tag:blogger.com,1999:blog-71773196451288952202024-03-05T09:55:07.700-08:00Ranch life by Tyler AndrewsMinnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.comBlogger60125tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-87277258193702809142023-08-16T12:21:00.000-07:002023-08-16T12:21:04.758-07:00Blue ei ollut todellakaan missään kauniissa kasvunvaiheessa. Vaikka nuori mustangitamma olikin kasvanut suhteellisen tasaisesti, oli sekin kuitenkin saavuttanut varsoille tyypillisen ”ruma ankanpoikanen” vaiheen. Tammasta ei näyttänyt tulevan kovinkaan korkeaa, mutta toisaalta kumpikaan tamman vanhemmista ei ollut hirveän korkea. Jos Bluesta tulisi yhtään niin kuin äitinsä, sen luonne korvaisi varmasti paljoa siitä, mitä se koossaan häviäisi. Toisaalta ihan niin säpäkkä tamma ei vaikuttanut olevan kuin mitä emänsä oli ja taisi ollakin hyvä vaihtoehto valita Imagelle vähän rauhallisempi ori.<br /><br />Mä olin opettanut Blueta samalla tavalla kuin olin kouluttanut minkään muun hevoseni. Nuorta tammaa oli ollut helppo opettaa, vaikka emänsä olikin tulinen tapaus. Bluen kouluttaminen oli edennyt myös hitaammin kuin muiden hevosteni koska yritin rakentaa tammaa ehkä ihan liiallisellakin huolella. Ehkä mun pitäisi vain uskaltaa puhua Kittyn kanssa ja sopia tamman tulevaisuudesta. Vaikka Blue oli toinen varsa, jonka mä opetin täysin alusta, musta tuntui, että siitä oli tulossa ehkä jopa emäänsä parempi. Toisaalta tamman isä oli tuonut juuri sopivaa rauhallisuuta Bluehen joka varmasti omalta osaltaan auttoi tamman kouluttamisessa. <br /><br />Eihän Blue ollut vielä pitkään ratsuiässä, mutta olin tehnyt niin paljon maastakäsin tamman kanssa kuin vain oli mahdollista. Silloin kun en ollut töissä ja saatoin ratsastaa olin ottanut Blueta käsihevoseksi. Ensimmäisillä kerroilla Blue oli hieman ihmeissään siitä, että mitä oli tapahtumassa, mutta vain pari ensimmäistä kertaa tamma oli hieman hankalampi käsitellä ja sen jälkeen se liikkui emänsä vierellä todella hienosti. Ehkä isoin ja positiivisin yllätys Bluen kanssa on ollut se, jotta tamma ei näyttänyt missään vaiheessa pelkäävän lehmiä tai lampaita. Tokikaan ihan kunnon karjanajoon en ollut alkanut tamma käsihevosenani. Tokihan olin vienyt tammaa eläinten sekaan ja jonkin verran Blue oli saanut emältään oppia, kun Imagen karjahevosen vaistot olivat heränneet ja tamma oli päässyt tekemään hieman töitä emänsä rinnalla. Eihän työnteko silloin mitään tehokasta ollut, mutta ainakin Blue oli toivottanut edes pientä makupalaa siitä, mitä siltäkin tultaisiin odottamaan aikuisena. Tai ainakin mitä mä tulisin itse tammalta odottamaan, sillä Kittyllä saattaisi olla täysin erilaiset ajatukset tamman suhteen. <br /><br />Ehkä kaikki selviäisi ajan mittaan, tai sitten ei.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-33813593060751732992023-02-02T14:00:00.000-08:002023-02-02T14:00:00.225-08:00Starlight DoveVarsan syntyminen oli omalla tavallaan täysi yllätys. Forever ei ollut antanut mitään merkkejä siitä, että varsominen olisi käynnistymässä, joten mä en ollut osannut varautua siihen. Jos tamma olisi antanut jotain merkkejä siitä, että varsominen lähestyy, olisin osannut varautua siihen paremmin. Tarkoituksenani oli hankkia varsomakamera, jotta olisin voinut seurata tammaa sisältä koko ajan. Toki kamera olisi tarjonnut myös mahdollisuuden seurata Foreveriä jostain kauempaakin, mutta nyt en saanut sille mahdollisuutta.<br /><br />Saapuessani talliin aamulla, ihmettelin miksi Blue ja Image olivat niin levottomia. Syy selvisikin päästessäni Foreverin karsinalle ja kohdatessani näyn, jota kukaan hevosihminen ei ikinä haluaisi nähdä. Jostain syystä tamman varsominen oli käynnistynyt edellisenä yönä ja Forever oli omin avuin onnistunut varsomaan kauniin varsan. Valitettavasti luonto oli antaessaan myös ottanut ja vaikka varsa oli selvinnyt varsomisesta, ei Foreverillä ollut yhtä hyvä kohtalo. <br /><br />Koska minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mihin aikaan yöstä varsa oli syntynyt, saati että milloin siitä oli tullut orpo, muuttui tilanne paljon kriittisemmäksi. Päästessäni hieman paremmin kartalle siitä, mitä oli tapahtunut laitoin Raicylle viestiä tilanteesta ja painettuani lähetyskuvaketta, etsin Yvonnen numeron osoitekirjastani ja avasin puhelun naiselle. Linjan hälyttäessä napautin puhelimeni kaiuttimelle, jotta saatoin hylätä laitteen karsinan reunalle ja alkaa selvittämään millaisella mallilla varsa on. <br /><br />Onnekseni varsa vaikutti olevan reipas ja aktiivinen. En kuitenkaan tiennyt, että olisiko varsa saanut tuon elämälle tärkeän ternimaidon ennen kuin Forever oli menehtynyt. Yritin olla katselematta ruunikonkirjavan tamman elotonta ruumista ja sen sijaan vain keskittyä varsaan. En meinannut huomata, jotta Yvonne oli vastannut puheluuni ja vasta kun nainen huhuili perääni, tajusin linjan auenneen. <br /><br />”Huomenta. Forever on varsonut viimeyönä ja mulla on täällä nyt orpovarsa. Varsa on kyllä ihan aktiivinen ja pystyssä, mutta mä en tiedä, että mihin aikaan se on syntynyt, saati että moneltako Forever on menehtynyt.”<br />”Äh… Tuo on harmittavaa kuulla, mutta on myös positiivista kuulla, jotta varsa voi hyvin. Toki siinä on varmasti myös omat murheensa. Olen juuri lähdössä edellisestä paikasta, joten mä ajan sinne suoraan sillä ei varmasti tee huonoa, jotta ainakin käyn tarkistamassa varsan. Mulla menee jokin aika, että mä oon siellä.”<br />”Kiitos. Mä odotan tuloasi. Pitäisikö… pitäisikö Foreverille tehdä jotain sillä välillä?”<br />”Anna sen vain olla, katsotaan sitä sitten yhdessä.”<br />”Okei… Osaatko sanoa, että tarvitsetko jotain spesiaalia?”<br />”En mä usko. Mä lähden nyt ajamaan sinne, joten nähdään kohta” Yvonne lopetti puhelun ja jäin odottamaan, jotta nainen saapuisi farmilleni. <br /><br />En tiedä kauanko naisella lopulta meni saavuttaa tilani, mutta lopulta kuulin ääniä takaani. Kääntyessäni katsomaan äänen lähdettä, huomasin tuon saapuneen ja tervehdin naista uudelleen. Tarjottuani Yvonnelle tilaa astua sisälle karsinaan, siirryin taaemmaksi ja jäin odottamaan naisen tuomiota varsan kohtalosta. Pienen varsan tutkimisessa meni yllättävän kauan, mutta tiesin jotta nainen haluaisi tutkia varsan mahdollisimman tarkasti – ainakin miten tuo tässä hetkessä varsaa saattoi tutkia – jotta kaikki ulkoiset merkit voitaisiin sulkea pois. <br /><br />”Tammavarsa vaikuttaa olevan ihan kunnossa ainakin näin päällisin puolin tutkittuna. Tokihan nyt kun ei ole tietoa siitä, että mitä tammalle on tapahtunut ja milloin tammalle on jotain tapahtunut niin ei voi olla täysin varma siitä, että onko varsa saanut sen elämälle tärkeän ternimaidon ennen Foreverin menehtymistä” Yvonne puheli ystävällisellä, mutta neutraalilla äänellä. Naisella taisi olla sen verran kokemusta tällaisista tilanteista, jotta tuo tiesi millainen toimintalinja olisi paras. <br /><br />”Onko sulla tamman maidon korviketta täällä? Tokihan ihan ideaalein tilanne olisi se, jos varsalle löytyisi kenoemo, mutta korvikkeella pääsee jo hyvään alkuun.”<br />”Mun täytyy hakea korviketta. En mä jotenkin… ajatellut että tallainen olisi mahdollista. Tai siis tiedän kyllä, että tammoja on menehtynyt varsomiseen aina joskus, mutta se, että se osuu omalle kohdalle…” ääneni hiipui kuulumattomiin. Mä en halunnut ajatellakkaan koko tilannetta, mutta mä tiesin, että mun täytyisi vain työntää sivuun se, mitä luottoratsulleni oli tapahtunut ja keskittyä siihen, jotta varsa tulisi selviämään seuraavista tunneista, päivistä ja viikoista. <br /><br />Yvonne lupasi kirjoittaa minulle ylös hyvien korvikkeiden nimiä ylös, jotta osasin pyytää oikeita. Kiitin naista tästä ja tuon suunnatessa autolleen en voinut olla astelematta karsinan luokse, jonka kuivikkeilla ruunikonkirjavan tamman eloton ruumis makasi. Yritin parhaani mukaan pitää katseeni poissa tammasta ja keskittyä vain varsaan. Varsaan, jonka elämästä olisin nyt todellakin vastuussa. Ajattelematta oikein mitään, avasin karsinan ovea sen verran, jotta saatoin pujahtaa sisään karsinaan ja suljettuani oven takanani liu’uin istumaan karsinan pohjalle, pitäen katseeni kiinni varsassa. Tuijotimme toisiamme jonkin aikaa, ennen kuin varsa lähti astelemaan luokseni. Sen ollessa sopivan lähellä, nostin varovasti kättäni ennen kuin silitin pientä ja kapeaa päätä. <br /><br />”Hei Starlight Dove” kuiskasin varsalle. Pienen tamman syntymä kun oli sytyttänyt taivaalle uuden tähden.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-64408958653509959052022-12-17T03:22:00.003-08:002022-12-17T03:22:45.797-08:0058. Koti-ikävääEn mä tiennyt että näinkin vanhana voi kärsiä koti-ikävästä. Ei se ollut iskenyt päälle ihan heti kun mä olin tullut takaisin Texasista, vaan oikeastaan ensimäiset pari-kolme päivää oli mennyt hyvin. Vasta sen jälkeen - todennäköisesti kun mä sain nukuttua paluumatkan jäljiltä - sellainen ihmeellinen tunne alkoi valtaamaan mun mieltäni. En mä sitä heti ymmärtänyt, mutta lopulta mä tajusin että se taisi olla jonkinlaista koti-ikävää. Ehkä siihen sekoittui myös pienesti stressiä siitä, että miten Foreverin varsominen menisi, koska mulla ei ollut hirveästi kokemusta mitä tuli hevosten kasvattamiseen.<br />Kyllähän tääläkin oli hyvä eläinlääkäri käytössä, vaikka mä en tuntenutkaan Yvonnea yhtä hyvin kuin mitä mä olin tuntenut Evien kotona. Ehkä mä myös kaipasin Charlietakin, vaikka me oltiinkin yhteyksissä melkein päivittäin. Kuitenkin me oltiin Charlien kanssa vietetty ajoittain paljonkin aikaa yhdessä ja me oltiin puhuttu syvällisistäkin aiheista, eikä mulla tuntunut ainakaan vielä olevan ketään sellaista täällä pohjoisessa. Se tapa, millä mä päädyin tunteitani käsittelemään ei ollut todennäköisesti millään tavalla järkevää, mutta niin vain kävi. Ehkä helpompaa ja järkevämpää olisi ollut edes yrittää puhua jollekkin asioista, mutta sen sijaan mä tein huonon valinnan ja tartuin pulloon.<br /><br />Tieto siitä, että mun täytyi kuitenkin nousta töihin päivittäin, piti mun juomista aisoissa. Olihan silti mukana sellaisiakin iltoja kun mä tein ylilyöntejä ja join liikaa siihen nähden, mikä olisi kannattavaa ja järkevää, mutta pääasiassa mä osasin pitää juomiseni aisoissa. Varsinkin silloin, kun mä olin päätynyt juomaan liikaa, seuraava päivä meni vältellessä Kittyä koska mä en halunnut kohdata toista ja myöntää että mä en osannut aina käsitellä tunteitani puhumalla, vaan mä tein sitten jotain tuollaista typerää.