Oli vaadittu pientä sovittelevaa äänen sävyä ja ehkä hieman pieniä valkoisia valheitakin siihen, että olin saanut vanhempani ylipuhuttua siihen että Charlie saisi hakea minut sairaalalta kun minut kotiutettiin. Jos oloni oli alkanut olemaan surkea jo keskiviikkona sairaalalla, sitä se varsinkin tänään oli.
Osa särystä johtui murtuneesta kädestäni, mutta sitäkin suurempi osa taisi olla vain jumiutuneista lihaksista, sillä olin kuitenkin ottanut koko kropalleni aikamoisen tärskyn tipahtaessani Foreverin satulasta suoraan kovaan maahan. Toivoinkin että suurin osa säryistä olisi helpottanut siihen mennessä, kun minun ja Charlien olisi aika lähteä Kanadaan, sillä ei olisi mitään iloa istua useampaa tuntia autossa jos jokaiseen milliin sattuisi.
”Valmis?” Charlie kysyi istuessamme tuon pick upissa.
”Joo, mennään vain” vastasin kohentaessani asentoani vielä hieman. Löydettyäni paremman asennon, jossa jokainen lihas ei tuntunut olevan minua vastaan.
”Mites farmilla?”
”Ei ihmeempiä. Forever on ollut vähän säikky sen keskiviikon jälkeen, mutta kyllä sen kanssa toimeen tulee. Se on saanut oikeastaan vain olla omissa oloissaan sen jälkeen ja oon käyttänyt Carlyä lauman tarkistamiseen”
”Okei. No antaa Foreverin olla niin kauan kun ollaan takaisin Kanadasta. Onneksi meillä on sentään mönkkäri, niin hommasta tulee jotain yksikätisenä. Kuitenkaan tässä ei ole kuin nelisen päivää mitä mun täytyy selvitä niin enköhän mä pärjää”
Loppumatka meni hiljaisuuden vallitessa välillämme ja Charlien ohjatessa autonsa pihaamme vanhempani tulivat suoraan meitä vastaan ja varsinkin äitini tarjoili sellaisen saarnan, että minulla ei ollut mitään mahdollisuutta sanoa että en todellakaan haluaisi mennä päätalolle äidin paapottavaksi, vaan pystyisin kyllä elämään omassa mökissäni vaikka omistaisinkin vain yhden toimivan käden tulevat viikot. Laahustaessani vanhempieni perässä sisälle, kuin pikkupoika, joka oli jäänyt rähkyyksistä kiinni, olin tyytyväinen että Kanadaan lähtö oli lähempänä joka sekunti.
perjantai 25. syyskuuta 2020
keskiviikko 23. syyskuuta 2020
13. Not what I was expecting...
Antaessani harjan liukua Foreverin karvalla pohdin tulevaa reissua. Tällä hetkellä olisi noin viikko siihen hetkeen kun minä ja Charlie aloittaisimme matkamme kohti Kanadaa ja Orange Woodia. Olin pähkäillyt viimepäivät sen kanssa että ottaisinko Carlyn tai Foreverin Imaghostille turvahevoseksi kuljetukseen. Ehkä täytyisi jutella tästäkin aspektista vielä Alexiinan kanssa ja mahdollisesti kysellä täytyisikö varsalle tuoda vielä jotain omia tarvikkeita sen riimun lisäksi, jonka tammalle jätin mustangiretken aikana.
Olin onnekseni ja toisaalta myös vähän Willkesinkin avustuksella löytänyt parikin kaveria tuuraamaan meitä ranchilla ollessamme reissunpäällä. Molemmat olivat käyneet auttelemassa erikseen ja yhdessä eikä ainakaan tässä kohtaa kummastakaan ollut mitään moitteen sanaa ja olin jopa uskaltanut jättää nuo yksin farmille hoitamaan annettuja tehtäviä samalla kun itse kävin hakemassa lisää rehuja ja hoitamassa muutamia muitakin käytännön asioita.
Pohdintojeni yhteydessä sain Foreverin varustettua ja noustuani tamman satulaan ratsastin ensin tarhoille, jossa Charlie oli tekemässä hitsaustöitä, sillä Imaghostin tuleva tarha tarvitsi pientä huolenpitoa.
”Yo Willkes!”
