen ei oikeastaan edes ollut se osuus, joka hiekanvaaleaa miestä pelotti, vaan oikeastaan kuviossa tuota pelotti tuo itse. Vain kuukauden kuluttua mies täyttäisi 35-vuotta ja samalla tuo olisi vain viiden vuoden päässä siitä hetkestä että saavuttaisi alarajan riskiryhmässä olemiselle.

Raskas, uninen huokaus karkasi ilmoille, miehen vaihtaessa taas kerran asentoaan hetekallaan. Eihän mies ollut ajatellut löytävänsä parisuhdetta oltuaan niin kauan poikamiehenä ja ehkä jo viettäessään jonkinlaista peräkamarin poika elämää. Ystävystyminen oli kuitenkin johtanut asioiden etenemiseen ja tunteiden syventymiseen sekä lopulta parisuhteeseen. Kitty oli ihan erilainen persoona, kuin unissaan äänehtivä mies eikä noita olisi varmasti ikinä ajatellut pariskunnaksi. Kuitenkin vaalea mies oli kehitellyt hitaasti, mutta varmasti kehittyviä tunteita räväkkää pinkkipäätä kohtaan mutta siltikään tuo ei voinut olla varma, että ymmärsikö nainen kuinka vakavista asioista, tultaisiin mahdollisesti muutaman vuoden kuluttua puhumaan ja olisiko nainen valmis kulkemaan tuon vierellä matkan, jonka mahdolliset hoidot aiheuttaisivat. Miten nuo selittäisivät mahdollisesti silloin kotona olevalle lapselle, miksi isä oli pitkiä aikoja sairaalassa, väsynyt sekä menettäisi hiuksensa.

Huohottaen mies ponkaisi istumaan, ennen kuin toi kädet kasvoilleen ja upotti kasvonsa karheisiin kämmeniinsä. Samanlaiset unet, ehkä jopa painajaismaiset olivat alkaneet toistumaan useamman kerran viikossa. Niiden näkeminen ei helpottanut miehen oloa ja tuo toivoikin että jossain kohtaa painajaiset helpottaisivat eivätkä ne haittaisi toisen nukkumista. Vedettyään henkeä, mies nosti viltin sivuun, ennen kuin tuo heilautti jalkansa kylmälle lankkulattialle istuen hetken hetekansa laidalla, kunnes viimein nousi ylös. Muutamassa askeleessa tuo saavutti tason, josta olisi tulossa myöhemmin keväällä toimiva tiskipöytä. Pöydältä hiekanvaalea mies poimi vesipullon, sekä mukin, josta puuttui muutama pala sieltä, täältä ja täytti noin puolet mukista vedellä ja lopulta sulki pullon. Muki, jonka ulkomuoto tuntui sopivan miehensä itsensä olotilaan, nousi tuon huulille ja vain muutamalla kulauksella neste oli kadonnut tuon kiduksiin. Pehmeän kolahduksen siivittämänä muki laskeutui takaisin tasolle ja mies kääntyi kannoillaan, palaten takaisin epämukavalle hetekalleen.

Asetuttuaan uudestaan makuulle, palauttaen viltin paremmin päällensä työn karhentama käsi nousi kohti kasvoja, etusormen sekä peukalon hakiessa paikkansa nenän varren molemmin puolin. Hierottuaan hetkellisesti tätä kohtaa kasvoillaan, käsi sai valua alaspäin, nyt jo enemmänkin parroittuneen kuin sänkisen leuan ylitse. Juuri ja juuri huomattavasti hiekanvärisiä hiuksia tummempi parta oli saanut kasvaa kuin varkain peittämään leukaperät sekä posket ja suun ympäristön. Monelle muutos tuon ulkonäössä saattoi myös tuoda tuolle lisää vuosia enemmän tai vähemmän yllättäen, mutta ollessaan niin uppoutunut ajatuksiinsa päivien saatossa, ei tuo ollut muistanut pitää omasta ulkomuodostaan kovinkaan tarkasti huolta. Tiedä olisiko muistanut syödäkään, ellei omaisi vakituista kutsua työnantajiensa illallispöytään ja näin ollen saaden edes hieman syödäkseen.

Valuttuaan hieman alemmas muhkuraisella patjallaan, tuo käänsi kylkeään, ennen kuin sulki silmänsä uudelleen ja syvän huokaisun siivittämänä yritti saada edes hetken vielä nukutuksi, ennen kuin uuteen aamuun ja työpäivään herättävä kello aloittaisi omaa melodiaansa.

52. Perhekysymys

Kitty oli kertonut että minulle Alexiina oli kutsunut meidät illalliselle päätalolle. Tokihan meillä oli jatkuva kutsu päätalon illallispöytään, mutta mä olin viettänyt melkeinpä jokaisen vapaan hetken, joka minulla oli ollut töiden jälkeen omalla farmillani siihen että olin ensin purkanut pintoja ja sähkömiehen käynnin jälkeen olin laittanut pintoja taas kuntoon. Alakerta alkoi olemaan jo valmiina, vaikka tietenkin joitain pintoja täytyisi vielä viimeistellä lopullisilla materiaaleilla, sekä koko talo sisustaa. En mä toisaalta tiennyt että millaisia kalusteita mä tarvitsisin, koska mä olin kuitenkin tottunut elämään pienessä mökissäni, jonka kalustamisesta mun ei tarvinnut ikinä huolehtia.
Illallinen päätalolla oli mennyt ihan rennoissa merkeissä alkuun puhellen erilaisista aiheista sekä ihmisten suunnitelmista. Kuitenkin Kittyn alkaessa puhumaan lapsihaaveistaan ilmapiiri muuttui ihan täysin, ja mä en tuntenut enää omaakaan oloani ihan hyväksi pöydän ääressä. En mä toisaalta myöskään halunnut poistua ainakaan vielä pöydästä, varsinkin kun Kitty paljasti kaikille että me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että me hankittaisiin jossain kohtaa lapsi. Tokihan ennen sitä pistettä oli paljon sellaisia asioita, joita täytyisi hoitaa ja selvittää, sillä musta tuntui että Kitty ei ehkä ollut ajatellut asiaa ihan täysin lävitse.

”Anteeksi että minäkin poistun näin yllättäen. Meillä on kuitenkin huomenna taas aikainen aamu Joshin kanssa. Suuret kiitokset teille molemmille, Alexiina ja Emily taas kerran herkullisesta illallisesta” yritin tehdä poistumisestani mahdollisimman sulavan ja sen oloisen että mä en paennut paikalta vain sen takia että mä en kokenut oloani kovinkaan hyväksi tämän aiheen ympärillä. Päästyäni eteiseen, vedin bootsini jalkoihini sekä poimin stetsonini hyllyltä, ennen kuin avasin ulko-oven ja astuin ulos pakkaseen. Kylmä talvi-ilma tuntui lamaannuttavan keuhkoni koska en ollut osannut valmistautua siihen että ilma oli näin kylmää. Vaikka lapsi asia koski myös minua, en mä jotenkin tiennyt että miten mä voisin ilmaista huoleni Kittylle ilman että mä suututtaisin toista.

”Tyler!” Kittyn ääni kuului jostain mun takaani ja katsahtaessani olkani ylitse, toinen harppoi mua kohden. ”Onko kaikki okei?”
”Mmm.. mä vain… mä vain mietin tuota lapsi asiaa. Pitäisikö… pitäisikö sen kanssa odottaa vielä? Vaikka… vaikka ensi vuoteen?”
Kittyn ilme muuttui kysyvästä johonkin sellaiseen mitä mä en osannut lukea ja toinen näytti hyvinkin shokeeraatuneelta.
”Sä… sä…. sä… et ollutkaan tosissasi?”
”Mä… mä olen. Haluaisin vain että meillä olisi koti olemassa. Ei mun tilani ole vielä sellaisessa kunnossa että sinne voisi muuttaa kunnolla, saati lapsen kanssa.”
Kittyn huomio taisi kuitenkin olla ihan jossain muussa aiheessa eikä toinen tainnut kuulla että mitä mä olin sanonut.
”Mä olin ihan varma että sä olit samaa mieltä… Mä oon haaveillut ja miettinyt ja pohtinut ja ja ja…”
”Kyllä mä haluan. Mä haluaisin myös olla tilanteessa, jossa mä voisin tarjota perheelleni kodin ja nyt mulla ei ole sellaista tilannetta.”

Ilme Kittyn kasvoilla sai mun oloni huononemaan entisestään, koska mä en ollut halunnut mitenkään joutua tilanteeseen, jossa mä pahoittaisin toisen mielen. Mä otin askeleen lähemmäs Kittyä, mutta toinen vetäytyi taaksepäin selkeästi vältellen mun kosketustani. En mä tiennyt että oliko ilme Kittyn kasvoilla, vai toisen kosketuksen vältteleminen pahempaa, sillä ei mulla ollut tarkoituksena satuttaa toisen tunteita.

”Mä taidan mennä kotiin. Ehkä… ehkä se on paras vaihtoehto” huokaisin, ennen kuin mä käännyin kohti parkkipaikkaa ja lähdin suuntaamaan omalle autolleni. Ajoin hyvän matkaa joten ohitse risteyksestä, josta mun piti kääntyä omalle tilalleni johtavalle tielle joten mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri ja ottaa uusi yritys kotiin pääsemisen suhteen. Ajaessani tilani pihaan, talo näytti normaaliakin karummalta ja kylmemmältä kuin mitä se normaalisti näytti palatessani takaisin kotiin illalla. Avattuani oven mä vaelsin suoraan keittiöön ja kaadoin itselleni ehkä hieman reilun siivun viskipullostani ja istuin muovilasin kanssa hetekalle, joka narahti ilkeästi allani.

Viski poltti nieluani sen tehdessä matkaansa alas, ja mä en tiennyt että miten pahasti mä olin pilannut asiani Kittyn kanssa. Jos tilanne olisi ollut jotenkin normaali, mä olisin ehkä ilmoittanut sairastuneeni ja jättäväni huomisen työpäivän välistä, mutta koska Raicy olisi poissa, en mä voisi millään jättää Tomfordia pulaan. En mä halunnut myöskään pahentaa tilannetta Kittyn kanssa joten kai huomenna olisi pakko vain astella suden suuhun ja katsoa miten pahasti mä pilasin mahdollisuuteni onneen sekä siihen, että mulla joskus saattaisi olla oma perhe tilanteestani huolimatta.