<br /><br />Ehkä mua omalla tavallaan myös hienoisesti ahdisti Billyn ja Amyn häihin tullut kutsu. En mä tuntenut tulevasta hääparista kumpaakaan oikeastaan kunnolla ja varmasti kaikki muut tietäisivät hääparin mua paremmin, sekä muut vieraat joita häihin olisi tulossa. Kieltäytyminen häihin osallistumisesta ei kuitenkaan tullut edes ajatuksiinkaan, sillä mä epäilin että se voisi saada aikaan kunnon sodan Kittyn kanssa. Toki mua mietitytti sekin, että mitä jos se odotti että se olisi seuraava joka saisi jakaa saman ilouutisen. Oltiinhan me oltu toisen kanssa yhdessä jo useampia kuukausia ja maailmassa oli kuitenkin sellaisia pareja jotka astelivat avioon paljon lyhyemmän tuntemisen jälkeen. Tokihan mä olin ainakin valmis puhumaan asiasta, mutta en mä tiennyt voisinko mä siltikään tarjota Kittylle sitä mitä se odottaisi ja se oli ehkä saanut ne muutamat ylimääräiset millit lorahtamaan mun juomalasiin ja tarjoamaan karkumatkaa todellisuudesta.<br /><br />Mä olin kertonut Charlien ehdotuksesta että me kasattaisiin tiimi Freewindillä kisattavaan tiimikisaan western viikolla. Eihän mua yhtään yllättänyt se, että Kitty oli heti mukana hommassa ja ei tainnut mennä vuorokauttakaan kun ensimäinen versio tiimistä oli jo valmina kunnes se muuttuikin sitten siihen jotta tiimejä lähtikin lopulta kaksi. Me kisattaisiin Kittyn kanssa eri tiimeissä mikä olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, samaten kuin se, että mun kanssa samassa tiimissä olisi Center itse.<br /><br />Lähtöön olisi kuitenkin vielä vajaa viikko joten mitä tahansa voisi tapahtua. Mä en oikeastaan tehnyt enään mitään isompia remontteja tilallani, vaan enemmänkin kyseessä siivoilua ja remonttitarpeiden kasaamista varastoon tai odottamaan pois vientiä. Tallirakennuksen toisessa päässä oli varastotila, jolle mä en tiennyt vielä mitään käyttöä. Sinne oli sen vuoksi kasaantunut jotain remonttitarpeita ja muuta tavaraa jotka pitäisi selvittää joskus. Avatessani oven säikähdin lentoon lähteneitä lintuja ja katsoessani niiden perään mä sain ajatuksen ja ennen kuin mä edes muistinkaan miksi mä olin koko varastoon menemässä, mä olin kaivanut puhelimeni esiin.<br /><br /><i>Miltä kuullostaisi White Dove Farm?</i>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-20715907937628087952022-12-17T03:20:00.004-08:002022-12-17T03:20:49.703-08:0057. Paluu takaisin<p> <span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">24-25.3</span></p><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">Viikon loma kotiin oli oikeastaan ihan liian lyhyt, mutta mun onnekseni mulla ei toisaalta ollut hirveästi mitään sellaista jota mä olisin kotoa kaivannutkaan Kanadaan. Huonekalut ja sellaiset kun saisivat jäädä mökkiin ja hankkisin uusia pohjoisessa aina sitä mukaan kun budjettini taipuisi siihen remonttilainan pois maksun ollessa pää prioriteettini. Koska tyhjän trailerin kanssa oli ollut mahdollista ajaa vähän reippaammin, mä olin päässyt perille jo keskiviikkona illansuussa.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">Valmiiseen pöytään astelu oli ollut mukavaa ja päivällisen aikana me oltiin vaihdettu äidin ja Jackin kanssa kuulumisia, ennen kuin mun oli ollut aika alkaa pakkaamaan tavaroita ja valmistautumaan muuttoon. Torstai olikin mennyt laukkuja pakatessa, ennen kuin mä olin istunut reissun toisen ja samalla viimeisen kerran pöydän ääreen ennen kuin mä seuraavana aamuna lähtisin aikaisin ajamaan takaisin pohjoiseen. Tokihan kotona olisi ollut mukavaa viettää pidempääkin aikaa, mutta mä tiesin että ajomatka olisi pitkä ja maanantaina olisi taas työpäivä.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">Aamuinen lastaus tuntui jännittävän mua enemmän kuin Foreveriä ja juuri kun olimme lähdössä tamman kanssa, Charlien auto ajoi pihaamme. Sen sijaan että vain kuskin ovi aukeaisi, molemmat ovet aukenivat ja Evie nousi Willkesin autosta.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">“Evie?” unen painamassa äänessäni oli epätietoisuuden nuotti helposti kuultavissa?</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">“Mä ajattelin että susta olisi varmasti mukavampaa ajaa kotiin ilman että sun tarvitsee huolehtia siitä, miten Forever voi. Tokihan mulla saattoi olla myös hieman pitämättömiä lomia ja semmoinen hetki että mä voisin ottaa viikon vapaata.” Sanat liukuivat sellaisella nuotilla, kuin asia olisi ollut Evielle päivänselvä. Käänsin katseeni kohti Charlieta joka näytti siltä, että tuo oli täysillä juonessa mukana ja todennäköisesti kai myös kertonut Evielle lähtöni ajankohdan.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">“Ja mä epäilen että mulla ei oo mitään vastaansanomista tässä asiassa?”</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">“Nope” kuulin Charlien äänen viereltäni ennen kuin mies kietoi minut veljelliseen halaukseen ja toivotti turvallista ajomatkaa kotiin.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">25-27.3</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">Siinä Evie oli oikeassa, että ajomatka kotiin meni vähän kevyemmällä mielellä kun samassa autossa kanssani matkusti eläinlääkäri ja jokaisella stopillamme Evie piti huolen siitä että tarkisti Foreverin voinnin. Vaikka tamma olikin viimeisillään tiineenä ja sen muuttaminen näin pitkää matkaa oli riski, kaikki meni onneksi hyvin ja saavuttaessamme ranchini mä saatoin huokaista helpotuksesta.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">Forever pääsi asuttamaan omaa uutta karsinaansa ja seuraavana päivänä töiden jälkeen olin ajatellut muuttavani myös hh:n ja Imaghostin tilalleni. Olisi mukava nähdä hevoset taas ikkunasta, vaikka varmasti uuden rutiinin löytäminen ottaisi hetken, sillä en ollut joutunut kuukausiin huolehtimaan hevosista ennen töihin lähtöä tai sen jälkeen. Varmistuttuamme siitä, että tammalla olisi kaikki varmasti hyvin, oli aika suunnata sisälle. Mä en ollut varma siitä, että oliko Kitty lopulta tullutkaan mun työ yöksi ja odottamaan mun saapumistani kotiin. Olinhan mä ilmoittanut toiselle että se menisi lähemmäs puoltayötä, mutta toinen myös tiesi missä pidin vara-avainta talolleni joten nainen sai tehdä päätöksensä ihan itse.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">Kuullessaan oven aukeamisen sekä askeleeni sisällä tarjosi vastauksen kysymykseeni, Kittyn kävellessä meitä kohden. Toisen hiukset olivat unen pörröttämät ja muutenkin Kitty näytti siltä että toinen olisi herännyt kuullessaan oven käyvän. Vaikka itseänikin väsytti, en voinut mitään hymylle joka nousi huulilleni, vaikkakin väsymyksen painamana.</span><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><br style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px; max-height: 1e+06px; overflow-wrap: break-word;" /><span style="background-color: white; color: #272727; font-family: Verdana, Geneva, sans-serif; font-size: 12px;">“Mä en tiennyt että sä olit täälä. Ihanaa kuitenkin että olet” puhelin samalla kun yritin vältellä haukotusta ja kävelin Kittyn luo kietoakseni käteni toisen ympärille jotta saisin suljettua naisystäväni halaukseen sekä painettua suudelman toisen huulille. Kittyn katse oli kiinnittyneenä Evieen ja mä en tiennyt mitä toinen ajatteli siitä että toinen tuli mun kanssani Kanadaan, sillä en ollut varma jotta olinko kaikessa kotiinpaluun stressissäni muistanut ilmoittaa tästä muutoksesta Kittylle…</span>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-44029888816712423742022-03-23T13:37:00.001-07:002022-03-23T13:37:32.288-07:0056. MuuttoMun synttäreiden jälkeen asiat tuntuivat rauhoittuneen. Tilannetta helpotti sekin, että päivien edetessä Raicy pystyi tekemään kokonaisvaltaisemmin töitä. Tokihan Alexiina oli pyytänyt jotta me pidettäisiin Joshin kanssa miestä vähän silmällä ja ei annettaisi toisen tehdä ihan liikaa ainakaan heti alkuun, vaan että pidettäisiin edes vähän toista aisoissa. Eihän se helppoa ollut ja me oltiin tapeltu Raicyn kanssa ihan kunnolla pariinkin otteeseen, jos painokkaita sanoja ja korotettuja äänenpainoja tappeluksi voi sanoa. <br /><br />En mä tiennyt miten pahasti mä uhkasin omaa työpaikkaani sillä, että nousin työnantajaani vastaan, mutta mä ainakin yritin tehdä parhaani. En mä tiedä oliko sana kiirinyt Alexiinalle siitä, mitä laaksossa oli tapahtunut, mutta sen jälkeen Raicy oli ollut muutaman päivän jopa Joshiakin hiljaisempi. Sen lisäksi että asiat töissä alkoivat tasaantumaan, oltiin me löydetty uudelleen jonkinlainen balanssi meidän suhteeseen Kittynkin kanssa. Taloni remontti oli sellaisessa vaiheessa, että mä olin jopa alkanut – omalla huonolla tavallani – sisustamaan taloa. Paljoa mä en ollut päätalolla tehnyt, mutta sentään mä olin antanut hetekan eläköityä ja mä olin hankkinut ihan oikean sängyn. Ei sekään uusinta huutoa ollut, mutta se sai ajaa asiansa ja siihen mahtui paljon paremmin kaksi ihmistä.<br /><br />Aamut, jolloin mä en herännyt yksin olivat harvassa ja jokainen sellainen, kun mä näin vilahduksen pinkkiä hiuskuontaloa, sai mut tuntemaan oloni paljon paremmaksi ja mä taisin rakastua Kittyyn aina vähän enemmän. Me oltiin hiljalleen opittu puhumaan ja kuuntelemaan toisiamme paremmin joten me oltiin saatu ratkottua jotain sellaisia ongelmia mitä meillä oli ollut. Toki me oltiin puhuttu paljon lävitse myös sellaisia asioita, joista oli meinannut alkaa tulemaan ongelma. En mä tiennyt että oliko viime vuosi aiheuttanut jonkinlaista henkistä kasvua jos sitä tämän ikäisenä oli mahdollista enää tapahtua, mutta jotenkin uuden lehden kääntäminen elämäntarinassani tuntui nostaneen taakkaa mun hartioiltani. <br /><br /> Asioiden vakaantuessa mä olin sopinut jotta mä pitäisin ainakin viikon vapaata ja kävisin kotona hakemassa viimeisiä tavaroita sekä tietenkin Foreverin. Ajomatka Orange Woodista kotiin olisi pitkä, joten mä olin lähtenyt matkaan jo aikaisin maanantaina sekä ajanut mahdollisimman pitkiä pätkiä. Näin mä saisin taitettua matkan suhteellisen reippaasti, varsinkin nyt kun mä ajelin tyhjän trailerin kanssa. Tietenkinhän yksin ajaminen oli tylsää ja aika tuntui matelevan vaikka miten mailit jäivätkin taakse. Tokihan mitä lähemmäksi kotikoti tuli, sitä enemmän mä aloin odottamaan sitä, että näkisin äidin pitkästä aikaa.