”…sss?” Charlie sihisi suussaan olevien suojalasien takaa.
”Mä käyn tsekkaan karjan takalaitumella. Ei pitäis mennä ku puolisen tuntia niin hoidetaan sitten uudet aitaelementit yhdessä pihalaitumeen” loin suunnitelmaa samalla kun korjasin stetsonini asentoa.
”Sounds like a plan boss. Tää pitäis olla valmis siihen mennessä, joten mä katon sitten kaikki tarvikkeet valmiiksi seuraavaa projektia varten” Charlie vastasi tiputettuaan suojalasinsa pois hampaistaan. Nyökkäsin nuorelle ja käänsin tammani kohti takalaidunta, jossa karja sai laiduntaa vielä muutaman viikon ennen kuin ne olisi aika siirtää lähemmäs kotia.
Forever liikkui pitkällä ja rennolla askeleella allani ja sainkin ratsastaa tammaani löyhällä ohjalla, sillä se tiesi mitä olisimme tekemässä. Tamma oli ollut nopea oppimaan ja se tunsi jo rutiinini samalla tavalla kuin Carly, joten se olisi varmasti hyvä opetusmestari myös Imaghostille, kunhan tamma vain ensin kotiutuisi ja oppisi hieman talon tavoille. Ratsastaessani takalaitumen portista sisään näin että karjalauma oli laitumen takaosassa, jossa oli vielä hieman paremmin ruokaa kuin etualalla.
Lähdin kuitenkin automaattisesti kiertämään aitaa myötäpäivään ja tarkistamaan että se olisi edelleen ehjä, koska ikinä ei voinut tietää mitä vuorokaudessa tapahtuisi ja toisaalta takalaitumen aita ei ollut enään mitään pakasta vedettyä, joten sitä täytyisi alkaa hiljalleen uusimaan kunhan vain saisi apukäsiä ja rahoitusta hommaan. Olimme tehneet isän kanssa ratkaisun nostaa laumamme päälukua kymmenellä eläimellä, joten isommalla laumalla tarvittaisiin varmasti pitävän aidat ja näistä ei voinut ainakaan osasta enää sitä sanoa. Eiväthän aidat vielä turvattomat olleet, mutta ei ne kyllä enää monen kesän osalta sitä olleet.
Ehkä täytyisi puhua asiasta Trevorin kanssa kun soittelisin velipojalle seuraavaksi, sillä tuo tiesi kyllä tilanteen ja tässä kohtaa ei oikeastaan olisi enään mitään järkeä pakoilla tilannetta, vaan siihen olisi järkevämpää tarttua vaikka sitten muutama elementti kerrallaan, kunnes kaikki huonot olisivat vaihdettu. Vanhoista sentään voisi saada vielä muutaman dollarin, jotka voisi sitten laittaa osaltaan uusiin aitaelementteihin.
Juuri kun olin saapumassa lauman luokse, tunsin miten Forever jännittyi allani, mutta sen jälkeen kaikki onkin vain mustaa.
”TY! TY! TYLER! Tyler c’mon!” ääni kuuluu vaimeasti jostain viereltäni. Ähkäisten avaan hitaasti silmäni ja kohtaan samalla Charlien huolestuneen katseen.
”C…Charlie?”
”Mä ihmettelin ku sua ei alkanut kuulumaan sen puolen tunnin jälkeen. Eka aattelin että jollekkin lehmistä oli tapahtunut jotain, mutta kun alkoi meneen puolitoista tuntia ja susta ei ollut kuulunut pihaustakaan mä nappasin Carlyn ja tulin tsekkaan tilanteen, vaan löytäekseni sut taju kankaalta tantereesta”
”Forever?”
”Se laiduntaa tuolla vähän matkan päässä. Se on okei.” Charlie sanoi viittoillen johonkin näkökenttäni ulkopuolelle. ”Anna mä autan sut istumaan” toinen tuumasi ja tarjosi minulle tukea kömpiessäni ylös maasta. Oli tämäkin vuosi.
Vasta tässä kohdassa oikeassa kädessäni tuntuva kipu iski aivoihini ja nähdessään virnistyksen kasvoillani Charlie kehotti olla liikuttamatta kättä ja tuon haettua hevoset mies taiteili jonkinlaisen tuen kädelleni Foreverin toisesta ohjasta.