51. Kuulumisia

Paluu laaksosta oli venynyt menneen viikon ajan noin tunnin myöhemmälle, vaikka olimmekin yrittäneet Tomfordin kanssa parhaansa mukaan saada kaiken tehtyä ajoissa. Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan yhdysvaltojen puolelta, mutta reissu ei ollut mennyt putkeen ja miehestä ei ollut kuulunut puoleentoista vuorokauteen mitään. Alexiinan huoli oli omalla tavallaan tarttunut myös Kittyyn ja toinen oli ollut ollut normaaliakin puheliaampi ja miettinyt asioita ääneen.
Tokihan Raicyn katoaminen oli saanut mutkin miettimään asioita ja varsinkin se oli tuonut mieleen muistot loppusyksyltä. Ehkä tuo oli tuonut minulle omalla tavallaan tuonut minulle mieleen muistoja isästä, vaikka en mä tiennyt että miten hullua oli kaivata isänsä perään vaikka olikin ollut jo vuosia aikuinen mies. Tokihan isä oli ollut aikanaan mun työparini ja muutenkin tuosta oli tullut tärkeä varsinkin Trevorin muuton jälkeen. Kuitenkin kuullessani että Raicy oli ainakin hengissä, vaikkakin hieman iskuja saaneena, helpotti mua suuresti ja mä toivoin että varsinkin Alexiina saisi edes hieman mielen rauhaa ja ehkä sitä kautta muutkin saisivat mielenrauhaa.

Muutaman karsinan päässä Josh hoiti Rockia pois. Minua muutaman vuoden nuorempi mies oli myös ollut normaalia hiljaisempi, vaikka toinen ei ollut normaalistikaan kovinkaan puhelias. Kuitenkin jokin Tomfordin hiljaisuudessa oli erilaista verrattuna yleiseen hiljaisuuteen, jota tuo harrasti ja se sai omankin oloni hieman hankalaksi. Annoin viimeisenkin harjan tipahtaa harjapakkiini ennen kuin poimin karsinan ovelle nostamani loimen ja puin sen orille. Loimittamisen opettelu oli ollut minulle uusi asia, sillä kotona loimia ei tarvinnut kovinkaan usein. Ollessani kiinnittämässä solkia, tunsin miten puhelimeni värähti taskussani.

”What’s up? Joko remontti on ohi vai

vieläkö sä jaksat sitä torppaas rempata?

Pakko kyllä nostaa sulle hattua

koska ei musta ois tommoseen.

Mites äiti? Ootteko te ollu yhteyksissä?”

Se, että Trevor viestitteli minulle yllättäen ei ollut jotenkin yllättävää. Veljellä tuntui olevan kumma tapa ottaa yhteyttä aina silloin kun tuon ei olisi tarvinnut tai kun tilanne oli muuten vain huono. Nytkään mä en ollut kuullut isoveljestä mitään isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin me oltiin vaihdettu vain muutama sana eikä me oltu puhuttu edes mitään siitä, että korvaisiko toinen minulle HHn ylläpidosta aiheutuvia kuluja.

”Pitkiä työpäiviä. Raicy poissa.
Remontti alkaa olemaan valmis, sähköt
ja vesi puuttuu. Talvi häiritsee. Siirtymässä
talliin ja laitumeen. Mä en oo soittanut äidille
hetkeen. Charlie viestitteli että äitilläkin
kaikki hyvin. Jack viettänyt sielä aikaa.”

En mä tiennyt tarvitsisiko Trevorin välttämättä tietää että Jack vietti aikaa äidin luona, vaikka kai tuo oli tottunut siihen että Jack kävi meillä varsinkin kun tuo asui ihan naapurissa ja oli vanhempiemme vanha tuttu. Palautin puhelimen taskuuni ja poistuin kirjavan karsinasta, sulkien oven perästäni ennen kuin poimin elämää nähneen lännensatulan käsiini ja lähdin kantamaan satulaa kohti varustehuonetta. Trevorin vanha satula oli onneksi sopinut HHlle joten se oli saanut jäädä orille käyttöön vaikka minulle satula ei ollut se mukavin istua, mutta en tiennyt mikä isoveljen suunnitelma orin kanssa oli joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun katsella sille sellainen satula, joka olisi niin ratsulle kuin myös minulle hyvä. Tokihan mä voisin sovittaa Foreverin satulaa myös orille, kunhan mä saisin sen vain Kanadaan, sillä satula olisi tällä hetkellä tamman kanssa kotona Texasissa.

Mä en tarkasti tiennyt että miten pitkään Raicy olisi poissa pelistä, joten mä osannut yhtään suunnitella ajankohtaa mahdolliselle muuttoreissulle. Toki mulla pitäisi kai siinä kohtaa olla myös oma talli valmiina, sillä mä en tiennyt minne mä saisin siinä kohtaa kolmannen hevosen majoitettua, eikä mulla ollut oikeastaan enää edes varaa maksaa kolmannesta tallipaikasta.

”Sehän on hyvä kuulla. Jack on hyvä mies.

Sä oot kyllä hullu ton projektisi kanssa.

Mikset sä vaa ostanut valmista paikkaa?”

”Paraskin puhuja. Mä haluan nähä
tilanteen, jossa sä pääset edes lähelle
samaa pistettä.”

Kyllä mä tiesin että mun viimeinen kommentti oli varmasti liikaa ja menisi Trevorilla tunteisiin, mutta mä en vain nyt jaksanut velipoikaa. Pakkohan mun oli nostaa Trevorille hattua, koska se oli muuttanut kuitenkin paljon kauemmaksi rakkauden perässä kuin mitä mä olin lopulta muuttanut. Olin palannut ajatuksissani, sekä Trevorille vastaillessani HHn karsinalle, enkä mä oikeastaan ollut edes huomioinut mitenkään mun ympäristöäni.

”Moi Ty!” korkea nuottinen ääni tunkeutui mun tajuntaani ja katsellessani ympärille varmaan kuin peura ajovaloissa, mä tajusin Kittyn seisovan tallien yhdyskohdassa.
”Ai… moi”
”Kaikki okei?”
”Joo. Trevor vain viestitteli ja kyseli että mitä äidille kuuluu. Kai se ei itse halua soittaa sille tai sitten se haluaa taas jotain multa. En mä ihan ymmärrä sitä” annoin ajatusten soljua ulos huuliltani vaikka niissä ei tainnut olla kuulijalle mitään järkeä.
”Okei. Lähetkö sä kotiin? Mulla on vielä töitä jäljellä ja sitten liinatunti.”
”En mä varmaan tänään. Tai jos sulle sopii että mä jäisin tänne? Tänään… vähän rankkaa” pyörittelin stetsoniani käsissäni, tajuten miten rispaantunut sekä auringon haalistama hattu olikaan, sillä se oli kuitenkin ollut jo aikanaan käytössä ennen minua.
”Kyllä sä tiedät että mulla ei oo mitään sitä vastaan” Kitty huikkasi vielä iskien minulle silmää, ennen kuin toinen poistui matkoihinsa ja kannoin vielä harjat sekä suitset paikoilleen.

Laskiessani harjapakkia paikoilleen mietin milloin kerkeäisin antamaan taas aikaa Imaghostille, sillä tammavarsa oli saanut elää kuin pellossa siitä asti kun Raicy oli lähtenyt reissuunsa. Ehkä nuoren varsan ostaminen oli ollut virhe vaikka toisaalta siinä kohtaa en ollut tiennyt eteen tulevista suurista muutoksista. Mä toivoin että tammasta saisi silti hyvän työhevosen, vaikka se saikin kasvaa suurimmaksi osaksi vapaasti ja ilman mitään kouluttamista.

Se, miten mä olin päätynyt Kittyn asunnolle oli mulle pieni mysteeri, mutta sieltä mä havahduin hereille Kittyn saatua työpäivänsä loppuun ja palatessaan omalle asunnolleen tallin vintille. Kai mennyt viikko lisääntyneene vastuuneen oli rankempi kuin halusin myöntää, sillä mä halusin saada kaiken hoidettua enemmän kuin hyvin sillä välillä kun Raicy olisi reissussaan ja sairauslomalla. Puolet Kittyn selityksestä meni minulta myös täysin ohi korvieni ja jouduinkin pyytämään toista toistamaan sanomansa.

49. Perhehaaveita

3-5.01.2022 olivat varmaan isän kuoleman jälkeen mun tähänastisen elämän hirveimmät päivät. Mun kuume taisi jossain kohtaa käydä yli kolmessakymmenessä yhdeksässä asteessa ja vaikka mä nukuin vain suurimman osan päivästä, mä olin koko ajan todella väsynyt. Mä en ole ihan varma että ketkä kaikki olivat käyneet varmistamassa että mulla oli kaikki hyvin, mutta äänistä päätellen ainakin Kitty ja Alexiina olivat käyneet varmistamassa että olin elossa.
Mä olin kuullut miten mun ympärilläni puhuttiin siitä että koska olisi kannattavaa antaa särkylääkettä, vai olisiko vain parempi että saisin sairastaa rauhassa ja antaa mun immuunijärjestelmän tehdä työtä ja taistella tautia vastaan. Päivien aikana ruokakaan ei maistunut minulle kovinkaan paljoa ja mun huono ruokahaluni sai jopa Kittyn hieman huolestumaan. Kai toinen oli tottunut siihen että mä söin paljon ja hyvällä ruokahalulla. Kuitenkin jatkuva tunne siitä, kuin olisi jäänyt rekanalle, ei helpottanut yhtään edes ruuan ajattelua ja mä mieluummin yritin vain nukkua kuin olla hereillä. Pääasiallisesti mä sain onnekseni nukuttua ihan hyvin, mutta silloin kun mun kuume alkoi nousemaan, mun unet olivat enemmänkin painajaisia ja levollisuudesta ei ollut silloin mitään tietoakaan.