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-57760880971331753492022-02-09T23:08:00.008-08:002022-03-23T13:37:09.375-07:0055. PysähdysMä olin edellisenä iltana suunnitellut lähtöni Orange Woodsista siten että mä olin käynyt tallilla suihkussa ennen lähtöä. Normaalisti mä olisin jäänyt sen jälkeen Kittyn luo yöksi, mutta nyt kun Carrot vietti aikaa tuon luona, mä olin viettänyt paljon enemmän aikaa omalla tilallani. Tallin remontti oli edennyt suurin harppauksin, vaikka olikin aina omanlaisensa projekti siirtää generaattori tallin ja päätalon väliä, mutta mä sain homman toimimaan. Hiljalleen mä olin saanut suunniteltua sen, millaisen tallin mä haluaisin ja omalla tavallaan odotinkin sitä hetkeä että saisin tuoda myös hevoset kotiin, sillä se helpottaisi myös rahallisesti. Huomenna olisi edessä mun päiväni aurora weeksillä ja sen puolesta mä olin saanut päivän vapaaksi omista töistäni.<div><br />Tokihan mua mietitytti että miten mä tulisin selvitymään päivästä, varsinkin kun mä en ollut vetänyt tuollaisia päiviä oikeastaan ikinä. Normaalisti kaikki tällaiset olivat Raicyn vedettäviä, mutta toisen vasta ollessa palaamassa takaisin työnteon pariin, oli Alexiina kysynyt multa ottaisinko mä Raicyn saappaat täytettäväkseni. Onnekseni asiat, joita vieraille täytyi näyttää, olivat ihan arkisia ja HH oli oppinut ne myös sen verran hyvin että ori toimisi melkein ajatuksen voimalla. Lähtiessäni johdattamaan porukkaa kohti laaksoa, mä mietin että mihin mä olin itseni laittanutkaan. Kuitenkin päästessämme laaksoon ja kertoessani mistä kaikessa oli kyse, tutusta asiasta puhuminen tuntui olevan onneksi helppoa. Kaikki meni onneksi hyvin ja kaikki palaisivat takaisin ranchille yhtenä palana enkä mä saattanut kuin toivoa että mä olin onnistunut tehtävässäni.<br /><br />Palattuamme takaisin ranchille, oli aika hoitaa hevoset pois ja sen jälkeen valmistautua illalliseen sekä illanviettoon Tamulissa. Ilta Tamulissa oli sujunut ihan sulavasti ja kaikilla tuntui olevan suhteellisen hauskaa. Kittyllä oli vauhti päällä ja tuo viihtyi Aurora weekin vieraiden kanssa. Mä istuin tiskillä ja join vesilasiani pienillä hörppäyksillä. Juoma ei ollut se mun ensivalintani, mutta mun oloni ei ollut pitkään kovinkaan mairitteleva joten mä en uskaltanut sekoittaa enää alkoholia pakkaan. Muiden juhlinnan seuraaminen oli ollut jo viimeiseen tunnin verran tylsää, ja mä ajattelin että mä hipsisin vain kotiin nukkumaan jotta mä jaksaisin herätä töihin seuraavana aamuna.<br /><br />Kävellessäni kohti Tamulin ulko-ovea, jo päiviä mun rinnassani ollut pistävä tunne tuntui vahvistuvan. Pisto muuttui hiljalleen pudistukseksi ja se tuntui vaikeuttavan mun hengitystäni, ja mä jouduin ottamaan tukea ovenpielestä. Joku tuli kysymään multa että olinko mä kunnossa enkä mä tiedä vastasinko mä mitään tai mitä kävi, sillä seuraavan kerran kun mä näin jotain, mä olin jossain muualla kuin Tamulissa. Makasin selkeästi sängyssä ja korjatessani asentoani ymmärsin että olin terveyskeskuksessa, mutta se, että miksi olin sinne joutunut oli täysin pimeän peitossa.<br /><br />Mä en tiennyt että kauanko mä vain makasin paikallani, kunnes ovi aukesi ja sisään asteli ilmeisesti sairaanhoitaja.<br />”Täälähän ollaan herätty. Millainen olo sinulla on?”<br />”Hyvä. Mä en vain ymmärrä miksi mä olen osastolla? Tai kun en mä muista että mulle olisi käynyt mitään?”<br />”Sinut tuotiin tänne eilen rytmihäiriöiden vuoksi. Olit romahtanut Tanssivaan Muuliin” sairaanhoitaja kertoi, antaen katseensa vaihdella minussa sekä papereissani. Tieto oli yllättävä, sillä mä muistin olleeni Tamulissa, mutta oikeastaan mitään sen jälkeen mä en muistanut kunnolla. Kyselin sairaanhoitajalta siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja tuo sanoi että lääkäri olisi aloittamassa pian kierroksensa, joten mä saisin viimeistään siinä kohtaa lisää tietoa. Ehkä tuntia myöhemmin lääkäri saapuikin paikalle ja me puhuttiin siitä, mitä viime yönä oli tapahtunut sekä tietenkin miten hommat jatkossa menisivät. Lopulta lääkäri sanoi että jos seuraavan parinkin tunnin aikana mun EKG käyrät näyttäisivät hyvältä, mä voisin päästä kotiin.<br /><br />Kotiuttamisen aikana mä sain ohjeet jatkosta, sekä muutaman päivän sairaslomaa, jotta mä voisin ottaa vähän rennommin ja antaa keholleni aikaa palautua jotta rytmihäiriöt eivät alkaisi uudelleen. Palattuani takaisin Orange Woodiin, tiesin että edessä olisi mahdollisesti selitykset siitä, mihin mä katosin edellisenä iltana. Varustaessani HH:ta jotta saatoin palata takaisin töihin jonkin selityksen kera, mä toivoin että en joutuisi lopulta selittämään asiaa ollenkaan tai että vähintäänkin saisin selitykseni helposti lävitse ilman että totuus tulisi esiin.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-3190611259490067252022-02-05T23:19:00.007-08:002022-03-23T13:29:53.743-07:0054. Ratsunpolulla<i>Tapahtunut myöhemmin 06.02.2022</i><br /><br /> Kitty tuntui unohtaneen minut kokonaan. Hyvä jos mä olin nähnytkään toista torstain jälkeen. Me oltiin viestitelty ihan normaalisti aina siihen asti että Kitty oli ilmoittanut että se lähtisi vetämään liinatuntia. Sen jälkeen mä en ollut kuullut Kittystä oikeastaan mitään ja samanlainen radiohiljaisuus oli aikalailla edelleen päällänsä. Olihan Kitty jossain kohtaa laittanut minulle jotain viestiä, mutta oikeastaan ennen eilistä mä en ollut nähnyt Kittyä suuremmin edes tallilla. Toki meidän aikataulut varmasti menivät ristiin koska mä tein pitkää päivää laaksossa kun me oltiin saatu Raicyltä muutama ylimääräinen työtehtävä hoidettavaksi ja niissä meni hieman pidempään kun hoidimme niitä kahdestaan Joshin kanssa.<br />”Onko kaikki kunnossa?” Josh oli kysynyt minulta lähtiessämme aamulla laaksoon.<br />”Mhmmm… nukuin vain huonosti. Kyllä mä selviän.” Tiesin että olisi epäreilua jättää Tomford tekemään työt yksin ja vaikka ehkä peli olisikin ollut järkevintä viheltää poikki, mä nousin silti HHn selkään ja me suunnattiin töihin kuin kaikkina muinakin päivinä siihen asti. En mä ollut maininnut kenellekkään mitään siitä vaihdellen pistävästä tai puristavasta tunteesta joka mun rinnan vallitsi aina satunaisesti ja pahimmillaan vaikeutti mun hengittämistä hetkellisesti. Mä toivoin että ne oireet menisivät muutamassa päivässä ohitse, tai viimeistään silloin kun mä saisin hoidettua kaikki asiat siten että mulla jäi vähän enemmän aikaa nukkumiselle kuin mitä mä tällä hetkellä kerkesin unta saamaan vuorokaudessa.<br /><br />Palatessamme laaksosta mä näin yllätyksekseni Kittyn ja jonkun vaalean tytön, jolla oli useita tatuointeja kasvoissaan, juttelevan käytävällä. Mä olin saanut hoidettua hh:n pois sekä olin jo harjaamassa Imaghostia jotta voisimme jatkaa Dewnin kanssa pikkutamman kouluttamista. Olin saanut nuoren Centerin juttuihini ihan sattumalta eräänä päivänä ja muistin Alexiinan joskus maininneen siitä, että tuon omaa alaa oli hevosten kouluttaminen, joten olin kysynyt josko tuolla olisi aikaa ja kiinostusta auttaa Imaghostin ratsutaipaleen alussa. Tokikaan uusia menoeriä budjettini ei olisi enää kestänyt, mutta nyt kun nuori mustangitamma asui taas poikkeuksellisesti kasvattajansa luona, en viitsinyt antaa pikkutamman koulutuksen venähtää ihan liian pitkälle vain oman rahatilanteeni takia.<br /><br />Harjatessani tummanharmaata mustangia Kitty oli ilmestynyt Imaghostin karsinalle, ja tuo kertoi minulle että oli tavannut yllättäen puolisiskonsa. Vaikka ajatusprosessini kestikin puolitoista kertaa normaalia ihmistä pidempään, mä onnistuin lopulta sanomaan toiselle että sisarukset ovat hieno asia ja että mä toivoin jotta Kitty ja Carrot – niin kuin tuo oli siskostaan puhunut – onnistuisivat tutustumaan toisiin kunnolla. Kittyn puhetulva jatkui ja jatkui, kunnes mun oli pakko lopettaa se, sillä Dewn odotti jo ihan varmasti meitä ja päästessäni ulos tamman karsinasta, huomasinkin oljenvaaleat hiukset omaavan miehen odottavan meitä. Taluttaessani nuorta tammaa lähemmäksi toista, se sama pudistava kipu palasi rintaani ja mun oli pakko hengittää pinnallisesti. Nuoremman Centerin harmaissa silmissä vilahti epäilys, mutta mä yritin olla huomaamatta sitä, sillä kipu laantuisi kuitenkin kohta.<br /><br />Imaghost oli itsepäisin hevonen ikinä, jonka mä olin tavannut ja emme olleet oikeastaan edenneet tamman kanssa askeltakaan. Kaikki asiat tuntui siltä että ne piti purkaa useaan pienempään palaan tamman kanssa ja silti niiden esittely sille oli yksi työ ja tuska. Kuitenkin jotain pientä edistykseen viittaavaa oli huomattavissa, sillä nyt tammaa sai jo lähestyä satulan kanssa, vaikka se protestoikin heti, kun mikään osa satulasta edes hipaisi. Tuokiomme nuoren tamman kanssa olivat olleet lyhyitä, ja ne olivat loppuneet oikeastaan jo siihen, kun tamma ei ollut reagoinut mitenkään satulaan, vaan vaikuttanut hyväksyvän sen lähelleen. Imaghostin ratsutiestä tulisi pitkä ja kivinen enkä mä tiennyt että olisiko minulla minkään sortin paukkuja viedä tammaa eteenpäin. Siitä, milloin Raicy olisi palaamassa töihin ei ollut mitään varmuutta joten aika nuoren kouluttamiselle olisi toisaalta myös ainakin siihen asti rajallista.<br /><br />Harjatessani tummanharmaata karvaa vielä uudelleen, totuttaakseni tamman siihen että hoitaminen tapahtuisi ennen kuin mitään kävisi ja vielä senkin jälkeen, ajatusteni sekamelskasta nousi mieleen Kitty ja tuon sisko. Mä en voinut edes kuvitella miltä tuntuisi jos me Trevorin kanssa saataisiin tietää, että meillä olisi salattu pikkusisko tai -veli. Kipakasti liikahtava mustangitamma palautti minut kuitenkin takaisin tähän hetkeen, ennen kuin jätin sen yksin karsinaansa ja suuntasin takaisin omalle tilalleni jatkamaan tallin rakenteiden purkamista sekä uusien karsinoiden suunnittelua.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-85220515441900801062022-02-05T23:07:00.006-08:002022-03-23T13:20:37.606-07:0053. AjatuksiaNitisevän hetekan päälle asetetulla muhkuraisella patjalla makasi lyhyt mies. Hiekanväriset, jo nyt liian pitkäksi venähtäneet hiukset olivat sotkussa tyynyllä, joka muistutti enemmänkin myttyä kuin kunnon tyynyä. Viltti, joka tuolla ajoi peiton asemaa, oli valunut peittämään enään vain miehen alaruumiin, jättäen paljaaksi lihaksikkaaksi työskennellyt kädet sekä harmaan t-paidan peittämän jäntevän yläruumiin. Tuon hengitys oli hetkellisesti tasaantunut, indikoiden siitä että uni oli rauhoittunut äskettäisen pyörimisen jälkeen. Unen saaminen oli ollut miehelle hankalaa, siitäkin huolimatta, että mies koki jatkuvasti olevansa niin väsynyt että voisi nukahtaa seisaalleen.