”Pystytsä ratsastaan?” Charlie katseli minua epäluuloisena.
”Kai. Tarviin vaan vähä apua et pääsen satulaan. Ei millään niin tyylipuhtaalla suorituksella Willkes auttoi minut takaisin Foreverin satulaan, tarttuen itse tamman vasemmasta ohjasta päästyään Carlyn satulaan ja hitaasti, mutta varmasti teimme matkan takaisin ranchille.
Autettuaan minut alas satulasta Charlie passitti minut mökkiini odottamaan että tuo saisi hevoset riisuttua ja sen jälkeen lähtisimme sairaalaan tarkistuttamaan kuntoni. Yritin laittaa toiselle hieman vastaan, mutta Charlie ei ottanut argumenttejani kuuleviin korviinsa ja näin ollen istuinkin Charlien pick upissa matkalla sairaalaan. Tutkimuksissa selvisi että olin pudotessa murtanut oikean käteni, sekä saanut myös aivotärähdyksen, jonka takia jouduin jäämään pariksi päivää sairaalaan tarkkailuun. Ei ihan se, mitä olisin tässä tilanteessa tarvinnut, mutta onneksi Charlie sentään lupasi huolehtia ranchista seuraavat pari päivää mitä itse joutuisin makaamaan toimettomana sairaalassa ennen kuin minut toivottavasti kotiutettaisiin, jotta pääsisin valmistelemaan Kanadan matkaa.
Olin onnekseni ja toisaalta myös vähän Willkesinkin avustuksella löytänyt parikin kaveria tuuraamaan meitä ranchilla ollessamme reissunpäällä. Molemmat olivat käyneet auttelemassa erikseen ja yhdessä eikä ainakaan tässä kohtaa kummastakaan ollut mitään moitteen sanaa ja olin jopa uskaltanut jättää nuo yksin farmille hoitamaan annettuja tehtäviä samalla kun itse kävin hakemassa lisää rehuja ja hoitamassa muutamia muitakin käytännön asioita.
Pohdintojeni yhteydessä sain Foreverin varustettua ja noustuani tamman satulaan ratsastin ensin tarhoille, jossa Charlie oli tekemässä hitsaustöitä, sillä Imaghostin tuleva tarha tarvitsi pientä huolenpitoa.
”Yo Willkes!”
”…sss?” Charlie sihisi suussaan olevien suojalasien takaa.
”Mä käyn tsekkaan karjan takalaitumella. Ei pitäis mennä ku puolisen tuntia niin hoidetaan sitten uudet aitaelementit yhdessä pihalaitumeen” loin suunnitelmaa samalla kun korjasin stetsonini asentoa.
”Sounds like a plan boss. Tää pitäis olla valmis siihen mennessä, joten mä katon sitten kaikki tarvikkeet valmiiksi seuraavaa projektia varten” Charlie vastasi tiputettuaan suojalasinsa pois hampaistaan. Nyökkäsin nuorelle ja käänsin tammani kohti takalaidunta, jossa karja sai laiduntaa vielä muutaman viikon ennen kuin ne olisi aika siirtää lähemmäs kotia.
Forever liikkui pitkällä ja rennolla askeleella allani ja sainkin ratsastaa tammaani löyhällä ohjalla, sillä se tiesi mitä olisimme tekemässä. Tamma oli ollut nopea oppimaan ja se tunsi jo rutiinini samalla tavalla kuin Carly, joten se olisi varmasti hyvä opetusmestari myös Imaghostille, kunhan tamma vain ensin kotiutuisi ja oppisi hieman talon tavoille. Ratsastaessani takalaitumen portista sisään näin että karjalauma oli laitumen takaosassa, jossa oli vielä hieman paremmin ruokaa kuin etualalla.
Lähdin kuitenkin automaattisesti kiertämään aitaa myötäpäivään ja tarkistamaan että se olisi edelleen ehjä, koska ikinä ei voinut tietää mitä vuorokaudessa tapahtuisi ja toisaalta takalaitumen aita ei ollut enään mitään pakasta vedettyä, joten sitä täytyisi alkaa hiljalleen uusimaan kunhan vain saisi apukäsiä ja rahoitusta hommaan. Olimme tehneet isän kanssa ratkaisun nostaa laumamme päälukua kymmenellä eläimellä, joten isommalla laumalla tarvittaisiin varmasti pitävän aidat ja näistä ei voinut ainakaan osasta enää sitä sanoa. Eiväthän aidat vielä turvattomat olleet, mutta ei ne kyllä enää monen kesän osalta sitä olleet.