Vasta viides päivä kuluvaa vuotta alkoi tuomaan jotain helpotusta mun olooni ja seuraava päivä olikin ensimmäinen päivä pitkään kun mulla ei ollut ainakaan koko päivää kuumetta. Vaikka mä en tiennyt että oliko siinä mitään järkeä, mä olisin halunnut ainakin yrittää palata töihin heti kun mun kuume pysyi vain aisoissa edes päivän verran, mutta Kitty ei ollut samaa mieltä ajatuksesta ja me saatiin siitä melkein riita aikaan, vaikkakin mun osalta se päätyi yskänkohtaukseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen kompromissiin että mä menin auttamaan Kittyä tallissa ihan oman jaksamiseni puitteissa ja jos mä selviäisin päivästä niin ehkä sitten mä voisin lähteä Raicyn ja Tomfordin kanssa normaalisti laaksoon.

Koska mä olin selvinnyt edellisenä päivänä tallilla auttamisesta mä päätin lähteä laaksoon. Varustaessani HH:ta musta tuntui että mä hikosin jo pelkästä varustamisen ajattelusta sillä mä olin pukenut päälleni sellaisen määrän vaatetta että mä olisin varmaan selvinnyt Alaskan pakkasissa. Tokikaan mä en halunnut sairastua uudelleen mutta myöskään mä en jaksanut olla enää kotona toisten paapottavana vaikka mä olinkin kunnossa joten ponnistaessani ratsuni selkään mä olin valmis ottamaan päivän haasteet vastaan.

Ratsastaessamme rinnakkain kohti laaksoa, Raicy varmisti minulta että olisinko varmasti kunnossa ja selviäisinkö työpäivästä laaksossa.
”Mä yritän ainakin parhaani. Mä vaan kaipaan jotain muuta ajatuksilleni kun mä en tiedä että miten mun pitäisi reagoida siihen, että Kitty haluaisi lapsen.” Oman ratsunsa selässä istuva Center kääntyi katsomaan minua hienoinen ihmetys silmissään, ja mä en tiennyt että miten mä olisin voinut asiaa selittää.

”Se toi haaveensa esiin vuoden vaihteessa Latviassa. Tokihan mä olen miettinyt samaa, mutta minua mietityttää myös se, että mitä tapahtuu siinä kohtaa jos sairastunkin jo nuorena ja varsinkin jos käy niin että sairastumista ei huomata ajoissa tai että kasvaimet ovat pahanlaatuisia, joille ei voida tehdä mitään? En mä tiedä että onko se oikein ymmärtänyt sitä, että millainen mun tilanteeni on vai onko se sitten vain niin sinut sen kanssa että sitä ei haittaa” lausuin epäilykseni ilmaan samalla kun ratsumme tarpoivat eteenpäin.
”Vanhemmuus on kyllä varmaankin yksi isoimmista vastuutehtävistä mitä ihmisellä voi elämässään olla. Helppoahan se ei ole, eikä lapsista osaa olla huolehtimatta, vaikka nuo olisivat jo miten isoja” Raicy kohensi oman stetsoninsa asentoa.
”Mm… Kyllähän mä oon sitäkin miettinyt että tuleeko musta ikinä isää jos kukaan ei halua nähdä mitä geenilotolla on tarjota. Enkä mä edes tiedä kauanko mulla on aikaa selvittääkkään asiaa. Mä täytän kuitenkin 35 reilun kuukauden päästä joten ehkä mun kannattaisi unohtaa tuollaiset haaveet. Kuitenkin voisi olla että lapsi ei ehkä edes kerkeäisi tutustumaan minuun kunnolla joten ehkä isyys ei ole sellainen asia josta minun kannattaisi haaveilla.”

Vierelläni ratsastavasta Centeristä huomasi, että tuolla oli jokin asia kielensä päällä, mutta lumessa näkyvät jäljet saivat tuon kääntämään huomionsa työhön ja itse saatoin vain jäädä arvailemaan mitä vanhemmalla miehellä saattoikaan olla sanottavaa.

47. Happy Birthday Kitty!

28.11.2021

Me oltiin palattu illalla Kitty n kanssa takaisin Orange Woodiin. Edellinen päivä oli mennyt käytännön asioiden kanssa ja me oltiinkin sovittu että miten me jatkettaisiin tästä eteenpäin. Paljon olisi kuitenkin vielä asioita, joita meidän täytyisi selvittää, ennen kuin kaikki olisi selvillä mutta ensimmäiset askeleet olivat jo otettu. Hautajaisten jälkeiset yöt mä olin valvonut, sillä mun päässäni tuntui risteilevän ihan liikaa ajatuksia ja osa niistä oli ihan liian pelottavia ja uhkaavia jotta mä edes uskalsin ajatella nukkumista. Se, että isä oli poissa, tuntui liian pelottavalta ajatukselta ja vaikka mä en ollut välttämättä enää riippuvainen isän avusta, se oli ollut kuitenkin edeltävät kolmekymmentä kolme ja puolivuotta enemmän tai vähemmän lähellä koko ajan ja meidän yhteistyö oli hioutunut saumattomammaksi vuosien aikana. Nyt kuitenkaan isää ei enää ollut ja hitaasti mutta varmasti alkoi näyttämään myös siltä että lopulta ei olisi enää edes sitä tilaa, jota kutsua kodiksi.

Kitty oli vaatinut että se saisi ajaa lentokentälle ja vaikka mä olin miten yrittänyt vakuuttaa toisen siitä, että mä voisin kyllä ajaa, en mä ollut siinä onnistunut ja mä olin löytänyt itseni apukuskin paikalta. Lentokentän lähentyessä ajatus siitä, että Kitty ajaisi ei tuntunut enään yhtään huonolta ja kai siinä vaiheessa kun mä olin istunut oman autoni kyytiin – luovutettuani ensin avaimet Kittylle – mä sammuin kuin saunalyhty oltuani hereillä lähemmäs neljättä vuorokautta ja Kitty joutui tekemään kunnolla töitä jotta tuo sai mut hereille kun me oltiin takaisin tilalla. Kitty, Alexiinan sekä Emilyn avustuksella, pitivät huolen siitä että mä pidin itsestäni edes jotain huolta, samalla kun mä sain suorittaa suruprosessiani omaan tahtiini.

8.12.2021

Menneet puolitoista viikkoa olivat olleet todella hankalia, ja musta tuntui pahalta että olin vetäynyt omiin oloihini ja viettänyt paljon aikaa remontoimassa. Raicy sekä Thomas ja muutama nuoden tuttu olivat käyneet auttelemassa remontissa ja tällä hetkellä tilanne oli se, että keittiö alkoi olemaan jo asuttavassa kunnossa. Talosta puuttui edelleen juokseva vesi, sekä sähköt, mutta generaattori toi virtaa, jonka avulla mä pärjäsin hyvin ja heti vain kun me oltiin saatu keittiö remontoitua, mä olin hankkinut hyvin epämääräisen hetekan, jolla nukkua ja muuttanut tilalleni.

Alexiina oli vihjannut minulle että tänään olisi Kittyn syntymäpäivä ja vaikka ajatukseni olivat edelleen hieman muissa asioissa, mä päätin yrittää pitää yhden päivän, jolloin mä unohtaisin kaiken mitä oli tapahtumassa tämän hetken ulkopuolella. Olin ilmoittanut Kittylle kellonajan, jolloin tuon täytyisi olla valmiina, sekä pukukoodin ja lopulta mä olin hakemassa toista OWRän parkkipaikalta juuri ilmoittamaani aikaan.

”Mihin me ollaan oikein menossa?”
”Näät sitten. Ei se oo yllätys jos mä paljastan sen sulle jo nyt.”
Kitty yritti esitellä erilaisia ajatuksia ja ideoita siitä mitä olisi tapahtumassa ja ajaessani hyvinkin teollisuushallimaisen rakennuksen pihaan toinen oli vain entistä hämmästyneempi. Mä kuitenkin houkuttelin toisen matkaani ja lopulta me astuttiin sisään ja kun me päästiin rakennuksen pääaulaan, Kittylle paljastui viimein missä me oltiin.
”Siis wow!” toinen kääntyi katsomaan mua hämmentyneenä.
”Mä ajattelin että tää voisi olla sellainen sun näköinen synttärilahja” kohautin pienoisesti olkiani, samalla kun meitä lähestyi noin samaa ikäluokkaa oleva mies, joka esitteli itsensä Chadiksi. Vaihdettuamme muutaman sanan tuon kanssa, Chad kertoi minne me voitaisiin käydä jättämässä takkimme ja mistä löytyisi lainakenkiä.

Ollessamme valmiita, Chad ojensi meille molemmille valjaat, demonstroiden miten ne puetaan päälle sekä auttaen meitä kiristämään ne sopiviksi. Jostain sivummalla oli saapunut myös hieman nuorempi mies, Elliot, joka auttoi myös valjaidemme kanssa ja lopulta Chad pääsi kertomaan meille muutaman käytännön asian sekä antamaan pienen demonstraation. Varmistettuaan että me olimme ymmärtäneet asiat, me siirryttiin ensimäisen seinän pariin ja koska kyseessä oli kuitenkin Kittyn syntymäpäivä, tuo pääsi kokeilemaan kiipeämistä ensimäisenä. Chadin kiinnitettyä turvaköyden Kittyn valjaisiin ja varmistettuaan että köysi ei olisi toisen tiellä, seurasimme miten Kitty lähti kiipeämään kiipeilyseinää ylöspäin. Melkein ylhäällä toisen ote kuitenkin lipesi ja lopulta ohjeistettuna Kitty pääsi laskeutumaan alas ja toisen palautuessa hetken, oli mun vuoro kokeilla.

”Kivet” joita seinään oli kiinnitetty eivät olleet kovinkaan syviä joten jokaista jalan- ja käden sijaa sai miettiä todella tarkasti eikä kiipeäminen ollut kovinkaan helppoa. Mä en tainnut päästä edes niin korkealle kuin Kitty oli päässyt, ennen kuin mun ote lipesi ja tipahdin valjaiden varaan roikkumaan. Elliot huikki ohjeita samalla kun piti huolen että mun laskeutuminen oli jotenkin hallittu ja muutaman yrityksen jälkeen me päästiin kokeilemaan vielä paria asteen haastavampaa seinää, ennen kuin meidän aika oli loppu.