<br />Hiekanvaaleat hiukset omistava mies oli tullut sellaiseen lopputulokseen, että tuolla oli ihan liikaa lautasellaan. Päivätyö Orange Wood Ranchilla, jossa tuo yritti parhaansa mukaan suoriutua vähintään puoliksi myös työnantajansa työtehtävistä, oman tilansa remontin viimeistely sekä nuoren tammansa alkanut ratsukoulutus tuntuivat vievän kolmekymmentä tuntia vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tarjolla olevasta tunnista. Jo parin viikon ajan vaalea mies tiesi venyttäneensä itseään ihan liian ohuelle, osin myös sen vuoksi että tuo ei halunnut ajatella asioita. Eteen tullut kysymys – tai oikeastaan ehdotus – perheen perustamisesta pelotti miestä, vaikka tuo ei halunnutkaan myöntää sitä kenellekään. Sitoutuminen ei oikeastaan edes ollut se osuus, joka hiekanvaaleaa miestä pelotti, vaan oikeastaan kuviossa tuota pelotti tuo itse. Vain kuukauden kuluttua mies täyttäisi 35-vuotta ja samalla tuo olisi vain viiden vuoden päässä siitä hetkestä että saavuttaisi alarajan riskiryhmässä olemiselle.<br /><br />Raskas, uninen huokaus karkasi ilmoille, miehen vaihtaessa taas kerran asentoaan hetekallaan. Eihän mies ollut ajatellut löytävänsä parisuhdetta oltuaan niin kauan poikamiehenä ja ehkä jo viettäessään jonkinlaista peräkamarin poika elämää. Ystävystyminen oli kuitenkin johtanut asioiden etenemiseen ja tunteiden syventymiseen sekä lopulta parisuhteeseen. Kitty oli ihan erilainen persoona, kuin unissaan äänehtivä mies eikä noita olisi varmasti ikinä ajatellut pariskunnaksi. Kuitenkin vaalea mies oli kehitellyt hitaasti, mutta varmasti kehittyviä tunteita räväkkää pinkkipäätä kohtaan mutta siltikään tuo ei voinut olla varma, että ymmärsikö nainen kuinka vakavista asioista, tultaisiin mahdollisesti muutaman vuoden kuluttua puhumaan ja olisiko nainen valmis kulkemaan tuon vierellä matkan, jonka mahdolliset hoidot aiheuttaisivat. Miten nuo selittäisivät mahdollisesti silloin kotona olevalle lapselle, miksi isä oli pitkiä aikoja sairaalassa, väsynyt sekä menettäisi hiuksensa.<br /><br />Huohottaen mies ponkaisi istumaan, ennen kuin toi kädet kasvoilleen ja upotti kasvonsa karheisiin kämmeniinsä. Samanlaiset unet, ehkä jopa painajaismaiset olivat alkaneet toistumaan useamman kerran viikossa. Niiden näkeminen ei helpottanut miehen oloa ja tuo toivoikin että jossain kohtaa painajaiset helpottaisivat eivätkä ne haittaisi toisen nukkumista. Vedettyään henkeä, mies nosti viltin sivuun, ennen kuin tuo heilautti jalkansa kylmälle lankkulattialle istuen hetken hetekansa laidalla, kunnes viimein nousi ylös. Muutamassa askeleessa tuo saavutti tason, josta olisi tulossa myöhemmin keväällä toimiva tiskipöytä. Pöydältä hiekanvaalea mies poimi vesipullon, sekä mukin, josta puuttui muutama pala sieltä, täältä ja täytti noin puolet mukista vedellä ja lopulta sulki pullon. Muki, jonka ulkomuoto tuntui sopivan miehensä itsensä olotilaan, nousi tuon huulille ja vain muutamalla kulauksella neste oli kadonnut tuon kiduksiin. Pehmeän kolahduksen siivittämänä muki laskeutui takaisin tasolle ja mies kääntyi kannoillaan, palaten takaisin epämukavalle hetekalleen.<br /><br />Asetuttuaan uudestaan makuulle, palauttaen viltin paremmin päällensä työn karhentama käsi nousi kohti kasvoja, etusormen sekä peukalon hakiessa paikkansa nenän varren molemmin puolin. Hierottuaan hetkellisesti tätä kohtaa kasvoillaan, käsi sai valua alaspäin, nyt jo enemmänkin parroittuneen kuin sänkisen leuan ylitse. Juuri ja juuri huomattavasti hiekanvärisiä hiuksia tummempi parta oli saanut kasvaa kuin varkain peittämään leukaperät sekä posket ja suun ympäristön. Monelle muutos tuon ulkonäössä saattoi myös tuoda tuolle lisää vuosia enemmän tai vähemmän yllättäen, mutta ollessaan niin uppoutunut ajatuksiinsa päivien saatossa, ei tuo ollut muistanut pitää omasta ulkomuodostaan kovinkaan tarkasti huolta. Tiedä olisiko muistanut syödäkään, ellei omaisi vakituista kutsua työnantajiensa illallispöytään ja näin ollen saaden edes hieman syödäkseen.<br /><br />Valuttuaan hieman alemmas muhkuraisella patjallaan, tuo käänsi kylkeään, ennen kuin sulki silmänsä uudelleen ja syvän huokaisun siivittämänä yritti saada edes hetken vielä nukutuksi, ennen kuin uuteen aamuun ja työpäivään herättävä kello aloittaisi omaa melodiaansa.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-8704493103983196272022-01-22T12:14:00.001-08:002022-03-23T13:15:48.702-07:0052. PerhekysymysKitty oli kertonut että minulle Alexiina oli kutsunut meidät illalliselle päätalolle. Tokihan meillä oli jatkuva kutsu päätalon illallispöytään, mutta mä olin viettänyt melkeinpä jokaisen vapaan hetken, joka minulla oli ollut töiden jälkeen omalla farmillani siihen että olin ensin purkanut pintoja ja sähkömiehen käynnin jälkeen olin laittanut pintoja taas kuntoon. Alakerta alkoi olemaan jo valmiina, vaikka tietenkin joitain pintoja täytyisi vielä viimeistellä lopullisilla materiaaleilla, sekä koko talo sisustaa. En mä toisaalta tiennyt että millaisia kalusteita mä tarvitsisin, koska mä olin kuitenkin tottunut elämään pienessä mökissäni, jonka kalustamisesta mun ei tarvinnut ikinä huolehtia.<br />Illallinen päätalolla oli mennyt ihan rennoissa merkeissä alkuun puhellen erilaisista aiheista sekä ihmisten suunnitelmista. Kuitenkin Kittyn alkaessa puhumaan lapsihaaveistaan ilmapiiri muuttui ihan täysin, ja mä en tuntenut enää omaakaan oloani ihan hyväksi pöydän ääressä. En mä toisaalta myöskään halunnut poistua ainakaan vielä pöydästä, varsinkin kun Kitty paljasti kaikille että me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että me hankittaisiin jossain kohtaa lapsi. Tokihan ennen sitä pistettä oli paljon sellaisia asioita, joita täytyisi hoitaa ja selvittää, sillä musta tuntui että Kitty ei ehkä ollut ajatellut asiaa ihan täysin lävitse.<br /><br />”Anteeksi että minäkin poistun näin yllättäen. Meillä on kuitenkin huomenna taas aikainen aamu Joshin kanssa. Suuret kiitokset teille molemmille, Alexiina ja Emily taas kerran herkullisesta illallisesta” yritin tehdä poistumisestani mahdollisimman sulavan ja sen oloisen että mä en paennut paikalta vain sen takia että mä en kokenut oloani kovinkaan hyväksi tämän aiheen ympärillä. Päästyäni eteiseen, vedin bootsini jalkoihini sekä poimin stetsonini hyllyltä, ennen kuin avasin ulko-oven ja astuin ulos pakkaseen. Kylmä talvi-ilma tuntui lamaannuttavan keuhkoni koska en ollut osannut valmistautua siihen että ilma oli näin kylmää. Vaikka lapsi asia koski myös minua, en mä jotenkin tiennyt että miten mä voisin ilmaista huoleni Kittylle ilman että mä suututtaisin toista.<br /><br />”Tyler!” Kittyn ääni kuului jostain mun takaani ja katsahtaessani olkani ylitse, toinen harppoi mua kohden. ”Onko kaikki okei?”<br />”Mmm.. mä vain… mä vain mietin tuota lapsi asiaa. Pitäisikö… pitäisikö sen kanssa odottaa vielä? Vaikka… vaikka ensi vuoteen?”<br />Kittyn ilme muuttui kysyvästä johonkin sellaiseen mitä mä en osannut lukea ja toinen näytti hyvinkin shokeeraatuneelta.<br />”Sä… sä…. sä… et ollutkaan tosissasi?”<br />”Mä… mä olen. Haluaisin vain että meillä olisi koti olemassa. Ei mun tilani ole vielä sellaisessa kunnossa että sinne voisi muuttaa kunnolla, saati lapsen kanssa.”<br />Kittyn huomio taisi kuitenkin olla ihan jossain muussa aiheessa eikä toinen tainnut kuulla että mitä mä olin sanonut.<br />”Mä olin ihan varma että sä olit samaa mieltä… Mä oon haaveillut ja miettinyt ja pohtinut ja ja ja…”<br />”Kyllä mä haluan. Mä haluaisin myös olla tilanteessa, jossa mä voisin tarjota perheelleni kodin ja nyt mulla ei ole sellaista tilannetta.”<br /><br />Ilme Kittyn kasvoilla sai mun oloni huononemaan entisestään, koska mä en ollut halunnut mitenkään joutua tilanteeseen, jossa mä pahoittaisin toisen mielen. Mä otin askeleen lähemmäs Kittyä, mutta toinen vetäytyi taaksepäin selkeästi vältellen mun kosketustani. En mä tiennyt että oliko ilme Kittyn kasvoilla, vai toisen kosketuksen vältteleminen pahempaa, sillä ei mulla ollut tarkoituksena satuttaa toisen tunteita.<br /><br />”Mä taidan mennä kotiin. Ehkä… ehkä se on paras vaihtoehto” huokaisin, ennen kuin mä käännyin kohti parkkipaikkaa ja lähdin suuntaamaan omalle autolleni. Ajoin hyvän matkaa joten ohitse risteyksestä, josta mun piti kääntyä omalle tilalleni johtavalle tielle joten mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri ja ottaa uusi yritys kotiin pääsemisen suhteen. Ajaessani tilani pihaan, talo näytti normaaliakin karummalta ja kylmemmältä kuin mitä se normaalisti näytti palatessani takaisin kotiin illalla. Avattuani oven mä vaelsin suoraan keittiöön ja kaadoin itselleni ehkä hieman reilun siivun viskipullostani ja istuin muovilasin kanssa hetekalle, joka narahti ilkeästi allani.<br /><br />Viski poltti nieluani sen tehdessä matkaansa alas, ja mä en tiennyt että miten pahasti mä olin pilannut asiani Kittyn kanssa. Jos tilanne olisi ollut jotenkin normaali, mä olisin ehkä ilmoittanut sairastuneeni ja jättäväni huomisen työpäivän välistä, mutta koska Raicy olisi poissa, en mä voisi millään jättää Tomfordia pulaan. En mä halunnut myöskään pahentaa tilannetta Kittyn kanssa joten kai huomenna olisi pakko vain astella suden suuhun ja katsoa miten pahasti mä pilasin mahdollisuuteni onneen sekä siihen, että mulla joskus saattaisi olla oma perhe tilanteestani huolimatta.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-46286565852959116152022-01-22T12:06:00.001-08:002022-03-23T13:09:59.764-07:0051. KuulumisiaPaluu laaksosta oli venynyt menneen viikon ajan noin tunnin myöhemmälle, vaikka olimmekin yrittäneet Tomfordin kanssa parhaansa mukaan saada kaiken tehtyä ajoissa. Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan yhdysvaltojen puolelta, mutta reissu ei ollut mennyt putkeen ja miehestä ei ollut kuulunut puoleentoista vuorokauteen mitään. Alexiinan huoli oli omalla tavallaan tarttunut myös Kittyyn ja toinen oli ollut ollut normaaliakin puheliaampi ja miettinyt asioita ääneen.<br />Tokihan Raicyn katoaminen oli saanut mutkin miettimään asioita ja varsinkin se oli tuonut mieleen muistot loppusyksyltä. Ehkä tuo oli tuonut minulle omalla tavallaan tuonut minulle mieleen muistoja isästä, vaikka en mä tiennyt että miten hullua oli kaivata isänsä perään vaikka olikin ollut jo vuosia aikuinen mies. Tokihan isä oli ollut aikanaan mun työparini ja muutenkin tuosta oli tullut tärkeä varsinkin Trevorin muuton jälkeen. Kuitenkin kuullessani että Raicy oli ainakin hengissä, vaikkakin hieman iskuja saaneena, helpotti mua suuresti ja mä toivoin että varsinkin Alexiina saisi edes hieman mielen rauhaa ja ehkä sitä kautta muutkin saisivat mielenrauhaa.