Ehkä täytyisi puhua asiasta Trevorin kanssa kun soittelisin velipojalle seuraavaksi, sillä tuo tiesi kyllä tilanteen ja tässä kohtaa ei oikeastaan olisi enään mitään järkeä pakoilla tilannetta, vaan siihen olisi järkevämpää tarttua vaikka sitten muutama elementti kerrallaan, kunnes kaikki huonot olisivat vaihdettu. Vanhoista sentään voisi saada vielä muutaman dollarin, jotka voisi sitten laittaa osaltaan uusiin aitaelementteihin.
Juuri kun olin saapumassa lauman luokse, tunsin miten Forever jännittyi allani, mutta sen jälkeen kaikki onkin vain mustaa.
”TY! TY! TYLER! Tyler c’mon!” ääni kuuluu vaimeasti jostain viereltäni. Ähkäisten avaan hitaasti silmäni ja kohtaan samalla Charlien huolestuneen katseen.
”C…Charlie?”
”Mä ihmettelin ku sua ei alkanut kuulumaan sen puolen tunnin jälkeen. Eka aattelin että jollekkin lehmistä oli tapahtunut jotain, mutta kun alkoi meneen puolitoista tuntia ja susta ei ollut kuulunut pihaustakaan mä nappasin Carlyn ja tulin tsekkaan tilanteen, vaan löytäekseni sut taju kankaalta tantereesta”
”Forever?”
”Se laiduntaa tuolla vähän matkan päässä. Se on okei.” Charlie sanoi viittoillen johonkin näkökenttäni ulkopuolelle. ”Anna mä autan sut istumaan” toinen tuumasi ja tarjosi minulle tukea kömpiessäni ylös maasta. Oli tämäkin vuosi.
Vasta tässä kohdassa oikeassa kädessäni tuntuva kipu iski aivoihini ja nähdessään virnistyksen kasvoillani Charlie kehotti olla liikuttamatta kättä ja tuon haettua hevoset mies taiteili jonkinlaisen tuen kädelleni Foreverin toisesta ohjasta.
”Pystytsä ratsastaan?” Charlie katseli minua epäluuloisena.
”Kai. Tarviin vaan vähä apua et pääsen satulaan. Ei millään niin tyylipuhtaalla suorituksella Willkes auttoi minut takaisin Foreverin satulaan, tarttuen itse tamman vasemmasta ohjasta päästyään Carlyn satulaan ja hitaasti, mutta varmasti teimme matkan takaisin ranchille.
Autettuaan minut alas satulasta Charlie passitti minut mökkiini odottamaan että tuo saisi hevoset riisuttua ja sen jälkeen lähtisimme sairaalaan tarkistuttamaan kuntoni. Yritin laittaa toiselle hieman vastaan, mutta Charlie ei ottanut argumenttejani kuuleviin korviinsa ja näin ollen istuinkin Charlien pick upissa matkalla sairaalaan. Tutkimuksissa selvisi että olin pudotessa murtanut oikean käteni, sekä saanut myös aivotärähdyksen, jonka takia jouduin jäämään pariksi päivää sairaalaan tarkkailuun. Ei ihan se, mitä olisin tässä tilanteessa tarvinnut, mutta onneksi Charlie sentään lupasi huolehtia ranchista seuraavat pari päivää mitä itse joutuisin makaamaan toimettomana sairaalassa ennen kuin minut toivottavasti kotiutettaisiin, jotta pääsisin valmistelemaan Kanadan matkaa.
torstai 17. syyskuuta 2020
12. Birch Bark Ranchilla vaelluksella
Olin yllättänyt siitä, että Charlie oli tarttunut tarjoukseeni lähteä Birch Bark Ranchille. Mysteerimustangiretki oli osoittautunut omalla kohdallani ihan mielenkiintoiseksi tavaksi tutustua muihin ihmisiin, joten olin aina satunaisesti tutkinut tarjontaa samantyylisistä tapahtumista mieluusti täälä Amerikan puolella ja törmännyt siinä yhteydessä Birch Barkiin. Muutaman sähköpostin jälkeen olin varannut eräältä retkeltä pari paikkaa minulle ja Charlielle ja sen jälkeen vain toivonut parasta että tuo renttu oikeasti lähtisi reissuun kanssani.