Kiitettyämme Chadia ja Elliottia sekä palauttaessamme valjaat sekä kiipeilykengät, oli aika vaihtaa vaatteita ja suunnata illalliselle. Mä olin löytäny pienen ravintolan, joka ei ollut liian fiini ja me nautittiin illallinen pitkän kaavan mukaan. Illallisen jälkeen me oltiin ihan valmiita palaamaan takaisin Orange Woodiin ja viettämään rentoa loppuiltaa. Kittyn kapsahtaessa yllättäen kaulaani, kiittäen synttäriyllätyksistä, omalta osaltani kömpelösti alkanut halaus päätyi suudelmaan ja lopulta teinimäisesti virnuillen tapahtuneeseen siirtymään autolleni ja siitä Kittyn asunnolle.

44. Kauppoja

12.11.2021

Mä olin sopinut Raicyn kanssa jotta mä tekisin tänään paria tuntia lyhyemmän päivän jotta mä kerkeäisin hyvin käymään vielä virastoaikana kiinteistönvälittäjän luona. Papereiden allekirjoittaminen ei ollut kovinkaan pitkä prosessi ja lopulta mulla oli allekirjoitetut kauppakirjat, sekä avaimet mun uuteen kotiin käsissäni. Oli omalla tavallaan outo tunne kävellä ulos talon omistajana, sillä mä en ollut ikinä omistanut mitään mitä voisi verrata asuntoon tai taloon viittaavaa vaan ainut mun omaisuus tähän mennessä oli ollut pääasiallisesti vain mun autoni sekä hevoset.
Ennen kuin mä palasin takaisin ranchille mä pysähdyin kauppaan ostamaan muutaman pienen jutun. Kello oli sen verran paljon että Kitty oli jo päässyt töistä joten mä lähdin etsimään toista ja houkuttelin sen mukaani. Tokikaan Kittyä ei tarvinnut kovinkaan paljoa houkutella jotta sen sai mun mukaani. Mun käynnistäessäni autoni Kitty ihmetteli hieman mihin me oltiin menossa ja mun hiljaisuus ei ainakaan saanut sen ihmettelyä helpottumaan. Varsinkin kun mä käänsin autoni asfaltoidulta tieltä hieman kuoppaisemmalle metsätielle, joka johti pienen tilan pihaan. Sanomatta sanaakaan mä parkkeerasin autoni tilan pihaan ja sammutin moottorin ennen kuin mä avasin oman turvavyöni ja valmistauduin nousemaan autosta. Ennen kuin mä paukautin oven kiinni, mä poimin takaani muovipussin, jonka mä olin sinne jättänyt kauppareissultani ja jäin nojailemaan autoni keulaa vasten, odottaen jotta Kitty seuraisi esimerkkiäni.

”Mitä me täälä tehdään? Saataisko me edes olla täälä?” Kitty ihmetteli mutta mä en vastannut toiselle, viitoin vain seuraamaan ja jatkoin ulko-ovelle. Kaivelin farkkujeni taskusta hyvin surkean näköisen avainnipun, ennen kuin asettelin toisen avaimista lukkoon ja käänsin sitä, työntäen lopulta oven edelläni auki ja astuessani sisään sekä naksauttaessani taskulampun päälle. Mä olin saanut pari kynttilää sytytettyä ennen kuin mä kuulin askeleita takaani ja käännyttyäni hieman huomasin että Kitty oli viimein astellut sisään. Toinen katseli hieman hämillään ympärilleen ja mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja kaivoin kauppapussista vielä olutpullon, jonka avasin, ennen kuin jaoin sen sisällön kahteen mukiin, jotka olin käynyt nappaamassa leiriaitalta mukaani valmistellessani pikaisesti tätä iltaa.

”Tervetuloa mun luo” mä hymyilin ojentaessani toista mukia Kittylle.
”Siis wait. Mitä? What? Häääh???”
”Mä kävin tänään allekirjoittamassa kauppakirjat tästä tilasta. Joten nyt mun jäännistä Kanadaan tulee vähän konkreettisempaa. Laittoahan tää vaatii, mutta eipä mulla oo onneks mitään kiirettä saada tätä valmiiksi” mä annoin katseeni kiertää sen verran huoneessa kun sielä näki hämärässä valaistuksessa.
”Vähä siistii! Hei onnea!”
”Kiitos. Kukaan muu ei toki vielä tiedä siitä että mä oon ostanut tän tilan koska mä en halunnut kertoa siitä vielä eilen vaikka tarjous hyväksyttiinkin jo alkuviikosta.”
”Ai sen takia sä oot ollut niin vaikea koko viikon!”

Mä esittelin Kittylle parhaani mukaan päätaloa, vaikka se olikin vähän hankalaa taskulampun valossa. Lopulta me päätettiin palata Orange Woodiin ja mä sammutin kynttilät, ennen kuin me poistuttiin ulos ja mä lukitsin ulko-oven perässäni.
”Vitsit sä ootat varmaan onnessas että pääset muuttaan tänne ja saat Chipin ja HHn ja Imagen ja Forriksen tänne” Kittyn puhetulva alkoi uudestaan.
”Itse asiassa… Chip ei muuta tänne. Se jää Orange Woodiin. Raicy osti sen Alexiinalle.” Kittyn katseesta oli huomattavissa hämmennys.
”Chip tuli mulle myyntitoimeksiannoksi joten ei sen pitänytkään olla ikinä mulla pitkään. Enhän mä ruunan myynnistä niin hyvää siivua saanut kuin mitä mä olisin voinut, mutta mä tiesin että se saisi parhaimman mahdollisen kodin ja ne muutamat sadat dollarit mitä mä sain siitä diilistä, auttoi mua kuitenkin ostamaan tän tilan.”

Ilmeisesti yllätysten määrä sai Kittyn kerrankin sanattomaksi ja me ajettiin (melkein) hiljaisuuden vallitessa takaisin Orange Woodiin, vaikka mun vierelläni istuva Kitty yrittikin aloittaa useamman ”mitä sitten? mitä jos? Entä kun? Ootko ajatellut?” kysymyksen. Totta puhuen tuleva pelotti mua suuresti, mutta ehkä mahdollisuus sille että mä voisin aloittaa täysin puhtaalta pohjalta ikioman ranchin turvin uuden elämän rakentamisen voisi tuoda helpotusta kaikkeen mikä oli yrittämässä täyttää mun mieltäni.

16.11.2021

Me oltiin juuri sellaisessa paikassa laaksossa missä oli kenttää joten mä kuulin miten mun puhelin soi taskussani. Pahoitellen mä kaivoin sen esiin ja nähdessäni äidin nimen näytöllä, mä en voinut olla painamatta vihreää luuria ja lopulta nostin laitteen korvalleni, tervehtien äitiä. Jo äidin ensimmäiset sanat saivat mut pelkäämään pahinta ja mitä pidemmälle meidän lyhyt puhelu jatkui, sitä synkemmäksi mun ilmeeni kävi. Palauttaessani puhelintani taskuuni Raicy kysyi jos kaikki oli ok.

”Ei. Isä… Isä on joutunut sairaalaan ja lääkärit ovat sitä mieltä että tilanne on nyt todella huono…”

43. Uuden elämän seuraava askel

04.11.2021

Mä olin ilmoittanut heti viikonloppuna että mun Kanadan matkani tulisi pitenemään ja että mä olin allekirjoittanut työsopimuksen Raicyn kanssa. Olihan äiti ja isä olleet hieman yllättyneitä siitä, mutta toisaalta kai ne olivat osanneet jotenkin aavistaa että mä haluaisin kokeilla jotain muutakin kuin oman tilan pyörittämistä, sillä mä en ollut oikeastaan ikinä saanut muuta valintaa elämässäni. Tokihan myös ensimmäiset päivät olivat olleet hyvin paljon opettelua ja rutiinin hakemista mutta onneksi omalla tavallaan kaikki työtehtävät olivat tuttuja tai niistä sai ainakin nopeasti kiinni.

Me oltiin myös Kittyn kanssa puhuttu siitä, mitä mä meinasin tehdä nyt kun mä olisin jäämässä Kanadaan pysyvästi. Vaikka mulla ei ollut aikataulua selvillä, mä jotenkin olin varma siitä että jonkinlaisen oman asunnon, tai tilan mä haluaisin hankkia ja sekös herätti Kittyssä uuden innon. Ennen kuin mä kerkesin mitään sanomaankaan, se esitteli mulle jo muutamaa tilaa ihan muutaman kilometrin päässä ranchista ja vaikka mä en oikeastaan näyttänytkään siltä, että jokin noista tiloista olisi herättänyt mun mielenkiinnon niin mä painoin erään niistä mieleeni.

08.11.2021

Mä olin tutkinut tuota yhtä tilaa vähän tarkemmin sekä soittanut muutaman puhelun, jotka olivat johtaneet mut siihen, että mä seisoin vanhan, vuosia tyhjillään olleen tilan pihamaalla. Paikassa tulisi olemaan varmasti laittamista, mutta toisaalta mulla ei olisi mitään muuta kuin aikaa töiden lisäksi joten ehkä loppupeleissä paikasta voisi saada jonkinlaisen kodin mihin mä voisin alkaa luomaan uutta elämääni.

Olin saapunut muutaman minuutin etuajassa paikalle joten mulla oli aikaa katsella ympärilleni ja saada tuntumaa paikkaan. Lopulta kuitenkin kiinteistönvälittäjä saapui paikalle ja me vaihdettiin muutama sana ennen kuin me lähdettiin kiertämään tilaa. Tila ei ollut suuri, pieni päärakennus sekä talli mutta se oli kuitenkin juuri sopivan kokoinen minulle. Kierroksessa ei kestänyt kovinkaan kauaa ja palattuamme takaisin ulos juttelimme hetken vielä tilasta ja sen hintapyynnöstä sekä lyhyen pohdinnan jälkeen mä päädyin tekemään tarjouksen tilasta. Ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että oliko mun tarjoukseni mitenkään järkevissä raameissa, mutta kai sen näkisi jossain kohtaa kun mä kuulisin välittäjästä.