<br /><br />Muutaman karsinan päässä Josh hoiti Rockia pois. Minua muutaman vuoden nuorempi mies oli myös ollut normaalia hiljaisempi, vaikka toinen ei ollut normaalistikaan kovinkaan puhelias. Kuitenkin jokin Tomfordin hiljaisuudessa oli erilaista verrattuna yleiseen hiljaisuuteen, jota tuo harrasti ja se sai omankin oloni hieman hankalaksi. Annoin viimeisenkin harjan tipahtaa harjapakkiini ennen kuin poimin karsinan ovelle nostamani loimen ja puin sen orille. Loimittamisen opettelu oli ollut minulle uusi asia, sillä kotona loimia ei tarvinnut kovinkaan usein. Ollessani kiinnittämässä solkia, tunsin miten puhelimeni värähti taskussani.<br /><br /><br /><div style="text-align: right;"><i>”What’s up? Joko remontti on ohi vai</i></div><i><div style="text-align: right;"><i>vieläkö sä jaksat sitä torppaas rempata?</i></div><div style="text-align: right;"><i>Pakko kyllä nostaa sulle hattua</i></div><div style="text-align: right;"><i>koska ei musta ois tommoseen.</i></div><div style="text-align: right;"><i>Mites äiti? Ootteko te ollu yhteyksissä?”</i></div><div style="text-align: right;"><i><br /></i></div></i>Se, että Trevor viestitteli minulle yllättäen ei ollut jotenkin yllättävää. Veljellä tuntui olevan kumma tapa ottaa yhteyttä aina silloin kun tuon ei olisi tarvinnut tai kun tilanne oli muuten vain huono. Nytkään mä en ollut kuullut isoveljestä mitään isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin me oltiin vaihdettu vain muutama sana eikä me oltu puhuttu edes mitään siitä, että korvaisiko toinen minulle HHn ylläpidosta aiheutuvia kuluja.<br /><br /><i>”Pitkiä työpäiviä. Raicy poissa.<br />Remontti alkaa olemaan valmis, sähköt<br />ja vesi puuttuu. Talvi häiritsee. Siirtymässä<br />talliin ja laitumeen. Mä en oo soittanut äidille<br />hetkeen. Charlie viestitteli että äitilläkin<br />kaikki hyvin. Jack viettänyt sielä aikaa.”</i><br /><br />En mä tiennyt tarvitsisiko Trevorin välttämättä tietää että Jack vietti aikaa äidin luona, vaikka kai tuo oli tottunut siihen että Jack kävi meillä varsinkin kun tuo asui ihan naapurissa ja oli vanhempiemme vanha tuttu. Palautin puhelimen taskuuni ja poistuin kirjavan karsinasta, sulkien oven perästäni ennen kuin poimin elämää nähneen lännensatulan käsiini ja lähdin kantamaan satulaa kohti varustehuonetta. Trevorin vanha satula oli onneksi sopinut HHlle joten se oli saanut jäädä orille käyttöön vaikka minulle satula ei ollut se mukavin istua, mutta en tiennyt mikä isoveljen suunnitelma orin kanssa oli joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun katsella sille sellainen satula, joka olisi niin ratsulle kuin myös minulle hyvä. Tokihan mä voisin sovittaa Foreverin satulaa myös orille, kunhan mä saisin sen vain Kanadaan, sillä satula olisi tällä hetkellä tamman kanssa kotona Texasissa.<br /><br />Mä en tarkasti tiennyt että miten pitkään Raicy olisi poissa pelistä, joten mä osannut yhtään suunnitella ajankohtaa mahdolliselle muuttoreissulle. Toki mulla pitäisi kai siinä kohtaa olla myös oma talli valmiina, sillä mä en tiennyt minne mä saisin siinä kohtaa kolmannen hevosen majoitettua, eikä mulla ollut oikeastaan enää edes varaa maksaa kolmannesta tallipaikasta.<br /><br /><div style="text-align: right;"><i><br /></i></div><div style="text-align: right;"><i>”Sehän on hyvä kuulla. Jack on hyvä mies.</i></div><div style="text-align: right;"><i>Sä oot kyllä hullu ton projektisi kanssa.</i></div><div style="text-align: right;"><i>Mikset sä vaa ostanut valmista paikkaa?”</i></div><div><i>”Paraskin puhuja. Mä haluan nähä<br />tilanteen, jossa sä pääset edes lähelle<br />samaa pistettä.”</i><br /><br />Kyllä mä tiesin että mun viimeinen kommentti oli varmasti liikaa ja menisi Trevorilla tunteisiin, mutta mä en vain nyt jaksanut velipoikaa. Pakkohan mun oli nostaa Trevorille hattua, koska se oli muuttanut kuitenkin paljon kauemmaksi rakkauden perässä kuin mitä mä olin lopulta muuttanut. Olin palannut ajatuksissani, sekä Trevorille vastaillessani HHn karsinalle, enkä mä oikeastaan ollut edes huomioinut mitenkään mun ympäristöäni.<br /><br />”Moi Ty!” korkea nuottinen ääni tunkeutui mun tajuntaani ja katsellessani ympärille varmaan kuin peura ajovaloissa, mä tajusin Kittyn seisovan tallien yhdyskohdassa.<br />”Ai… moi”<br />”Kaikki okei?”<br />”Joo. Trevor vain viestitteli ja kyseli että mitä äidille kuuluu. Kai se ei itse halua soittaa sille tai sitten se haluaa taas jotain multa. En mä ihan ymmärrä sitä” annoin ajatusten soljua ulos huuliltani vaikka niissä ei tainnut olla kuulijalle mitään järkeä.<br />”Okei. Lähetkö sä kotiin? Mulla on vielä töitä jäljellä ja sitten liinatunti.”<br />”En mä varmaan tänään. Tai jos sulle sopii että mä jäisin tänne? Tänään… vähän rankkaa” pyörittelin stetsoniani käsissäni, tajuten miten rispaantunut sekä auringon haalistama hattu olikaan, sillä se oli kuitenkin ollut jo aikanaan käytössä ennen minua.<br />”Kyllä sä tiedät että mulla ei oo mitään sitä vastaan” Kitty huikkasi vielä iskien minulle silmää, ennen kuin toinen poistui matkoihinsa ja kannoin vielä harjat sekä suitset paikoilleen.<br /><br />Laskiessani harjapakkia paikoilleen mietin milloin kerkeäisin antamaan taas aikaa Imaghostille, sillä tammavarsa oli saanut elää kuin pellossa siitä asti kun Raicy oli lähtenyt reissuunsa. Ehkä nuoren varsan ostaminen oli ollut virhe vaikka toisaalta siinä kohtaa en ollut tiennyt eteen tulevista suurista muutoksista. Mä toivoin että tammasta saisi silti hyvän työhevosen, vaikka se saikin kasvaa suurimmaksi osaksi vapaasti ja ilman mitään kouluttamista.<br /><br />Se, miten mä olin päätynyt Kittyn asunnolle oli mulle pieni mysteeri, mutta sieltä mä havahduin hereille Kittyn saatua työpäivänsä loppuun ja palatessaan omalle asunnolleen tallin vintille. Kai mennyt viikko lisääntyneene vastuuneen oli rankempi kuin halusin myöntää, sillä mä halusin saada kaiken hoidettua enemmän kuin hyvin sillä välillä kun Raicy olisi reissussaan ja sairauslomalla. Puolet Kittyn selityksestä meni minulta myös täysin ohi korvieni ja jouduinkin pyytämään toista toistamaan sanomansa.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-91631904695721862002022-01-16T23:05:00.003-08:002022-03-23T00:22:07.305-07:0050. SairastamistaViikon aikana mun olo oli parantunut hitaasti, mutta varmasti - vaikka edelleen ajoittain yskänkohtaukset haittasivat mun elämääni - varsinkin jos onnistuin hengittämään jääkylmää pakkasilmaa keuhkoihini. Tokihan alkuun mun energiat olivat olleet ihan lopussa päivän lopussa ja tupani lämmittäminen ei ollut sellainen asia jonka mä olisin jaksanut tehdä. Olinpa mä kerran jopa nukahtanut suoraan kotiin päästyäni ja nukkunut seuraavaan aamuun asti edes ymmärtämättä että talossani oli todella kylmä.<br />Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan joten myös tuon osuus töistä jäi minun ja Tomfordin harteille. Joshin kanssa työskenteleminen oli onneksi mutkatonta, sillä mua vuosikymmenen nuorempi mies oli ahkera tekemään töitä ja tuo osasi lukea lammaslaumaa sekä muutenkin olla perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtumassa. Tokihan alkuun oli mennyt oma hetkensä tottua siihen tapaan miten tuo puhui, mutta sen jälkeen hommat olivat rullanneet. Tokihan oli myös mukavaa että oli joku jonka kanssa saattoi vaihtaa ajatuksia ja muistoja kotoa. Muistellessani Texasia, puhelimeni kilahti uuden viestin merkiksi ja napatessani sen käsiini huomasin Charlien viestitelleen.<br /><br />Willkes oli ottanut kotiin jääneet hevoset vastuulleen ja sainkin aina tasaisesti tuolta viestiä siitä mitä oli tapahtunut ja millaisella mallilla hevoset olivat. Foreverin varsomiseen olisi enää vain muutama kuukausi ja mä en tiennyt milloin mä näkisin tammani seuraavaksi. Olihan Charlie liittänyt viestiinsä kuvankin tammasta, joka näytti voivan hyvinkin paksusti. Evie oli käynyt tarkistamassa tamman yleisen voinnin vielä viimeisen ultrankin jälkeen, sillä se ei ollut kovinkaan nuori enää eikä tiineys välttämättä olisi helpoin sille. Olisi mielenkiintoista nähdä millainen varsasta tulisi ja varsinkin että miten mä osaisin kouluttaa siitä hevosen. Tokihan Imaghost toimi mulle hyvänä opetuksena myös ja nuorta tammaa olisikin tarkoituksissa alkaa ratsuttaa nyt kevään aikana.<br /><br />Kevät olisi muutenkin suurien muutosten aikaa sillä silloin olisi tarkoitus viimeistellä taloni remontti sähköjen ja vesien osalta, aloittaa kunnostamaan laidunta sekä tallia. Maaliskuussa täyttäisin 35-vuotta ja samassa kuussa, tai viimeistään varmaan paria kuukautta myöhemmin olisi tarkoituksena hakea viimeisetkin tavarani Texasista maarajan tälle puolelle ja muuttaa pysyvästi Kanadaan. Toki mä en tiennyt että milloin mä onnistuisin muuttamaan kaikki viimeiset tavarat mitä mulla oli kotona, hevosista puhumattakaan ja mahtuisiko kaikki edes yhteen autolastilliseen, vai joutuisinko joskus myöhemmin tekemään vielä uuden reissun kotiin ja tuomaan silloin loppuja tavaroita Kanadaan. Kuitenkin mun ajatukset katkesivat askelten ääniin jotka lähenivät koko ajan ja pian Kitty ilmestyikin mun eteeni.<br /><br />Toisen purkaessa repustaan muutaman ruokarasian jotka tuo oli ottanut mukaan Orange Woodista. Mä kerroin venähtäneestä työpäivästäni ja lopulta Kitty siirtyi mun viereeni istumaan. Koska olin yrittänyt käyttää kaikki energiani – ja rahani – siihen että saisin tilani remontoitua, ei huonekalujen hankinta ollut prioriteettilistalla korkealla ja jostain käytettynä hankkimani heteka oli saanut ajaa sängyn virkaa. Keittiön nurkka ei muutenkaan tulisi olemaan lopullinen makuuhuoneeni joten ehkä siinä kohtaa kun muutto olisi ajankohtaisempi, täytyisi katsoa jos minulla olisi varaa hankkia kunnollisia huonekaluja.<br /><br />Mä kerroin ajatukseni muutosta ja siitä että mä en tiennyt mitä tehdä Foreverin kanssa koska en tiennyt että kumpi olisi parempi tammalle, antaa tamman varsoa kotona, vai muuttaa tamma Kanadaan ennen kuin varsomisen aika olisi. Kitty katseli ympärilleen sen verran mitä hämärässä näki, samalla kun kysyi minulta että olinko ajatellut jotta tilalle mahtuisi asumaan joku muukin kuin vain minä.<br /><br />Tokihan ajatus siitä, että kysyisin Kittyltä haluaisiko tuo edes osittain muuttaa luokseni oli ollut mielessä, mutta sitä ennen tiesin jotta minulla olisi parempi olla jokin asuttavassa kunnossa oleva paikka olemassa. Vaikka itse asuinkin hyvinkin vaatimattomasti omalla tilallani en mä halunnut aiheuttaa toiselle tunnetta siitä, että Kittyn olisi pakko muuttaa luokseni varsinkaan nyt, kun kaikki nykyelämän perusmukavuudet puuttuivat.