Kaartaessani pick up: illani pihaan meitä vastaan asteli eräs mies, jonka epäilin olevan tilan omistaja David.
”David Eckley?” kysyin painettuani stetsonini päähän ja paukautettuani autoni oven kiinni.
”Yup” mies vastasi.
”Tyler Andrews ja tuo on Charlie Willkes” esittelin itseni ja Charlien toiselle.
”Te olitte tulossa vaellukselle? Seuratkaa vaan mua niin mä näytän teille tilat ja hevoset, jotka on varattu teille tälle retkeä.”
Birch Bark oli paljon isompi farmi kuin kotitilani, mutta toisaalta myös toiminta oli ihan erilaista ja olikin toisaalta mukavaa päästä näkemään toimintaa isommassakin kaavassa, vaikka se samalla nostikin mieleeni kysymyksen siitä, että olisiko meno voinut olla sitä myös kotona jos se eräs renttu olisi siellä missä hänen pitäisikin eikä toisella puolella maailmaa. Jatkoimme matkaamme Davidin perässä ja mies kertoili meille ranchista ja kaikesta mitä siellä oli ja tapahtui ennen kuin saavuimme tallille. Tallissa oli jo muutama ihminen varustamassa ratsujaan ja David esittelikin meille Criollo tamma Sanchia Lymien eli Sian, jota mies oli ajatellut Charlien ratsuksi, sekä Quater tamma May Bellen eli Mayn, jonka mies oli varannut käyttööni.
Vaihdettuamme muutaman sanan hevosista David jätti meidät laittamaan ratsumme kuntoon ja vaikka saavuimmekin paikalle muiden jälkeen, olimme silti oppineet onneksi olemaan huolellisia mutta nopeita ja ratsumme olivatkin valmiita samaan aikaan muiden kanssa, joten saimme vain kiristää vyöt ja nousta selkään merkin saatuamme. Kolmella muulla retkelle osallistuvalla ratsukolla ei ollut niin suurta kokemusta ratsastamisesta, saivat nuo kulkea letkan edessä kärjessä ratsastavan Davidin takana, ja me jäimme Charlien kanssa pitämään perää.
Parin tunnin retkemme kierteli komeissa vuoristomaisemissa ja erilaisilla reiteillä mitä ei ihan joka päivä päässyt kotona ratsastamaan. Keskustelu minun ja Charlien välillä kävikin välillä tiiviinä huomautellessamme toisillemme asioista tai muuten vain piikitellessämme toisiamme tavalla, jolla olimme tottuneet toisiamme piikittelemään. Kuitenkin kaikki hyvä loppuu aikanaan ja pian Birch Bark Ranchin tilukset tulivat taas eteemme. Pysäyttäessämme ratsumme tallin eteen heilautin itseni alas satulasta ja kiitin hieman happamalta näyttävää ratsuani rapsutuksilla, ennen kuin löysäsin vyön ja lähdin taluttamaan sitä takaisin hoitopaikalle muiden perässä.
Hoitaessamme ratsujamme David tuli kyselemään meiltä mielipidettämme retkestä ja kerroin toiselle että se oli ollut hieno kokemus ja kiitin mahdollisuudesta päästä mukaan. Charlie nyökytteli myötäillen sanojani ja kunhan ratsut olivat hoidettu ja palautettu omiin laumoihinsa oli aika aloittaa paluumatka kohti Texasia ja omaa pientä ranchia.
Kaartaessani pick up: illani pihaan meitä vastaan asteli eräs mies, jonka epäilin olevan tilan omistaja David.
”David Eckley?” kysyin painettuani stetsonini päähän ja paukautettuani autoni oven kiinni.
”Yup” mies vastasi.
”Tyler Andrews ja tuo on Charlie Willkes” esittelin itseni ja Charlien toiselle.
”Te olitte tulossa vaellukselle? Seuratkaa vaan mua niin mä näytän teille tilat ja hevoset, jotka on varattu teille tälle retkeä.”