Palatessani Orange woodiin, meillä oli pooloharkat ja ihan mielenkiinnosta mä halusin ottaa Chipin ratsukseni ja katsoa että miten ruuna pärjäisi pooloratsuna.

10.11.2021

Koska mä olin ensimmäistä kertaa ostamassa itselleni kotia, ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että miten pitkään asioiden hoitamisessa kestää. Ehkä sen vuoksi mä olin yllättynyt kun sain välittäjältä puhelun, jossa kerrottiin että mun tarjous oli hyväksytty ja että mä olin näin ollen ostanut itselleni uuden kodin. Me sovittiin päivä ja aika, jolloin mä voisin käydä allekirjoittamassa sopimuksen tilan ostamisesta ja muutenkin sopia parista asiasta, jotka tilan ostamiseen liittyisivät. Vaikka olikin helpottavaa tietää että mulla oli oma paikka olemassa, jotenkin musta tuntui että se ei kuitenkaan olisi virallista ennen kuin kauppakirjat olisivat allekirjoitettu ja ne olisivat mun hallussani. Kuitenkaan me ei oltu löydetty sopivaa aikaa ennen perjantaita joten enää täytyisi vain onnistua pitämään asia salassa siihen asti…

42. Yllätyksiä

28.10.2021

Seuraavat pari päivää oli vähän helpompia ja mun olo ei ollut jatkuvasti ihan niin nuutunut. Tokihan mä olin Alexiinan neuvosta kokeillut melatoniinia, mikä oli helpottanut kai omalla tasollaan nukahtamista, ja mä olin saanut nukuttua ainakin vähän paremmin

Raicy oli ottanut mut eilen puheisiinsa ja me oltiin käyty pitkä ja vakava mielinen keskustelu siitä, että millaiset mun tulevaisuuden näkymät olisi ja miten meidän ajatukset kohtaisivat tässä tilanteessa, jossa mä kaipaisin oikeastaan jotain uutta ja toinen oli yhden cowboyn köyhempi. Tokikaan mä en tiennyt että miten hyvä valinta mä olin työvoimaksi, mutta ainakin Center tiesi minut etukäteen ja olin istunut satulassa niin pienestä kuin jaksoin muistaa ja tehnyt töitä tyyliin siitä asti kun olin osannut ratsastaa ilman että kenenkään tarvitsi taluttaa. Lopulta meidän keskustelu tuli siihen lopputulemaan että mä lähtisin muutamana päivänä Raicyn kaveriksi laaksoon ja me katsottaisiin että miten homma lähtisi sujumaan ennen kuin mitään lopullista päätöstä tehtäisiin.

Näin ollen mä olin ollut jo aamusta varustamassa HH:ta valmiiksi lähtemään töihin ja ratsastaessani Raicyn vierellä pois ranchilta mä olin miettinyt että millaiseen soppaan mä olin itseni sotkenut. Ensimmäiset tunnit olivat olleet vähän hakemista, mutta hiljalleen rytmi oli alkanut löytymään, ja mä olin saanut tekemisestä kiinni. Täysi vale olisi jos mä sanoisin etteikö työnteko olisi tarjonnut hyvää häiriötä ajatuksille ja auttanut unohtamaan ne hetkeksi. Palatessamme illalla laaksosta mä olin ihan erilaisella tavalla väsynyt ja ei tainnut mennä montaakaan hetkeä siitä kun mä kaaduin leiriaitan sänkyyn kun mä olin jo unessa.

30.10.2021

Edellisenä iltana kun me oltiin palattu laaksosta Raicy oli pyytänyt mut kanssaan toimistoon heti kun me oltiin saatu hevoset riisuttua. Ei mulla ollut täysin varmaa ajatusta siitä, että mistä vanhempi mies olisi mun kanssani halunnut puhua, mutta viitottuaan mut istumaan alas ja kaiveltuaan hetken erästä pöydällä olevaa paperipinoa, tuo oli kääntänyt mun eteeni paperin, jonka yläreunassa komeili sana ”työsopimus”.

Mä jouduin lukemaan paperin muutamaankin otteeseen lävitse, jotta mä oikeasti ymmärsin että Raicy oli tarjoamassa mulle työpaikkaa. Lopulta kun paperin sanat olivat iskostuneet mun tajuntaani ja mies oli varmistanut että muutamat yksityiskohdat kuulostivat hyviltä, tuo tarjosi mulle kuulakärkikynän ja näin pian oikeanpuoleisella viivalla, Raicyn koukeroisen allekirjoituksen vieressä komeili oma allekirjoitukseni. Allekirjoitettuani vielä toisen samanlaisen paperin, Center kertoi että mä saisin jättää sen version itselleni ja palautettuaan kynän sille kuuluvalle paikalle mies toivotti minut tervetulleeksi osaksi OWR:än työvoimaa. Hieman hämmentyneenä kiitin miestä ja poistuessani toimistosta, mä melkein törmäsin Kittyyn, joka oli juuri juoksemassa talliin kai hakemaan jotain viimeisiä tarvikkeita illalla järjestettävään vaellukseen.

”Onks kaikki okei?” toisen askellus pysähtyi hetkellisesti.
”Joo. Kai. On. Raicy tarjos mulle just töitä. Tai siis me allekirjoitettiin työsopimukset. En mä vaan jotenkin ajatellut että se tapahtuisi. Mutta tosiaan mä oon nyt Orange Woodin virallinen työntekijä” mä näytin paperia toiselle.

”Cool! Hei tätä pitää kyllä illalla juhlia kun vaan toi vaellus on ohi. Mä niiiiiiiiin tiesin että Raicy päätyy palkkaamaan sut koska sä oot kyl niin match made in heaven siihen mitä se kaipaa. Mut hei mun on nyt pakko juosta!” Kittyn sanat jäivät kaikumaan ilmaan ennen kuin toinen oli jo kadonnut luoja ties mihin, ja mä suuntasin leiriaitalle hakemaan mun varusteeni sieltä pois ja siirtämään ne Kittyn luokse. Muut vaellukselle osallistujat olisivat kuitenkin saapumassa tänään ranchille ja Kittyn kuullessa mun pohdintani siitä että pitäisikö mun poistua jaloista leiriaitalta tuo oli enemmänkin ilmoittanut kuin kysynyt että mä voisin tulla sen luokse.

Kevyillä matkatavaroilla matkustaminen tarkoitti sitä että mun pakkauksessa ei ollut mennyt kovinkaan kauaa ja lopulta mun rinkkani oli nojaamassa Kittyn asunnon seinää ja mä asettelin ne vähäiset ruokatarpeet mitä mulla oli aitalla ollut toisen jääkaappiin. Katsottuani kelloa mulla olisi vielä muutama tunti aikaa ennen kuin vaellus alkaisi, joten mä päätin lähteä liikuttamaan Imaghostin sekä Chipin koska jostain syystä Kitty oli vakuuttanut mulle että HH olisi täydellinen vaihtoehto maastoratsuksi Chipin sijaan…

--

Kirjoitettu tuotoksena tähän tapahtumaan

En mä tiedä mikä älynväläys oli osallistua (tai no siis nti Loopilla saattoi olla osa ja arpa) HH:n kanssa yösuunnistukselle. Kuitenkin mä olin varustamassa rautiasta oria ja valmistautumassa suuntaamaan kylmään ja talviseen, sekä ennen kaikkea pimeään Kanadan alkuiltaan. Mä en ollut ratsastanut edes hirveästi HH:lla ja oikeastaan sekin vähä mitä me oltiin orin kanssa tehty yhteistyötä, oli enemmänkin sellaista että me opeteltiin, mikä on westernhevosen ratti sekä mikä on jarru.

Kai se olisi vain hypättävä syvään päätyyn ja lähdettävä kokeilemaan Kanadan pimeyteen että miten HH toimisi maastossa. Lopulta kuitenkin aika valmistautumiselle oli ohitse ja meidän oli aika lähteä ensimmäisenä ratsukkona matkaan. Vaikka ehkä looginen ratkaisu varsinkin uuden ratsun kanssa olisi lähteä hakemaan lähellä olevaa punaista tai vaaleansinistä rastia, mä päätin kääntää HH:n kohti vaaleansinistä rastia, mutta sille pysähtymisen sijaan me jatkettiin pimeyteen kohti kaukaisimpana olevaa tummansinistä rastia. Pimeyden ympyröidessä meidät mä saatoin vain toivoa että me tultaisiin yhtä matkaa takaisin eikä ori heittäisi mua selästään mihinkään matkan varrelle.

Pimeyden otettua meidät tiukkaan halaukseensa, HH tuntuu olevan hieman levoton ja mä aloin pohtimaan olisiko mun sittenkin pitänyt ottaa Chip ratsuksi. Kuitenkin me jatketaan matkaa ja ikusuudelta tuntuneen ajan jälkeen me löydetäänkin ensimmäinen rasti, joten on aika kääntää orin turpa kohti ranchia ja seuraavaa rastia, jonka ohi me ratsastettiin. Kuitenkaan mitään ei löydy ja rautiaan kerätessä kierroksia, mä päätän jättää rastin välistä ja lähteä hakemaan seuraavaa rastia. HH tuntuu liikkuvan todella reippaasti ja mä toivon että metsässä ei juoksisi hirviä tai muita elikoita tai kuuluisi mitään rasahduksia mitkä saattaisivat saada orin säikähtämään. Paluu katuvalojen valaisemalle reitille tuntuu tasaavan niin omaa kuin myös HH:n pulssia.

Oikealla, lähempänä OWR:ää sijaitseva keltainen rasti tuntui hieman liian houkuttelevalta, mutta mä tiesin että parempi olisi hakea kauempana olevat rastit sillä muuten niiden hakemisesta saattaisi tulla hieman liian hankalaa. Reitti onneksi jatkuu tien viertä, eikä jossain pussinpohja pimeys pöpelikössä joten ehkä me selvittäisiin orin kanssa seuraavalle rastille hengissä, ellei joku idiootti kaahaisi kuin päätön kana tietä pitkin. Kuitenkin me saavutaan HH:n kanssa seuraavalle rastipaikalle ja se tuntuu olevan myös tyhjä, kuitenkin tässä kohtaa mä uskallan laskeutua orin satulasta ja tutkia maastoa vähän paremmin jalkaisin, sillä todennäköisesti ori saattaisi karatessaan lähteä kohti ranchia eikä juuri vastakkaiseen suuntaan, vaikka hevosista ei ikinä tiedä. Mitään ei kuitenkaan tunnu löytyvän joten mä ponnistan takaisin orin satulaan ja jatkan matkaa kohti seuraavaa rastia.