<br /><br />Kuunnellessani toisen puhetta, mä olin kiinnittänyt katseeni Kittyn sinivihreisiin silmiin ja tuon selityksen laantuessa, mä olin helpottunut siitä että toinen oli ollut oikeasti vakavissaan ehdotuksensa kanssa, eikä se ollut mikään heitto joka oli toisen päähän vain putkahtanut. Helpotus siitä että me oltiin edes jotenkin samalla kartalla sai mut nojautumaan Kittyä kohden, kunnes meidän huulemme kohtasivat toisensa. Lopulta löysin itseni selältäni makaamasta eikä tilanteen edistyminen haitannut minua ollenkaan, kunnes Kittyn puhelin soi. Puhelu, jonka tuo puhui Alexiinan kanssa sai minut miettimään sitä mitä oli sattunut, sillä vaikka lumimyrskyt eivät olleet minulle tuttuja mutta tiesin että mitään hyvää ei voinut olla tapahtunut. Kuitenkin Kitty sai ajatukseni käännettyä ihan johonkin muualle, eikä se toistaalta haitannut minua ollenkaan.<br /><br />***<br /><br />Herätessäni minulla meni hetki tajuta että en herännytkään tällä kertaa Kittyn sängystä, vaan tilanne oli oikeastaan juuri päin vastainen ja me molemmat tulisimme heräämään sängystäni. Vaikka peittoni alta ei näkynyt muuta kuin muutama pinkki tupsu, en voinut olla hymyilemättä itselleni sillä minua ei todellakaan haitannut se, että pienestä sängystäni löytyi joku muukin. Kuitenkin sen sijaan että mä olisin voinut palata takaisin peiton alle vaan puin päälleni ihan liikaa vaatetta, ennen kuin hiivin pakkaseen ja lähdin suuntaamaan kohti Orange Woodia sekä uutta työpäivää, mitä ikinä se toisikaan mukanaan.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-6483154046634984432022-01-06T23:22:00.001-08:002022-03-23T00:23:05.314-07:0049. Perhehaaveita3-5.01.2022 olivat varmaan isän kuoleman jälkeen mun tähänastisen elämän hirveimmät päivät. Mun kuume taisi jossain kohtaa käydä yli kolmessakymmenessä yhdeksässä asteessa ja vaikka mä nukuin vain suurimman osan päivästä, mä olin koko ajan todella väsynyt. Mä en ole ihan varma että ketkä kaikki olivat käyneet varmistamassa että mulla oli kaikki hyvin, mutta äänistä päätellen ainakin Kitty ja Alexiina olivat käyneet varmistamassa että olin elossa.<br />Mä olin kuullut miten mun ympärilläni puhuttiin siitä että koska olisi kannattavaa antaa särkylääkettä, vai olisiko vain parempi että saisin sairastaa rauhassa ja antaa mun immuunijärjestelmän tehdä työtä ja taistella tautia vastaan. Päivien aikana ruokakaan ei maistunut minulle kovinkaan paljoa ja mun huono ruokahaluni sai jopa Kittyn hieman huolestumaan. Kai toinen oli tottunut siihen että mä söin paljon ja hyvällä ruokahalulla. Kuitenkin jatkuva tunne siitä, kuin olisi jäänyt rekanalle, ei helpottanut yhtään edes ruuan ajattelua ja mä mieluummin yritin vain nukkua kuin olla hereillä. Pääasiallisesti mä sain onnekseni nukuttua ihan hyvin, mutta silloin kun mun kuume alkoi nousemaan, mun unet olivat enemmänkin painajaisia ja levollisuudesta ei ollut silloin mitään tietoakaan.<br /><br />Vasta viides päivä kuluvaa vuotta alkoi tuomaan jotain helpotusta mun olooni ja seuraava päivä olikin ensimmäinen päivä pitkään kun mulla ei ollut ainakaan koko päivää kuumetta. Vaikka mä en tiennyt että oliko siinä mitään järkeä, mä olisin halunnut ainakin yrittää palata töihin heti kun mun kuume pysyi vain aisoissa edes päivän verran, mutta Kitty ei ollut samaa mieltä ajatuksesta ja me saatiin siitä melkein riita aikaan, vaikkakin mun osalta se päätyi yskänkohtaukseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen kompromissiin että mä menin auttamaan Kittyä tallissa ihan oman jaksamiseni puitteissa ja jos mä selviäisin päivästä niin ehkä sitten mä voisin lähteä Raicyn ja Tomfordin kanssa normaalisti laaksoon.<br /><br />Koska mä olin selvinnyt edellisenä päivänä tallilla auttamisesta mä päätin lähteä laaksoon. Varustaessani HH:ta musta tuntui että mä hikosin jo pelkästä varustamisen ajattelusta sillä mä olin pukenut päälleni sellaisen määrän vaatetta että mä olisin varmaan selvinnyt Alaskan pakkasissa. Tokikaan mä en halunnut sairastua uudelleen mutta myöskään mä en jaksanut olla enää kotona toisten paapottavana vaikka mä olinkin kunnossa joten ponnistaessani ratsuni selkään mä olin valmis ottamaan päivän haasteet vastaan.<br /><br />Ratsastaessamme rinnakkain kohti laaksoa, Raicy varmisti minulta että olisinko varmasti kunnossa ja selviäisinkö työpäivästä laaksossa.<br />”Mä yritän ainakin parhaani. Mä vaan kaipaan jotain muuta ajatuksilleni kun mä en tiedä että miten mun pitäisi reagoida siihen, että Kitty haluaisi lapsen.” Oman ratsunsa selässä istuva Center kääntyi katsomaan minua hienoinen ihmetys silmissään, ja mä en tiennyt että miten mä olisin voinut asiaa selittää.<br /><br />”Se toi haaveensa esiin vuoden vaihteessa Latviassa. Tokihan mä olen miettinyt samaa, mutta minua mietityttää myös se, että mitä tapahtuu siinä kohtaa jos sairastunkin jo nuorena ja varsinkin jos käy niin että sairastumista ei huomata ajoissa tai että kasvaimet ovat pahanlaatuisia, joille ei voida tehdä mitään? En mä tiedä että onko se oikein ymmärtänyt sitä, että millainen mun tilanteeni on vai onko se sitten vain niin sinut sen kanssa että sitä ei haittaa” lausuin epäilykseni ilmaan samalla kun ratsumme tarpoivat eteenpäin.<br />”Vanhemmuus on kyllä varmaankin yksi isoimmista vastuutehtävistä mitä ihmisellä voi elämässään olla. Helppoahan se ei ole, eikä lapsista osaa olla huolehtimatta, vaikka nuo olisivat jo miten isoja” Raicy kohensi oman stetsoninsa asentoa.<br />”Mm… Kyllähän mä oon sitäkin miettinyt että tuleeko musta ikinä isää jos kukaan ei halua nähdä mitä geenilotolla on tarjota. Enkä mä edes tiedä kauanko mulla on aikaa selvittääkkään asiaa. Mä täytän kuitenkin 35 reilun kuukauden päästä joten ehkä mun kannattaisi unohtaa tuollaiset haaveet. Kuitenkin voisi olla että lapsi ei ehkä edes kerkeäisi tutustumaan minuun kunnolla joten ehkä isyys ei ole sellainen asia josta minun kannattaisi haaveilla.”<br /><br />Vierelläni ratsastavasta Centeristä huomasi, että tuolla oli jokin asia kielensä päällä, mutta lumessa näkyvät jäljet saivat tuon kääntämään huomionsa työhön ja itse saatoin vain jäädä arvailemaan mitä vanhemmalla miehellä saattoikaan olla sanottavaa.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-55888001122452213902022-01-01T23:20:00.001-08:002022-03-23T00:20:58.757-07:0048. Happy New Year 2022!18.11.2021 oli sellainen päivä kun mun elämäni pysähtyi, vaikka mä en oikeastaan tajunnut sitä siinä hetkessä.<div><br />31.12.2021 joku taisi painaa hidastuksen pois päältä mun elämästä, sekä nostaa tonnin painoisen taakan mun harteiltani. Kittyn ehdottaessa että me otettaisiin osaa Zenissä järjestettävään uudenvuoden gaalaan, ei mulla ollut juhamieltä ollenkaan, mutta niin vain mä pakkasin rinkkani uudelleen ja me suunnattiin lentokentälle ja Latviaan. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun mä matkustin mihinkään Kanadaa kauemmaksi, sillä suunnitelmistani huolimatta, mä en ollut vieläkään saanut aikaan lähteä tapaamaan Trevoria Suomeen. En mä edes tiedä että mihin asti lentoa mä mietin mitä järkeä koko reissussa olisi ja että miksi mä pilaisin toisen illan omalla yrmyilylläni.<br /><br />Kuitenkin nähdessäni Kittyn hopeisessa iltapuvussaan, sellainen omanlaisensa sumuisuus, joka oli jäänyt vielä vallitsemaan, poistui ja Kitty oli melkein tunnistamaton. Katsellessani naista, joka pyörähti mun edessäni esitellessään pukuvalintaansa, mä tajusin mikä Idiootti mä olin. Kitty näytti säteilevän ja mitä pidempään mä toista katselin, sitä vaikeampaa mun oli olla paikalla ja lopulta mä nousin ylös nojatuolista, jossa mä olin istunut ja astelin Kittyn luokse. Vaikka mä olin toista puolipäätä lyhyempi, en antanut sen haitata kietoessani toisen käteni pinkki hiuksisen takaraivolle ja toisen selälle ja annoin huulieni painautua Kittyn huulia vasten.<br /><br />Elämä oli tässä ja nyt.<br /><br />01.01.2022 oli vasta ensimmäisillä minuuteillaan kun Kitty toi esiin ajatuksen siitä että meistä kahdesta voisi tulla kolme. Mä hämmennyin siitä suuresti, sillä toinen varmasti tiesi siitä mahdollisuudesta että kaikki menisi väärin jos mä vetäisin toisen kerran elämän aikana sen lyhyen korren. Olinhan mä niillä harvoilla hetkillä kun mä olin pystynyt elämään ehkä vartin verran normaalin ihmisen elämää miettinyt että mitä jos mä en saisi ikinä lasta. Uskaltaisinko mä olla ikinä isä lapselle? Mitä jos mä pilaisin lapsen elämän vain sillä että jahtaisin omaa haavettani? Olisiko Kitty oikeasti valmis ottamaan sen riskin että geenilotto olisi epäreilu ja myös lapsi saisi saman geenivirheen?<br /><br />Mitä kävisi jos selviäisi että näin olisi käynyt? Päättäisikö Kitty – ihan aiheellisesti – että se oli mun vikani ja jäisikö meidän suhde siihen? Olisiko Kitty valmis pysymään mun vierelläni vaikka pahin kävisi? Vihaisiko tytär tai poika minua sen vuoksi että mä aiheutin toisen vakavan sairastumisen myöhemmällä iällä?<br /><br />Miljoona kysymystä risteili mun päässäni ja Kitty ratkaisi tilanteen johdattamalla minut takaisin Dzezlainin linnan sisätiloihin ja etsimään Noraa ja Noahia. Kunhan me oltaisiin vain selviä ja takaisin kotona, meidän täytyisi puhua Kittyn kanssa asiasta ihan rehellisesti, sillä mä en halunnut tulla toisen unelman tielle.<br /><br />Herätessäni vuoden toiseen päivään mun olo oli raskas ja mulla oli todella kylmä. Me oltiin palattu Latviasta myöhään edellisenä yönä ja koska kukaan ei ollut lämmittänyt mun tilallani meidän ollessa poissa, mä olin jäänyt Kittyn luo yöksi.<br /><br />Mä heräsin tyhjästä sängystä ja löytäessäni energiaa nousta istumaan, mä en voinut mitään järkyttävälle aivastukselle, joka karkasi ilmoille vilunväreen saattelemana.<br />”Tyler?” Kittyn pää ilmestyi makuuhuoneeksi tarkoitetun tilan ovesta.<br />”Kaikki on ihan okei” yritin vakuuttaa toiselle, vaikka vilunväristys katkaisikin lauseeni. Kuitenkin toinen asteli luokseni ja asetti kätensä otsalleni.<br />”Sähän oot ihan tulikuuma! Nyt vaan takaisin petiin niin mä haen sulle kuumemittaria ja särkylääkettä” mua komennettiin samalla kun nyrkkeilyhanskat hylättiin niille sijoilleen ja hyvä jottei mua peitelty kuin pientä lasta takaisin petiin. Vilunväreiden juostessa selkäpiitäni pitkin, mä tajusin että sairastuminen oli teetellyt tuloaan jo pitkään mutta mä olin ollut kai liian kiireinen huomatakseni merkit ja vältelläkseni sairastumista. Latviassa tapahtunut rentoutuminen oli kai sitten antanut sairaudelle sen etsimän takaoven.