Birch Bark oli paljon isompi farmi kuin kotitilani, mutta toisaalta myös toiminta oli ihan erilaista ja olikin toisaalta mukavaa päästä näkemään toimintaa isommassakin kaavassa, vaikka se samalla nostikin mieleeni kysymyksen siitä, että olisiko meno voinut olla sitä myös kotona jos se eräs renttu olisi siellä missä hänen pitäisikin eikä toisella puolella maailmaa. Jatkoimme matkaamme Davidin perässä ja mies kertoili meille ranchista ja kaikesta mitä siellä oli ja tapahtui ennen kuin saavuimme tallille. Tallissa oli jo muutama ihminen varustamassa ratsujaan ja David esittelikin meille Criollo tamma Sanchia Lymien eli Sian, jota mies oli ajatellut Charlien ratsuksi, sekä Quater tamma May Bellen eli Mayn, jonka mies oli varannut käyttööni.
Vaihdettuamme muutaman sanan hevosista David jätti meidät laittamaan ratsumme kuntoon ja vaikka saavuimmekin paikalle muiden jälkeen, olimme silti oppineet onneksi olemaan huolellisia mutta nopeita ja ratsumme olivatkin valmiita samaan aikaan muiden kanssa, joten saimme vain kiristää vyöt ja nousta selkään merkin saatuamme. Kolmella muulla retkelle osallistuvalla ratsukolla ei ollut niin suurta kokemusta ratsastamisesta, saivat nuo kulkea letkan edessä kärjessä ratsastavan Davidin takana, ja me jäimme Charlien kanssa pitämään perää.
Parin tunnin retkemme kierteli komeissa vuoristomaisemissa ja erilaisilla reiteillä mitä ei ihan joka päivä päässyt kotona ratsastamaan. Keskustelu minun ja Charlien välillä kävikin välillä tiiviinä huomautellessamme toisillemme asioista tai muuten vain piikitellessämme toisiamme tavalla, jolla olimme tottuneet toisiamme piikittelemään. Kuitenkin kaikki hyvä loppuu aikanaan ja pian Birch Bark Ranchin tilukset tulivat taas eteemme. Pysäyttäessämme ratsumme tallin eteen heilautin itseni alas satulasta ja kiitin hieman happamalta näyttävää ratsuani rapsutuksilla, ennen kuin löysäsin vyön ja lähdin taluttamaan sitä takaisin hoitopaikalle muiden perässä.
Hoitaessamme ratsujamme David tuli kyselemään meiltä mielipidettämme retkestä ja kerroin toiselle että se oli ollut hieno kokemus ja kiitin mahdollisuudesta päästä mukaan. Charlie nyökytteli myötäillen sanojani ja kunhan ratsut olivat hoidettu ja palautettu omiin laumoihinsa oli aika aloittaa paluumatka kohti Texasia ja omaa pientä ranchia.
keskiviikko 16. syyskuuta 2020
11. Tulevia muutoksia
Imaghostin muutto lähestyi ja olimmekin sopineet Aleksiinan kanssa että kävisin hakemassa tamman kotiin lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna. Viettäisin samalla aikaa Orange Woodissa tutustuen tammaan ja tapoihin, joilla se on koulutettu, jotta osaisin jatkaa tamman kanssa kotona samalla tavalla ja samalla myös hiljalleen tutustuttaa sitä omiin rutiineihini ja tyyliin tehdä asioita.
Olin kysellyt naiselta mahdollisuutta majoittaa myös Charlie, olettaen että tuo olisi kiinnostunut lähtemään kanssani Kanadaan hakemaan tammaa ja tutustumaan samalla myös ranchiin. Aleksiina oli laittanut välillä jotain päivityksiä tammasta ja se alkoi näyttämään jo ihan hevoselta, vaikka toisaalta olihan toinen saavuttamassa ruma ankanpoikanen vaiheen, jolloin mikään hevonen nyt ei näyttänyt kovinkaan edustavalta, mutta se nyt oli vain luonnon laki.
En ollut omistanut varsaa pitkään aikaan, joten vähän mietitytti että miten osaisin lähteä kouluttamaan tammasta sellaista hevosta, kuin mille minulla oli tarvetta, mutta vain aika näyttäisi mihin kaikki lähtisi menemään ja toivottavasti Carlystä sekä Forever Shinestä voisi olla apua tamman kouluttamisessa ja varmasti myös Aleksiina tai Raicy voisi tarjota tukea ja neuvoja varsan kanssa jos jotain ongelmia tulee.