Jatkaessani matkaa kohti turkoosia rastia, joka oli seuraava merkattu rasti kartallani. Kaksi turhaa stoppia sai mut miettimään miksi ihmeessä mä olin antanut Kittyn ylipuhua mut osallistumaan, saati miksi mä olin päättänyt valita HH:n ratsukseni enkä mä ollut valinnut Chipiä sillä ruuna olisi voinut olla paljon parempi vaihtoehto. Kuitenkin seuraavan rastipaikan lähestyessä mä näin jotain liikettä ja mä en tiennyt että oliko kyseessä jokin metsäneläin vai mikä, mutta päästessäni lähemmäs sitä kohtaa missä rastin piti olla, Roi astui esiin ja tervehdittyäni minua tuo antoi minulle tehtävän.

Ehkä jo valmiiksi hieman kiukkuinen mielentila ei antanut jotenkin mun ajatusten toimia kunnolla ja mulla oli sellainen olo että mä en saisi millään mitään järkevää vastausta aikaan. Mun miettiessäni tehtävän vastausta, paikalle oli saapunut kaksi muutakin ratsukkoa ja pohdittuani vielä hetken vastausta mä kävin kertomassa Roille oman versioni. Ei mulla ollut mitään hajuakaan siitä että oliko mun vastauksessani edes mitään ajatusta siitä mikä oli oikein, mutta lupa jatkaa matkaa oli sentään ihan positiivistä ja mä käänsin rautiaan turvan kohti pinkkiä rastia.

Lähestyessämme metsänrajaa, rautias ori tuntui jännittyvän mun allani. Pimeys ei helpottanut omaa näkemistäni joten mä yritin olla kuin mä en olisi huomannut rautiaan jännittymistä, ja mä laskinkin käteni orin kaulalle, yrittäen rauhoitella HH:ta. Lopulta ori rauhoittuikin ainakin jonkin verran, vaikka se pyörikin vielä hetken, mutta katsoessani taakseni näin toisen ratsukon seuraamassa meitä. Mä mietin hetken että pitäisikö mun poiketa hetkellisesti reitiltä ja kokeilla hävittää toinen ratsukko meidän hänniltä mutta lopulta mä tulin siihen lopputulokseen että ehkä toisesta ratsukosta voisi olla apua. Kuitenkin jossain kohtaa mä tajusin että toista ratsukkoa näkynyt ja tarkistettuani karttaani musta alkoi tuntumaan että mä olin vahingossa eksyttänyt itseni.

Kuitenkin me palattiin takaisin polulle juuri sopivasti löytääksemme seuraavan rastin ja matka jatkuu melkein samaa tahtia kohti seuraavaa rastia, joka piti olla sillan lähellä. Me löydettiin silta helposti mutta rastia ei tuntunut löytyvän. Mä olin laskeutunut HH:n selästä ja tutkin maastoa paremmin vielä jalkaisin, mutta lopulta mun oli aika nousta takaisin rautiaan satulaan, ja samalla mä mietin että millaisella tahdilla meidän kannattaisi jatkaa matkaa. Lopulta mä päätin siirtää HH:n raviin ja jatkaa eteenpäin. Kuitenkin musta tuntui että mä olin ollut ihan liian lähellä rastia joten mä käänsin rautiaan orin ympäri ja palasin tutkimaan siltaa vielä hetkeksi ennen kuin mä jouduin niellä tappioni ja mä käänsin HH:n takaisin suuntaan, johon me oltiin menossa ja samalla mä pyysin rautiaan laukkaan.

Pimeä pelto ei näyttänyt lupaavalta ja mä siirryn saunalle, jonka ikkunoista loistava valo lupailee hyvää. Kuitenkin Raicyn sanat siitä että rastia ei ole, saa mut huokaisemaan syvään ja jos mä en olisi jo tässä vaiheessa kierrosta, mä olisin varmaan keskeyttänyt ja jäänyt Centerin seuraksi saunalle ja puhunut tuon kanssa mitä mieleen putkahtaa. Kuitenkin mä jatkan matkaa kohti leiriaittaa ja sen portailla istuu joku. Kotoisa aksentti toivotti mut tervetulleeksi juuri kun mä olin huomannut vihreän rastin, joka oli ilmestynyt aitan oveen. Huomattuaan että mun keskittyminen oli palannut edes vähän, tuo antoi mulle tehtävän.

Vaikka mä olin kerennyt jo ajatella vaikka ja mitä tuosta tehtävästä, ei tämä onneksi ollut niin hankala kuin edellinen ja mä keksin oikeastaan aika nopeastikin sille vastauksen. Saatuani luvan jatkaa matkaa me suunnattiin kohti seuraavaa rastia, joka oli myllyllä. Nuotiopaikalla rätisi iloisesti Dewnin pitäessä tulta yllä ja kuullessaan rautiaan kavioiden äänet tuo kääntyi puoleeni tervehtien minua iloisesti. Nuoremman Centerin innokkuus ei valitettavasti tarttunut muhun ja se kai huvitti Dewniä sillä tuo naurahti samalla kun tuo tarjosi minulle uutta tehtävää. Lukiessani sitä lävitse mä huokaisin syvään ja mietin entistä suuremmin että miksi mä olin lähtenyt koko hommaan mukaan. Mä tarjoilin Dewnille vastaukset vaikka mulla ei ollut mitään hajuakaan siitä että olinko mä edes pienestikään oikeilla jäljillä.

Lopulta me saatiin jatkaa matkaa ja toiseksi viimeinen rasti löytyi rannalta todella helposti joten me suunnataan HH:n kanssa viimeiselle rastille, joka löytyy pienestä metsiköstä. Viimeisenkin rastin ollessa löydettynä mä annan orin kiitää maaliin ja annettuani HH:n tasata hengitystään hetken, mä lähden tauluttamaan oria kohti western tallia, jossa mä riisun sen varusteet ja hoidan orin pitkän kaavan mukaan pois, ennen kuin mä lähden etsimään jotain paikkaa missä mä saatoin istua vain hetken ja vetää henkeä ennen kuin mä olin valmis palaamaan muiden elävien otusten pariin.

41. Kaukana kaikesta vai sittenkin vain syvemmällä asioissa?

24.10.2021

Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua.

Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse.

Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa.

”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.”
”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?”
”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.”
”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.”
”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?”

”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun.

”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.”

Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään.
Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan.

25.10.2021

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on.

Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta?

Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea.

Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille.

Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi.

”Ai huomenta Tyler!”
”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa.
”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.”
”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.”

HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa.

Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä.

Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta.
”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä.
”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.”
”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?”
”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni.

”Liittyykö se jotenkin isääsi?”
”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.”

”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?”
”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista.

”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin.
”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni.

Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä.

40. Uusi alku?

Pohjautuu tähän tarinaan

Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muualle isän ja mun tilanteista varsinkin kun tämä hoitokierros olisi se, joka ratkaisisi jatketaanko isän hoitoja vai siirryttäisiinkö saattohoitoon ja vain odotettaisiin milloin tauti ottaa voiton.

Ehkä mä voisin tulla käymässä. Mä joudun kyllä käyä kotona vaihtaan kamoja ja jätän Foreverin kotiin. Mä otan Chipin ja HHn testiin. Ja Imaghostin kun se taitaa piristää kaikkii?

En mä tiennyt jotta oliko mulla sitä mitä Raicy vaatii työläisiltään vaikka mä olinkin asunut farmilla koko ikäni sekä ollut mukana ajamassa karjaa siitä asti kun mä pysyin yksin satulassa. Vaikka vastuu tilasta oli siirtynyt mun harteille pääasiallisesti, oli tietyt asiat isällä hoidossa ja en mä tiennyt osaisinko mä hoitaa niitä asioita sitten kun isä…

Cool! Mä kerron bosseille et sä oot ines. Mite siistii! Harmi ku Dewn ei oo sillo tääl

Kittyn innokkuus ei voinut olla parantamatta mun omaa mielialaa ja mä toivoin että nainen ei rakentaisi tuthaan pilvilinnoja, sillä voisi olla että paikka täytettäisiin ennen kuin mä voisin edes koettaa onneani. Toki sitä ennen täytyisi pitää fokus kisoissa.

39. Mielipahaa ja -hyvää

Oikeastaan siitä asti kun mä olin tutustunut Kittyyn paremmin alkuvuoden vaelluksella, me oltiin oltu yhteyksissä joko enemmän tai vähemmän. Enemmän Kittyn osalta ja vähemmän mun osalta sillä mä en aina tiennyt että mitä mä olisin sille vastannut vaikka varsinkin sen jälkeen kun isä oli saanut oman dignoosinsa yhteydenpidosta Kittyn kanssa oli tullut tärkeää sillä se tiesi mistä mä puhuin. Se helpotti myös sitä että mä sain kertoa omista tunteistani kunnolla koska se ymmärsi ja vaikka musta tuntuikin ehkä omalla tavallaan tyhmältä stressata sitä, että mitä jos mun geenitestin tulos olisi positiivinen, koska useampikin asia voisi tappaa mut ennen kuin mahdollinen syöpä keräisi omansa, olin mä silti puhunut Kittylle siitäkin pelosta.

Toki pääasiassa mä puhuin siitä että mä en ollut varma miten isä tulisi kestämään enää hoitoja sillä sen kunto oli mennyt alaspäin joka kerralla ja kuitenkin sen hoito oli aika intensiivistä nyt kun tauti oli pahentunut. Äiti ja isä olivat olleet kuitenkin yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta joten en mä tiennyt että miten äiti osaisi elää ilman isää koska ne jaksot mitä isä oli joutunut olemaan sairaalassa, tuntuivat olevan äidille hankalia ja mä olin yrittänyt aina silloin olla mahdollisimman paljon kotona sekä mä olin oikeastaan puoliksi muuttanut takaisin mun vanhaan makuuhuoneeseen. Tuntui oudolta olla takaisin siinä huoneessa missä mä toisaalta olin asunut 27-vuotta elämästäni, vaikkakin varsinkin teiniaikoina öitä tuli vietettyä vaikka ja missä varsinkin silloin kun hermot olivat menneet joko vanhempiin tai Trevoriin.