<br /><br />Kitty ojensi mulle kuumemittarin ja sen piipatessa minuuttia myöhemmin kuumeeni oli melkein kolmessakymmenessä yhdeksässä asteessa. Otettuaan vastaan ojentamani kuumemittarin toinen ojensi minulle särkylääkkeet sekä vesilasillisen. Pillerien nielaiseminen tuntui olevan hankalaa enkä mä ollut varma että millaisen taudin mä olin itselleni onnistunut kehittelemään stressini lauettua. Laskettuaan vielä kädestäni poimiman vesilasin johonkin toinen varmisti että mulla olisi varmasti hyvä asento ja että mun olisi helppo hengittää eikä muutenkaan mikään olisi huonosti. Uusi aivastus vastasi sanojen puolesta Kittylle joka katsoi mua sellaisella pehmeällä, äitimäisellä katseella, samalla kun toinen silitti mun varmasti hien kastelemia hiuksia ja vakuutti että mun ei tarvitsisi vastata. Valuttuani hieman paremmin makuulle, mä suljin silmäni, yrittäen unohtaa vilunväreet, jotka juoksivat ajoittain kroppani lävitse ja sen sijaan nukahtaa uudelleen.<br /><br />Lopulta vajosin uneen, jota värittivät kuumeesta johtuvat painajaiset.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-20972408557487372812021-12-07T23:03:00.002-08:002022-03-23T00:11:55.160-07:0047. Happy Birthday Kitty!<b>28.11.2021</b><div><br />Me oltiin palattu illalla <a href="https://orange.boards.net/user/7">Kitty</a> n kanssa takaisin Orange Woodiin. Edellinen päivä oli mennyt käytännön asioiden kanssa ja me oltiinkin sovittu että miten me jatkettaisiin tästä eteenpäin. Paljon olisi kuitenkin vielä asioita, joita meidän täytyisi selvittää, ennen kuin kaikki olisi selvillä mutta ensimmäiset askeleet olivat jo otettu. Hautajaisten jälkeiset yöt mä olin valvonut, sillä mun päässäni tuntui risteilevän ihan liikaa ajatuksia ja osa niistä oli ihan liian pelottavia ja uhkaavia jotta mä edes uskalsin ajatella nukkumista. Se, että isä oli poissa, tuntui liian pelottavalta ajatukselta ja vaikka mä en ollut välttämättä enää riippuvainen isän avusta, se oli ollut kuitenkin edeltävät kolmekymmentä kolme ja puolivuotta enemmän tai vähemmän lähellä koko ajan ja meidän yhteistyö oli hioutunut saumattomammaksi vuosien aikana. Nyt kuitenkaan isää ei enää ollut ja hitaasti mutta varmasti alkoi näyttämään myös siltä että lopulta ei olisi enää edes sitä tilaa, jota kutsua kodiksi.<br /><br />Kitty oli vaatinut että se saisi ajaa lentokentälle ja vaikka mä olin miten yrittänyt vakuuttaa toisen siitä, että mä voisin kyllä ajaa, en mä ollut siinä onnistunut ja mä olin löytänyt itseni apukuskin paikalta. Lentokentän lähentyessä ajatus siitä, että Kitty ajaisi ei tuntunut enään yhtään huonolta ja kai siinä vaiheessa kun mä olin istunut oman autoni kyytiin – luovutettuani ensin avaimet Kittylle – mä sammuin kuin saunalyhty oltuani hereillä lähemmäs neljättä vuorokautta ja Kitty joutui tekemään kunnolla töitä jotta tuo sai mut hereille kun me oltiin takaisin tilalla. Kitty, Alexiinan sekä Emilyn avustuksella, pitivät huolen siitä että mä pidin itsestäni edes jotain huolta, samalla kun mä sain suorittaa suruprosessiani omaan tahtiini.<br /><br /><b>8.12.2021</b><br /><br />Menneet puolitoista viikkoa olivat olleet todella hankalia, ja musta tuntui pahalta että olin vetäynyt omiin oloihini ja viettänyt paljon aikaa remontoimassa. Raicy sekä Thomas ja muutama nuoden tuttu olivat käyneet auttelemassa remontissa ja tällä hetkellä tilanne oli se, että keittiö alkoi olemaan jo asuttavassa kunnossa. Talosta puuttui edelleen juokseva vesi, sekä sähköt, mutta generaattori toi virtaa, jonka avulla mä pärjäsin hyvin ja heti vain kun me oltiin saatu keittiö remontoitua, mä olin hankkinut hyvin epämääräisen hetekan, jolla nukkua ja muuttanut tilalleni.<br /><br />Alexiina oli vihjannut minulle että tänään olisi Kittyn syntymäpäivä ja vaikka ajatukseni olivat edelleen hieman muissa asioissa, mä päätin yrittää pitää yhden päivän, jolloin mä unohtaisin kaiken mitä oli tapahtumassa tämän hetken ulkopuolella. Olin ilmoittanut Kittylle kellonajan, jolloin tuon täytyisi olla valmiina, sekä pukukoodin ja lopulta mä olin hakemassa toista OWRän parkkipaikalta juuri ilmoittamaani aikaan.<br /><br />”Mihin me ollaan oikein menossa?”<br />”Näät sitten. Ei se oo yllätys jos mä paljastan sen sulle jo nyt.”<br />Kitty yritti esitellä erilaisia ajatuksia ja ideoita siitä mitä olisi tapahtumassa ja ajaessani hyvinkin teollisuushallimaisen rakennuksen pihaan toinen oli vain entistä hämmästyneempi. Mä kuitenkin houkuttelin toisen matkaani ja lopulta me astuttiin sisään ja kun me päästiin rakennuksen pääaulaan, Kittylle paljastui viimein missä me oltiin.<br />”Siis wow!” toinen kääntyi katsomaan mua hämmentyneenä.<br />”Mä ajattelin että tää voisi olla sellainen sun näköinen synttärilahja” kohautin pienoisesti olkiani, samalla kun meitä lähestyi noin samaa ikäluokkaa oleva mies, joka esitteli itsensä Chadiksi. Vaihdettuamme muutaman sanan tuon kanssa, Chad kertoi minne me voitaisiin käydä jättämässä takkimme ja mistä löytyisi lainakenkiä.<br /><br />Ollessamme valmiita, Chad ojensi meille molemmille valjaat, demonstroiden miten ne puetaan päälle sekä auttaen meitä kiristämään ne sopiviksi. Jostain sivummalla oli saapunut myös hieman nuorempi mies, Elliot, joka auttoi myös valjaidemme kanssa ja lopulta Chad pääsi kertomaan meille muutaman käytännön asian sekä antamaan pienen demonstraation. Varmistettuaan että me olimme ymmärtäneet asiat, me siirryttiin ensimäisen seinän pariin ja koska kyseessä oli kuitenkin Kittyn syntymäpäivä, tuo pääsi kokeilemaan kiipeämistä ensimäisenä. Chadin kiinnitettyä turvaköyden Kittyn valjaisiin ja varmistettuaan että köysi ei olisi toisen tiellä, seurasimme miten Kitty lähti kiipeämään kiipeilyseinää ylöspäin. Melkein ylhäällä toisen ote kuitenkin lipesi ja lopulta ohjeistettuna Kitty pääsi laskeutumaan alas ja toisen palautuessa hetken, oli mun vuoro kokeilla.<br /><br />”Kivet” joita seinään oli kiinnitetty eivät olleet kovinkaan syviä joten jokaista jalan- ja käden sijaa sai miettiä todella tarkasti eikä kiipeäminen ollut kovinkaan helppoa. Mä en tainnut päästä edes niin korkealle kuin Kitty oli päässyt, ennen kuin mun ote lipesi ja tipahdin valjaiden varaan roikkumaan. Elliot huikki ohjeita samalla kun piti huolen että mun laskeutuminen oli jotenkin hallittu ja muutaman yrityksen jälkeen me päästiin kokeilemaan vielä paria asteen haastavampaa seinää, ennen kuin meidän aika oli loppu.<br /><br />Kiitettyämme Chadia ja Elliottia sekä palauttaessamme valjaat sekä kiipeilykengät, oli aika vaihtaa vaatteita ja suunnata illalliselle. Mä olin löytäny pienen ravintolan, joka ei ollut liian fiini ja me nautittiin illallinen pitkän kaavan mukaan. Illallisen jälkeen me oltiin ihan valmiita palaamaan takaisin Orange Woodiin ja viettämään rentoa loppuiltaa. Kittyn kapsahtaessa yllättäen kaulaani, kiittäen synttäriyllätyksistä, omalta osaltani kömpelösti alkanut halaus päätyi suudelmaan ja lopulta teinimäisesti virnuillen tapahtuneeseen siirtymään autolleni ja siitä Kittyn asunnolle.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-4524019486392975082021-11-25T22:59:00.002-08:002022-03-23T00:11:45.357-07:0046. Näkemiin isäMe oltiin lennetty Kittyn kanssa eilen Texasiin. Vaikka Alexiina olisikin tarjonnut mahdollisuutta olla poissa useammankin päivän, mä halusin vain päästä takaisin töiden pariin mahdollisimman nopeasti koska mä en meinannut uskoa että isä olisi poissa. Kuullessani viikko sitten isän menehtymisestä, mä olin yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Olin mä myös yrittänyt pysyä kaukana muista ihmisistä, sillä mä en todellakaan ollut parasta seuraa kun mä yritin navigoida suruni lävi. Isä oli ollut viimeiset vuodet aina läsnä ja kaikki tilaa koskevat päätökset me oltiin tehty yhdessä. Tokihan mä olin jo osin muuttanut Kanadaan joten se aikakausi oli tullut päätökseen, mutta silti mä luulin että meillä olisi vielä paljon enemmän aikaa isän kanssa.<div><br />Vaikka mun pukuni ei ollut kovin vanha, se tuntui pudistavan ja kiristävän varsinkin rinnankohdalta ja solmio tuntui taas rusentavan mun henkitorveni kasaan. Äiti ja Trevor olivat jo kappelilla, kun me saavuimme Kittyn kanssa sinne. Velipojan kanssa me päädyttiin vain halaamaan pikaisesti, mutta äidin kanssa me vaihdettiin pidempi halaus ja mä pahoittelin äitille että mä en päässyt kotiin silloin kun isä menehtyi. Hiljalleen myös muuta väkeä alkoi saapumaan kappelille ja siunaustilaisuus oli pieni ja intiimi, mutta jotenkin juuri isän näköinen. Minä, Trevor, Charlie sekä kolme jotain muuta isän tuttua kannoimme arkun kappelista hautapaikalle ja katsoessani sitä sen ollessa haudan pohjalla, tilanne jotenkin realisoitui ja mä en pystynyt pitää itseäni enään kasassa.<br /><br />Muistotilaisuus pidettiin meillä kotona ja vaikka mä jotenkin ajattelin että kotiin pääseminen olisi helpottanut, mua ahdisti olla kotona ja heti kun vain tuli sellainen sopiva hetki, mun oli pakko päästä ulos. Mä en tiennyt että oliko Trevor majoittunut omaan huoneeseensa, vai mökkiin joten mä en uskaltanut mennä sinne ja mä päädyin talliin. Kitty oli kai jossain kohtaa huomannut mun katoamisen, sillä se tuli etsimään mua ja me istuttiin hiljaisuuden vallitessa meidän välillämme.<br /><br />Lopulta mä vedin puvuntakkini povitaskusta valkoisen kirjekuoren, sekä sen päälle asetetun paperin ja ojensin sen sanomatta sanaakaan Kittylle. Mä tiesin mitä tuossa kirjeessä luki, sillä mä olin kerennyt lukemaan sen jo useampaan otteeseen lävitse, vaikka mä olinkin saanut sen käsiini vasta muutama tunti takaperin. Asian paljastaminen Kittylle mietitytti mua, mutta ainakin ollessani rehellinen jo tässä hetkessä, tuolla olisi mahdollisuus tehdä päätös itse siitä että haluaisiko kokea saman kohtalon kuin äitini, vai ottaisiko Kitty sen ”kiitos ja näkemiin” tien asiassa.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-43863478620066215542021-11-18T23:12:00.006-08:002022-03-23T00:23:44.997-07:0045. Huonoja uutisia<b>17.11</b><div><b><br /></b>”Tyler, I think that you need to come home like now. Dad’s not looking too good and the doctors aren’t hopeful.”<br /><br /><b>18.11</b><br /><br />”Tyler, mä olen pahoillani mutta isä hävisi taistelun” Trevorin ääni kuului linjan toisesta päästä.<br />”Fuck… Mä en saanut lentoja näin nopeasti sinne eli mä en taida päästä kun aikaisintaan hautajaisiin… Pahoitteletko äitille mun puolesta? Mä kyllä yritin katsoa kaikki vaihtoehdot, mutta en mä olisi millään kerennyt ajoissa…” Vaihdoimme Trevorin kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin mä jouduin pahoittelemaan että mä jouduin lopettamaan ja palaamaan töihin. Trev lupasi ilmoittaa milloin hautajaiset olisivat ja mä lupasin vaikka sitten ajaa yhtä soittoa kotiin jos muu ei auttaisi.