Kuitenkaan mitään ei voi tietää ennen kuin pääsen tekemään tamman kanssa töitä kotona sen kotiuduttua joten tässä vaiheessa joutuu vain toivomaan parasta.
Olin kysellyt naiselta mahdollisuutta majoittaa myös Charlie, olettaen että tuo olisi kiinnostunut lähtemään kanssani Kanadaan hakemaan tammaa ja tutustumaan samalla myös ranchiin. Aleksiina oli laittanut välillä jotain päivityksiä tammasta ja se alkoi näyttämään jo ihan hevoselta, vaikka toisaalta olihan toinen saavuttamassa ruma ankanpoikanen vaiheen, jolloin mikään hevonen nyt ei näyttänyt kovinkaan edustavalta, mutta se nyt oli vain luonnon laki.
En ollut omistanut varsaa pitkään aikaan, joten vähän mietitytti että miten osaisin lähteä kouluttamaan tammasta sellaista hevosta, kuin mille minulla oli tarvetta, mutta vain aika näyttäisi mihin kaikki lähtisi menemään ja toivottavasti Carlystä sekä Forever Shinestä voisi olla apua tamman kouluttamisessa ja varmasti myös Aleksiina tai Raicy voisi tarjota tukea ja neuvoja varsan kanssa jos jotain ongelmia tulee.
Kuitenkaan mitään ei voi tietää ennen kuin pääsen tekemään tamman kanssa töitä kotona sen kotiuduttua joten tässä vaiheessa joutuu vain toivomaan parasta.
lauantai 5. syyskuuta 2020
10. Mennyttä ja tulevaa
Mennyt vuosi on ollut jotenkin hullu. Tai siis onhan tätä hulluutta vielä muutaman kuukauden edestä jäljellä, mutta silti.
Vuoteen on mahtunut kaksi yllättävää hevosostosta Forever Shinen sekä OWR Imaghostin merkeissä. Imaghost muuttaa kotiin vasta ensi kuun puolella tai myöhemmin tämän vuoden puolella, täytyisi varmaan viestitellä Aleksiinan kanssa tammasta ja sen asioista. Joitain päivityksiähän olen tammasta saanutkin aina välillä, mutta eipä noin pienestä kovinkaan paljoa ole ollut kerrottavana mutta ilmeisesti ihan järkevä hevosen alku olisi kyseessä, vaikkakin hieman kovapäinen.
Trevorinkin kanssa ollaan saatu taas vaihteeksi asiat sovittua ja omalla tavallaan ollaan molemmat tultu siihen lopputulokseen että osa tästä kiukuttelusta toista kohtaan johtuu vain siitä että molempia vituttaa tieto siitä että tuo ei pääse mahdollisesti vielä pitkään aikaan kotiin. Tai mene ja tiedä missä tuon virallinen koti on nykyään kun velipoika on kuitenkin asunut Suomessa jo niin pitkään, mutta tilanteessa missä on tottunut että tuo käy kotona vähintään kerran vuodessa ei tällainen pidempi erossa olo ole se maailman paras varsinkin kun tuota oltaisiin tarvittu täälä tekemään päätöksiä ja kantamaan kortensa kekoon.
Mitään suurempia suunnitelmia ei loppuvuodelle ole, mahdollisesti jotain kisoja ja sitten reissu hakemaan tammaa Kanadasta. Ehkä tuo Willkesin retalekkin täytyy ottaa sille reissua mukaan ihan vain apukäsiksi jos varsa pistää matkalla ranttaliksi trailerissa…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Blue ei ollut todellakaan missään kauniissa kasvunvaiheessa. Vaikka nuori mustangitamma olikin kasvanut suhteellisen tasaisesti, oli sekin k...
-
Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa...
-
Varsan syntyminen oli omalla tavallaan täysi yllätys. Forever ei ollut antanut mitään merkkejä siitä, että varsominen olisi käynnistymässä, ...
-
Tuotos Vipoksen ensimmäiseen tuotos otteluun 06.02.2021 Mä en tajua miten kukaan voi elää pakastimessa useamman kuukauden vuodesta. Lumi ja ...