Tokihan vanhaan makuuhuoneeseen palaamisesta saattoi tehdä myös se hieman mielenkiintoista, että huone ei ollut oikeastaan muuttunut siitä hetkestä kun mä olin siellä viimeksi asunut. Toki mä olin käynyt ajoittain hakemassa jotain huoneesta tai sitten jos mä olin ollut sielä pidempään, mä olin saattanut tehdä jotain pieniä muutoksia sinne että siitä sai vähän aikuisemman näköisen. Tietysti ajoittain mä vaan kaipasin omaa aikaa ja tilaa vaikka sitä oli myös päätalolla tarjolla ja mä vietin öitä omassa mökissäni vaikka silloin mä olinkin saattanut jättää Buckin äitin kaveriksi ja koirasta tuntui olevan äidille seuraa silloin kun mä olin jossain enkä mä välttämättä ollut tarvinnut koiraa avukseni.

Kittyn kanssa jutteleminen oli saanut myös mun ajatukset välillä kääntymään ihan muihin asioihin. Vaikka musta oli ajoittain tuntunut siltä että elämässä ei ollut mitään hauskaa ja ilon aihetta oli Kitty onnistunut välillä saamaan hymyn mun huulille ja elämä ei ollut ehkä ihan niin harmaata ja masentavaa kuin miltä se tuntui. Mun takaraivossani kummitteli silti ajatus siitä että reilun kuukauden päästä tulisi eteen se hetki kun mä saisin tietää mikä mun tulevaisuuden kohtalo olisi. Olinhan mä yrittänyt ajatella positiivisesti molemmista lopputulemista mutta silti mua pelotti että mitä jos mulla kävisi sellainen tuuri että tulos olisi juuri sellainen kuin mitä mä oletin sen olevan.

Onneksi loppuvuoteen tulisi mahtumaan myös Imaghostin ratsuttaminen joten ehkäpä se tulee myös viemään vähän ajatuksia pois siitä mitä oli tapahtumassa. Olinhan mä toki jakanut Kittyn kanssa mietteeni siitä että osaisinko mä ratsuttaa tammaa itsenäisesti vaikka tietenkin varmasti apua olisi tarjolla kunhan mä vain sitä pyytäisin. Tokihan Kitty oli ehdottanut että mitä jos mä pakkaisin tamman traileriin ja lähtisin ratsuttamaan tammaa Kanadaan sillä apua varmasti olisi saatavilla niin Dewniltä kuin muiltakin ja toisaalta kaikki haluaisivat kuitenkin nähdä tamman koska siitä oli jo kuitenkin hetki kun kukaan oli tammaa viimeksi nähnyt. En mä kuitenkaan viitsinyt luvata suoriltaan että me tultaisiin tamman kanssa käymässä, mutta mä lupasin katsoa miltä tilanne näyttää myöhemmin ja ilmoitella että mitä mä tulisin tekemään. Tokihan ajatus reissusta Kanadaan oli houkutteleva, mutta mun täytyisi miettiä että millaiset mahdollisuudet mulla olisi lähteä sinne asti.

36. WRJ Cup 8/21

Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen.

Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.

Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.

Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.

Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.

Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.

Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.

”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”

Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.

”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”

Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.

Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.

34. Kaaos nimeltä Helmikuu

Helmikuun yritin antaa tammoille lomaa koska tammikuu oli ollut sen verran kiireistä. Oltiinhan me osallistuttu Foreverin kanssa yhteen poolo matsiin ja toinen olisi vielä edessä. Loppukuusta olisi edessä vielä WRJ cup ja en ollut varma jäisinkö tuolla reissulla Kanadaan pariksi extra päiväksi, sillä minulla olisi kuitenkin synttärit cupin jälkeisenä päivänä. Voisi myös olla että en lopulta päätyisi juhlimaan synttäreitäni mitenkään ihmeellisesti ja palaisin vain kotiin suoriltaan ja juhlinta saisi jäädä ajomatkaan Kanadan ja Texasin välillä. 

Lauantai-iltana olin kuitenkin noussut koneeseen, jonka määränpäänä oli ollut Whitehorsen lentokenttä. Pitkän lennon jälkeen kone oli viimein laskeutunut määränpäähänsä ja näin ollen olin saanut siirtyä juna-asemalle ja tehdä toiseksi viimeisen siirtymän ennen kuin olin perillä Orange Woodsissa. Olin ottamassa osaa sinkuille suunnatulle ystävänpäivä vaellukselle ja minulla ei ollut mitään tietoa siitä että miten koko homma tulisi menemään. En mä normaalisti ottanut osaa mihinkään tällaiseen joten en mä oikein tiedä miksi mä nytkään olin päätynyt osallistumaan, mutta ainakin olisi tällainenkin kokeiltuna. 

Retkelle tuli lähdettyä ilman omaa hevosta, mutta Orange Woods tarjosi tallin hevosia käyttöön. Ollessamme kymmenen aikaan aamulla tallituvassa ja kuunneltuamme ensin kun Kitty ja Dewn esittelivät itsensä meille osallistujille, oli aika hevosjaolle. 

“Sä Tyler saat ottaa Rickyn. Se asuu western tallissa mutta sä taidat tietää tarkat koordinaaatit?” Kitty ilmoitti yllättäen. Katsoin blondia hämmentyneenä, sillä tiesin että Ricky oli Raicyn hevonen ja ihmettelin miten mies oli antanut ratsunsa retkikäyttöön sillä epäilin, että tuolla voisi olla kuitenkin tarvetta ratsulleen viikon aikana. Kuitenkaan en saanut aikaa pohtia asiaa enempää ja lopulta oli aika käydä varustamassa Ricky ja valmistautua retken alkuun. 

Säiden ja vuosien pahoinpitelemä stetsonini oli saanut vaihtua mustaan pipoon, sillä reippaasti paukkuvalla pakkasella olisin varmasti jäätynyt pahemminkin. Me lähdettiin kohti Unicorn Campia parijonossa ja mun parikseni oli laitettu toinen retken suomalais vahvistuksista, Lottaliina, tai Lottis, kuten olin kuullut jonkun tuota kutsuvan. Olin yrittänyt saada jonkinlaista keskustelua aikaan matkalla, mutta kai toista jännitti yhtä paljon kuin minuakin joten keskustelu ei oikein käynnistynyt. Leiripaikalle päästessämme Kitty ilmoittaa että minä ja Lottis olisimme ensimmäinen hevospari ja näin ollen saisimme huolehtia kaikkien ratsuista.

Lottiksen hevonen vaikutti ihan mukavalta tapaukselta, vaikka minulla ei ollutkaan ihan hirveästi kokemusta ravureista ja Juksu taisi olla lähin kosketukseni sellaiseen. Loppu ilta menikin tutustumisen parissa erilaisten leikkien ja muun merkeissä sekä kuunnellen Dewnin kitaran soittamista. Lopulta mun ja Lottiksen oli aika käydä hoitamassa vielä kerran hevoset, ennen kuin yhteinen teltta kutsui meitä ja oli aika yrittää saada edes muutama tunti unta ennen kuin aamu ja sen velvollisuudet kutsuisi meitä.

Tiistaina muiden heräiltyä me syötiin aamupalaa ja vain valmistauduttiin tulevaan päivään. Jossain kohtaa jaettiin myös uudet parit ja meikäläinen oli juuri hörpännyt kahvistani kun kuulin kuka oli päiväni pari. Kyllähän mä tiesin että Kitty tulisi jossain kohtaa meikäläisen pariksi mutta että juuri tänään. Noh, katsotaan miten päivä menisi. Puolilta päivin nousimme ratsujemme selkään ja ratsastimme muutaman tunnin Sunportiin ja Tamuliin. Päästyämme alas ratsujemme selistä ja kiinnitettyämme ne puomeihin oli Kittyllä vielä yksi ässä hihassa ja tuo ilmoitti että päivän parit sidottaisiin toisiinsa kiinni ja koko ilta täytyisi kulkea yhdessä.

Tuntiessani solmun kiristävän narun ranteeni ympärille sekä Kittyn sormet omiani vasten ajatus siitä että pakoilu ei onnistuisi niin helposti alkoi tuntumaan omalla tavallaan mielenkiintoiselta, vaikka samalla se hieman myös ahdistikin. Lopulta Kitty taisi keksiä miten minut saisi rentoutumaan ja pakko sanoa että pari olutta toimi siihen ihan hyvin ja lopulta meikäläisenkin sai tanssilattialle vaikka eipä voi kyllä sanoa että meikäläisen muuvit olisivat olleet puoliksikaan niin hyvä kuin Kittyn. Lopulta me lähdettiin kohti Goldminers Camp:ia ja jaettua huonetta Kittyn kanssa. Onneksi yö meni rauhallisissa merkeissä koska olisihan se ehkä ollut vähän outoa jos jotain olisi alkanut ilmaantua välillemme. Ehkä? 

Keskiviikkona juttua riitti aamupalalla ja tuntui että tunnelma oli ylipäätänsä hieman rentoutunut ja ehkäpä edellisen illan juomillakin saattoi olla osaa ja arpaa asiaan, sillä varsinkin Elias vaikutti siltä että pelkkää vettä ei ollutkaan koko iltaa ollut miehen kupissa. Kim Sahherin luento ei ollut ehkä ihan sellainen maailman mielenkiintoisin asia, mutta silti kuuntelin sen lävitse. Luennon jälkeen saimme uudet parit tälle päivälle ja tänään parinani olisi Roi. Lähdimme ratsastamaan kohti redairea sekä Big Footin huskykenneliä.

