Oikeastaan siitä asti kun mä olin tutustunut Kittyyn paremmin alkuvuoden vaelluksella, me oltiin oltu yhteyksissä joko enemmän tai vähemmän. Enemmän Kittyn osalta ja vähemmän mun osalta sillä mä en aina tiennyt että mitä mä olisin sille vastannut vaikka varsinkin sen jälkeen kun isä oli saanut oman dignoosinsa yhteydenpidosta Kittyn kanssa oli tullut tärkeää sillä se tiesi mistä mä puhuin. Se helpotti myös sitä että mä sain kertoa omista tunteistani kunnolla koska se ymmärsi ja vaikka musta tuntuikin ehkä omalla tavallaan tyhmältä stressata sitä, että mitä jos mun geenitestin tulos olisi positiivinen, koska useampikin asia voisi tappaa mut ennen kuin mahdollinen syöpä keräisi omansa, olin mä silti puhunut Kittylle siitäkin pelosta.
Toki pääasiassa mä puhuin siitä että mä en ollut varma miten isä tulisi kestämään enää hoitoja sillä sen kunto oli mennyt alaspäin joka kerralla ja kuitenkin sen hoito oli aika intensiivistä nyt kun tauti oli pahentunut. Äiti ja isä olivat olleet kuitenkin yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta joten en mä tiennyt että miten äiti osaisi elää ilman isää koska ne jaksot mitä isä oli joutunut olemaan sairaalassa, tuntuivat olevan äidille hankalia ja mä olin yrittänyt aina silloin olla mahdollisimman paljon kotona sekä mä olin oikeastaan puoliksi muuttanut takaisin mun vanhaan makuuhuoneeseen. Tuntui oudolta olla takaisin siinä huoneessa missä mä toisaalta olin asunut 27-vuotta elämästäni, vaikkakin varsinkin teiniaikoina öitä tuli vietettyä vaikka ja missä varsinkin silloin kun hermot olivat menneet joko vanhempiin tai Trevoriin.
Tokihan vanhaan makuuhuoneeseen palaamisesta saattoi tehdä myös se hieman mielenkiintoista, että huone ei ollut oikeastaan muuttunut siitä hetkestä kun mä olin siellä viimeksi asunut. Toki mä olin käynyt ajoittain hakemassa jotain huoneesta tai sitten jos mä olin ollut sielä pidempään, mä olin saattanut tehdä jotain pieniä muutoksia sinne että siitä sai vähän aikuisemman näköisen. Tietysti ajoittain mä vaan kaipasin omaa aikaa ja tilaa vaikka sitä oli myös päätalolla tarjolla ja mä vietin öitä omassa mökissäni vaikka silloin mä olinkin saattanut jättää Buckin äitin kaveriksi ja koirasta tuntui olevan äidille seuraa silloin kun mä olin jossain enkä mä välttämättä ollut tarvinnut koiraa avukseni.
Kittyn kanssa jutteleminen oli saanut myös mun ajatukset välillä kääntymään ihan muihin asioihin. Vaikka musta oli ajoittain tuntunut siltä että elämässä ei ollut mitään hauskaa ja ilon aihetta oli Kitty onnistunut välillä saamaan hymyn mun huulille ja elämä ei ollut ehkä ihan niin harmaata ja masentavaa kuin miltä se tuntui. Mun takaraivossani kummitteli silti ajatus siitä että reilun kuukauden päästä tulisi eteen se hetki kun mä saisin tietää mikä mun tulevaisuuden kohtalo olisi. Olinhan mä yrittänyt ajatella positiivisesti molemmista lopputulemista mutta silti mua pelotti että mitä jos mulla kävisi sellainen tuuri että tulos olisi juuri sellainen kuin mitä mä oletin sen olevan.
Onneksi loppuvuoteen tulisi mahtumaan myös Imaghostin ratsuttaminen joten ehkäpä se tulee myös viemään vähän ajatuksia pois siitä mitä oli tapahtumassa. Olinhan mä toki jakanut Kittyn kanssa mietteeni siitä että osaisinko mä ratsuttaa tammaa itsenäisesti vaikka tietenkin varmasti apua olisi tarjolla kunhan mä vain sitä pyytäisin. Tokihan Kitty oli ehdottanut että mitä jos mä pakkaisin tamman traileriin ja lähtisin ratsuttamaan tammaa Kanadaan sillä apua varmasti olisi saatavilla niin Dewniltä kuin muiltakin ja toisaalta kaikki haluaisivat kuitenkin nähdä tamman koska siitä oli jo kuitenkin hetki kun kukaan oli tammaa viimeksi nähnyt. En mä kuitenkaan viitsinyt luvata suoriltaan että me tultaisiin tamman kanssa käymässä, mutta mä lupasin katsoa miltä tilanne näyttää myöhemmin ja ilmoitella että mitä mä tulisin tekemään. Tokihan ajatus reissusta Kanadaan oli houkutteleva, mutta mun täytyisi miettiä että millaiset mahdollisuudet mulla olisi lähteä sinne asti.