Kennelikierros oli mielenkiintoinen ja sen jälkeen pääsimme ottamaan mittaa toisistamme. Koiravaljakolla sekä varsinkin nelivaljakolla ajaminen oli ainakin meikäläiselle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Loppupeleissä menimme Roin kanssa voittamaan pienen kisailun mikä oli positiivinen yllätys. Huskykenneliltä matka jatkui Cattle Campille, jossa yövyimme ja seuraavan aamuna meillä olikin yhteinen herätys koko porukan kanssa.

Torstaina mun parikseni tuli retken toinen suomalaisvahvistus, Aliisa. Brunette kyseli koko ajan vähän kaikesta mitä tuolla nyt mieleen tulikaan. En mä ollut pitkään kertonutkaan näin paljon asioita itsestäni kenellekään, mutta Aliisalle oli helppo puhua joten itsestään puhuminen ei ollut ihan niin outoa ja inhottavaa kuin miltä sen olisi voinut ajatella olevan. Meidän suunnistaminen… noh, olihan se hauskaa ja kaoottista ja välillä musta tuntui että oli vain parempi antaa bruneten toimia miten se haluaa ja vain seurata kuin kuuliainen koiranpentu perässä. 

Iltapäivällä me käytiin sitten tutustumassa lampaidenhoitamiseen. Ricky tuntui heräävän uudelleen kun se näki lammaslauman. Quater ruuna vaikutti siltä että se ei pysyisi karvoissaan kovinkaan pitkään ja onnekseni sain sen pidettyä rauhassa kunnes oli aika laskeutua ratsailta. Viimeisestä kerrasta kun olin lampaita kerinyt taisi olla jo viitisentoista vuotta mutta toivoin että taito olisi silti vielä tallella. Kuitenkin herrasmiehenä annoin Aliisan aloittaa keritsemisen ja nappasin brunetelle pari kuvaa sekä videota tuon suorituksesta muistoksi tuon ojentamalla puhelimella. 

Lopulta tuli mun vuoro kokeilla keritsemistä. 

”Siis miten sä oot noin hyvä?” 
”Joskus nuoruudessa tuli auteltua lammasfarmilla joten sitä on tullut muutama lammas elämässään kerittyä” vilkaisin brunettea pikaisesti samalla kun pidin lammasta paikallaan ennen kuin jatkoin sitä mitä olin tekemässä. Saatuamme lampaat kerittyä oli aika palata takaisin Cattle Campille ja me oltiin Aliisan kanssa vastuussa kaikkien ruokkimisesta. Sähellyksen ja sähläyksen, ehkä jopa ”vahingossa” tapahtuneen kädestä pitämisen jälkeen ruoka oli valmista ja saatiin kutsua porukat syömään. Syömisen jälkeen oli aika yrittää kirjoittaa rakkauskirje ja voi pojat oliko se vaikea… Lopulta muutama rivi ilmestyi paperille ja oli aika jatkaa iltaa.

Perjantai meni myös Kittyn parina ja pienoisen keskustelun ja väännön jälkeen me saatiin suunnitelmat lutviutumaan. Kitty tarjoili aimoannoksen kummitustarinoita ja mä en ollut ihan täysin varma siitä että paljonko oli urbaania legendaa, paljonko totta ja paljonko ms. Loop:in omaa värikynää. Ihan siis kaikella rakkaudella Kittyä kohtaan. Illalla käytiin vielä bongailemassa revontulia ennen kuin oli aika yrittää rauhoittua nukkumaan. Yllättäen mä sainkin unenpäästä kiinni, mutta jossain kohtaa mä heräsin tunteeseen jostain kylmästä ja märästä mun kasvoilla.

Ponkaistuani istumaan sängylleni ja ymmärrettyäni mitä mun naamaa pitkin valui kohti t-paidan rintamusta ja kuullessani Kittyn räkättämisen en mäkään voinut muuta kuin nauraa ja pudistella päätäni Kittyn lähtiessä seuraavan uhrinsa pariin. Lauantaina onkin aika palata takaisin ranchille ja mitäpä paluumatka olisi ilman lumivyöryä ja yhtä runnellumpaa kättä myöhemmin pääsimme onneksi lopulta takaisin ranchille. Edessä oli enään Rickyn hoitaminen pois ja suuntaaminen kohti Charlien varaamaa majapaikkaa, sillä Willkes oli tuonut Imaghostin Kanadaan jotta saisin osallistuttua pikkutamman kanssa seuraavana päivänä koittavaan värinäyttelyyn. 

Pikkutamma pääsi omassa kehässään jatkoon ja lopulta pikkutamma nousi toiselle sijalle koko kahdenkymmenen hevosen joukosta. Olin hyvin yllättynyt kuin se palkittiin vielä parhaan nimen palkinnolla omasta luokastaan, mutta sain myös olla tyytyväinen siihen miten hienosti se käyttäytyi ollakseen nuori ja tehneensä pitkän matkan. Lopulta oli aika pakata pikkutamma traileriin ja suunnata kotiin ja valmistautumaan seuraavaan poolomatsiin, joka olisi reilun viikon kuluttua. Poolomatsista matka jatkuisi westernin winter championsien kautta takaisin Kanadaan ja cup:in pariin. 

Poolomatsi oli hallissa joten koko tiimistä mahtuisi pelaamaan vain kolme. Mä olin jotenkin omalla tavallani jo valmistautunut siihen että meikä jäisi taas rannalle ja katsomaan tulisiko mukaan avointa tiimiä johon meikäläinen mahtuisi kun Kitty yllätti kysymällä että haluaisinko mä sittenkin pelata tiimissä jos Billy menisi avoimeen. Saatuani ajatukseni punaisen langan taas sidottua kasaan ja varmistettuani Billyltä että olisi okei jotta mä veisin toisen paikan oli meikäläinen mukana tiimissä.

Tällä kertaa meitä vastassa oli Team Control ja ilmeisesti Kanadalaiset olivat harjoitelleet, sillä Kittyn ja Roin pelaaminen oli todella hyvää ja oli helppo päästä peliin mukaan. Vastapuoli ei taas oikein tiennyt mitä ne oli tekemässä joten me oikeastaan vähän yllättäen dominoitiin koko peliä ja saatiin kasvatettua tiimin pistepottia kolmella. Päästiinhän me näin myös jaetulle toiselle sijalle tiimirankingissa ja vaikka meillä onkin viiden pisteen ero Intialaisiin, ei Controlkaan ole kovin kaukana perässä, sillä niillä on vain kahden pisteen takamatka meihin, joten täytyisi kyllä ensi kerralla yrittää pitää oma pelaaminen 150% ja tuoda kaikki mahdolliset pisteet meidän tilille jotta saataisin kurottua kaulaa Controliin isommaksi ja Soorodayhin pienemmäksi. 

Riisuessamme hevosia kävimme vielä lävitse pelejä, sillä myös Billy oli voittanut avoimessa joukkueessa oman ottelunsa ja kerännyt tiimistään toiseksi eniten pisteitä. Onnittelin toista saavutuksesta ja toivotin turvallista kotimatkaa muille, ennen kuin itse nousin autooni ja meidän matkamme jatkui Coloradoon ja Birch Bark Ranchille. Siellä edessä oli molempien tammojen kanssa winter championch kilpailut. Tälläkään kertaa ei kumpikaan tammoista saanut jatkopaikkaa ja Forever oli omassa luokassaan ensimmäinen karsiutunut, Imaghostin pitäessä taas halterin jumbosijaa itsellään. Ehkäpä ensi kerralla päästäisiin kokeilemaan onneamme jopa semifinaaleissa, mutta tällä kertaa matka päättyi taas ensimmäiseen päivään, joten tammojen ollessa pakattuna traileriin, oli aika palata takaisin tien päälle ja suunnata Kanadaan. 

Pitkä kisarupeama siirtyi rajan toiselle puolelle Kanadaan ja Orange Woodiin. Kisapaikalla oli jo kisatunnelma korkealla ja taluttaessani Imaghostia kohti päiväkarsinaa ihmettelinkin hieman miten en nähnyt vilaustakaan Alexiinasta tai muistakaan Centereistä. Näin kuitenkin vilauksen Kittystä ja onnekseni sainkin naisen pysäytettyä hetkeksi, vaikka Loop näyttikin menevän eteenpäin kuin tornado.

”Kitty!” 
”Ai moi Ty! Menikö matka hyvin?” 
”Jep, mitä nyt pikkutamma päätti vähän esitellä verenperintöään lähtiessä” virnistin, ennen kuin jatkoin ”eivätkö Centerit ole paikalla?” 
”He ovat Suomessa, Alexiinan isä menehtyi” Kitty puheli normaalia hiljempaa.

”Ai… Pohdin vain jäämistä pariksi extra päiväksi jos Dewnistä olisi saanut huomenna seuraa vaikka parille synttärijuomalle. Mutta ehkä ensivuonna” kohautin olkiani. 
”Välitäthän surunvalitteluni Centereille noiden palattua takaisin?” kerkesin vielä kysyä ja nähdä Kittyn nostavan peukkunsa pystyyn, ennen kuin blondi oli jo kadonnut matkoihinsa ja minun oli aika hakea toinenkin tammoistani ja valmistautua Imaghostin luokkiin. 

Mustangitamma oli todellakin mustangitamma ja hieman yllättäenkin pikku villikkoni sijoittui Halterissa kolmanneksi. Ilmeisesti sitten riekkuminen ja pönttöily oli vienyt varsasta matkustamiseen lisättynä sen verran energiaa että Halter Horsemanshipissä tamma olikin sitten luokkansa loppupäässä. Forever oli taas ihan liekeissä ja tamma olisi mieluusti erotellut ihan liian monta vasikkaa ja lopulta tuo kiemurteli allani kuin käärme, antaessani tamman suorittaa erottelut omatoimisesti ja vain yrittäessäni pysyä selässä.

Lopulta tamma oli luokkansa neljäs ja pääsin pakkaamaan ratsut autoon ja suuntaamaan takaisin Texasiin seuraaviin kisoihin. Onneksi ne olisivat lähellä kotia joten reissaaminen olisi paljon helpompaa. Ehkäpä matkaevääksi voisi ostaa huomenna jotain mitä ei normaalisti tule ostettua, tai sitten vain viettää syntymäpäiväänsä antaen mailien jäädä taaksepäin ja toivoa että olisi jo kotona.