<br /><br />Raicyn ilmeessä näkyi pieni kysyvyys ja mä kerroin toiselle vain parilla sanalla mitä oli tapahtunut. Mies jakoi osanottonsa ja vaihdoimme aiheesta vielä pari sanaa, ennen kuin oli aika jatkaa töitä, vaikka mun työvire ei ollutkaan ihan niin täydellinen kuin mitä se oli aamulla vielä ollut. Palattuamme ranchille ja hoidettuamme hevoset, mä siirryin autolleni ja ajoin muutaman kilometrin matkan omalle tilalleni, sanomatta sen isompia kenellekkään. Olin hakenut alkuviikosta rautakaupasta hieman työkaluja sekä generaattorin ja siihen sopivan lampun joten mun ei tarvinnut olla pimeässä.<br /><br />Mä olin käynyt heti maanantaina selvittelemässä asioita ja keväällä olisi tarkoitus vetää sähköt päälinjasta myös talolle, mutta siihen asti mun täytyisi pärjätä generaattorin varassa. Talolla oli vaatteet, joita mä oli käyttänyt remontointiin ja mä vaihdoin ne päälleni, ennen kuin mä tartuin lekaan. Olin saanut heti maanantaille erään sähkömiehen käymään talolla joten mä tiesin mitä seiniä mun täytyisi purkaa jotta sähkölinjat voitaisiin vetää rakenteisiin. Musta tuntui että leka heilui tänään normaalia kevyemmin ja seinä purkaantui tehokkaammin kuin mä osasin odottaa. Mä siirryin seuraavan huoneen pariin ja lopulta alakerran toisenkin huoneen seinät olivat purettuna sen verran, että niidenkin rakenteet näkyivät.<br /><br />”Tyler?” kysyvä ääni kuului jostain mun takaani. Kääntyessäni ympäri, mä en ensin tajunnut että joku seisoi oikeasti mun takanani, mutta lopulta mä aloin tunnistamaan pinkit hiukset, sopivasti raamikkaan kropan ja varsinkin kysyvän ja huolestuneen väliltä olevan katseen.<br />”Mä yritin soittaa sulle vaikka kuinka monta kertaa. Tiedätkö sä edes mitä kello on?”<br />”Mun puhelin on varmaan äänettömällä tuola takin taskussa. Mä jätin sen tonne keittiöön kun mä vaihdoin remppavaatteet enkä mä oo käynyt edes katsomassa sitä sen jälkeen. En mä tiedä… kaheksan?”<br />”Vähän enemmän kun se on jo melkein yksitoista.”<br /><br />Mä tuijotin Kittyä hetken, ennen kuin mä suuntasin keittiöön hakemaan puhelintani siistimpien vaatteideni taskusta. Toden totta numerot puhelimen näytöllä näyttivät lähemmäksi ilta yhtätoista.<br /><br />”Mä en oo yhtään huomannut ajan kulumista… mä… mä purin noita seiniä niin urakalla. Mä oon kyllä valmis että mä voin lähteä Orange woodiin vaikka nyt. Tai siis mä vaihdan vaatteet toki” mä viittilöin kohti vaatekasaani.<br />”Hei, onko kaikki okei?” Kitty tarttui minua päättäväisesti molemmista olkavarsista, pakottaen minua kääntämään huomioni toiseen.<br />”Isä kuoli tänään” oli ainut mitä mä sain sanottua, ennen kuin joku näkymätön pato murtui mun sisälläni, ja mä tunsin miten mä en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tunsin miten kädet kietoutuivat ympärilleni, Kittyn sulkiessa minut tiukkaan halaukseen. Vasta kun mä sain vähän rauhoituttua, toinen päästi irti ja suostutteli minut vaihtamaan vaatteeni jotta me saatiin palata Orange Woodiin samalla kyydillä. Vaikka mä olin ihan valmis palaamaan leirimökille, johon mä olin taas muuttanut, ei mulle annettu sitä vaihtoehtoa ja Kitty veti mut mukanaan luokseen. Mä yritin sopertaa jotain vastausta, osin johtuen tunteenpurkauksestani ja osin humalasta, joka oli ilmeisesti vasta nyt päässyt nousemaan kunnolla, sillä olin muistanut talollani pullon, joka minulla oli autossani odottamassa leirimökkiin siirtämistä.<br /><br />Se, mikä mun viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, ei jättänyt mitään muistijälkeä, mutta mä nukahdin lopulta todella levottomaan uneen.<br /><br /><b>19.11.</b><br /><br />”ynghhmmmmm” epämääräinen äännähdys nousi ilmoille herätessäni sen verran että tajusin ainakin olevan vielä hengissä. Oloni ei ollut millään tavalla mairitteleva ja musta tuntui niin kuin mä olisin jäänyt hevoslauman alle. Nopeat liikkeet eivät todellakaan tulleet kyseeseenkään ja vaikka mä yritin nousta istumaan miten hitaasti, keinui maailma silti hienoisesti näkökentässäni. Muistikuvat edelliseltä illalta olivat yllättäen hieman hatarat, ja mulla ei ollut täyttä varmuutta siitä, miten mä olin päätynyt Kittyn sänkyyn nukkumaan, saati että mä en todellakaan ollut nukkunut yksin.<br /><br />Hiljalleen muistikuvat alkoivat kuitenkin palautumaan ja mitä enemmän mä muistin, sitä pahemmalta mun oloni tuntui. Kunhan huoneen keinunta oli edes jotenkin rauhoittunut, mä nousin ylös ja vedin päälleni raksavaatteet, joissa mut oli ilmeisesti edellisenä iltana saatu houkuteltua takaisin. Vasta kun mä pääsin liikkeelle, mä huomasin että kello oli jo vaikka ja mitä ja että mun olisi täytynyt olla Raicyn kanssa laaksossa jo pari tuntia. Tämän tajuaminen sai mut liikkeelle ehkä hieman liian reippaasti olotilaani nähden, ja mä kaduin liikkumiseni tahtia hyvinkin nopeasti ja viimeistään siinä vaiheessa kun mä melkein törmäsin Alexiinaan tallin käytävällä.<br /><br />”Sinullahan on vauhti päällä heti herätessä.”<br />”Mä tajusin että mä nukuin pommiin. Puhelin jäi varmaan illalla mun tilalleni ja mulla on siinä herätys. En mä tajua miten mä nukuin näin pitkään tai että miten mun annettiin nukkua näin pitkään vaikka ihan varmasti Kitty tiesi että mulla on työpäivä.”<br />”Kitty itse asiassa kertoi Raicylle aamulla siitä mitä illalla tapahtui, ja he sopivat että Raicy ja Tomford yrittävät pärjätä päivän. Kittyn oli itse asiassa tarkoitus kertoa sulle se heti kun sä vain heräisit, mutta sä olit ilmeisesti nukahtanut kunnolla vasta aamun puolella niin Kitty halusi antaa sun nukkua rauhassa.”<br />”Ai… Kyllähän mä olisin voinut lähteä töihin. En mä kuitenkaan taakaksi halua olla ja ehkä… ehkä se olisi ollut ihan hyväkin.”<br />”No mutta huomenna on sitten kuitenkin uusi päivä” vaalea nainen hymyili, ennen kuin pahoitteli että joutuisi jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani, ennen kuin mä lähdin suuntaamaan kohti leirimökkiä ja vaihtamaan vaatteita jotta mä voisin autella sitten vaikka ranchilla, kerta laaksoon mä en tänään olisi menossa.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-14987958686614697562021-11-15T22:56:00.000-08:002022-03-22T23:58:28.569-07:0044. Kauppoja<b>12.11.2021</b><br /><br /> Mä olin sopinut Raicyn kanssa jotta mä tekisin tänään paria tuntia lyhyemmän päivän jotta mä kerkeäisin hyvin käymään vielä virastoaikana kiinteistönvälittäjän luona. Papereiden allekirjoittaminen ei ollut kovinkaan pitkä prosessi ja lopulta mulla oli allekirjoitetut kauppakirjat, sekä avaimet mun uuteen kotiin käsissäni. Oli omalla tavallaan outo tunne kävellä ulos talon omistajana, sillä mä en ollut ikinä omistanut mitään mitä voisi verrata asuntoon tai taloon viittaavaa vaan ainut mun omaisuus tähän mennessä oli ollut pääasiallisesti vain mun autoni sekä hevoset.<br />Ennen kuin mä palasin takaisin ranchille mä pysähdyin kauppaan ostamaan muutaman pienen jutun. Kello oli sen verran paljon että Kitty oli jo päässyt töistä joten mä lähdin etsimään toista ja houkuttelin sen mukaani. Tokikaan Kittyä ei tarvinnut kovinkaan paljoa houkutella jotta sen sai mun mukaani. Mun käynnistäessäni autoni Kitty ihmetteli hieman mihin me oltiin menossa ja mun hiljaisuus ei ainakaan saanut sen ihmettelyä helpottumaan. Varsinkin kun mä käänsin autoni asfaltoidulta tieltä hieman kuoppaisemmalle metsätielle, joka johti pienen tilan pihaan. Sanomatta sanaakaan mä parkkeerasin autoni tilan pihaan ja sammutin moottorin ennen kuin mä avasin oman turvavyöni ja valmistauduin nousemaan autosta. Ennen kuin mä paukautin oven kiinni, mä poimin takaani muovipussin, jonka mä olin sinne jättänyt kauppareissultani ja jäin nojailemaan autoni keulaa vasten, odottaen jotta Kitty seuraisi esimerkkiäni.<br /><br />”Mitä me täälä tehdään? Saataisko me edes olla täälä?” Kitty ihmetteli mutta mä en vastannut toiselle, viitoin vain seuraamaan ja jatkoin ulko-ovelle. Kaivelin farkkujeni taskusta hyvin surkean näköisen avainnipun, ennen kuin asettelin toisen avaimista lukkoon ja käänsin sitä, työntäen lopulta oven edelläni auki ja astuessani sisään sekä naksauttaessani taskulampun päälle. Mä olin saanut pari kynttilää sytytettyä ennen kuin mä kuulin askeleita takaani ja käännyttyäni hieman huomasin että Kitty oli viimein astellut sisään. Toinen katseli hieman hämillään ympärilleen ja mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja kaivoin kauppapussista vielä olutpullon, jonka avasin, ennen kuin jaoin sen sisällön kahteen mukiin, jotka olin käynyt nappaamassa leiriaitalta mukaani valmistellessani pikaisesti tätä iltaa.<br /><br />”Tervetuloa mun luo” mä hymyilin ojentaessani toista mukia Kittylle.<br />”Siis wait. Mitä? What? Häääh???”<br />”Mä kävin tänään allekirjoittamassa kauppakirjat tästä tilasta. Joten nyt mun jäännistä Kanadaan tulee vähän konkreettisempaa. Laittoahan tää vaatii, mutta eipä mulla oo onneks mitään kiirettä saada tätä valmiiksi” mä annoin katseeni kiertää sen verran huoneessa kun sielä näki hämärässä valaistuksessa.<br />”Vähä siistii! Hei onnea!”<br />”Kiitos. Kukaan muu ei toki vielä tiedä siitä että mä oon ostanut tän tilan koska mä en halunnut kertoa siitä vielä eilen vaikka tarjous hyväksyttiinkin jo alkuviikosta.”<br />”Ai sen takia sä oot ollut niin vaikea koko viikon!”<br /><br />Mä esittelin Kittylle parhaani mukaan päätaloa, vaikka se olikin vähän hankalaa taskulampun valossa. Lopulta me päätettiin palata Orange Woodiin ja mä sammutin kynttilät, ennen kuin me poistuttiin ulos ja mä lukitsin ulko-oven perässäni.<br />”Vitsit sä ootat varmaan onnessas että pääset muuttaan tänne ja saat Chipin ja HHn ja Imagen ja Forriksen tänne” Kittyn puhetulva alkoi uudestaan.<br />”Itse asiassa… Chip ei muuta tänne. Se jää Orange Woodiin. Raicy osti sen Alexiinalle.” Kittyn katseesta oli huomattavissa hämmennys.<br />”Chip tuli mulle myyntitoimeksiannoksi joten ei sen pitänytkään olla ikinä mulla pitkään. Enhän mä ruunan myynnistä niin hyvää siivua saanut kuin mitä mä olisin voinut, mutta mä tiesin että se saisi parhaimman mahdollisen kodin ja ne muutamat sadat dollarit mitä mä sain siitä diilistä, auttoi mua kuitenkin ostamaan tän tilan.”<br /><br />Ilmeisesti yllätysten määrä sai Kittyn kerrankin sanattomaksi ja me ajettiin (melkein) hiljaisuuden vallitessa takaisin Orange Woodiin, vaikka mun vierelläni istuva Kitty yrittikin aloittaa useamman ”mitä sitten? mitä jos? Entä kun? Ootko ajatellut?” kysymyksen. Totta puhuen tuleva pelotti mua suuresti, mutta ehkä mahdollisuus sille että mä voisin aloittaa täysin puhtaalta pohjalta ikioman ranchin turvin uuden elämän rakentamisen voisi tuoda helpotusta kaikkeen mikä oli yrittämässä täyttää mun mieltäni.<br /><br /><b>16.11.2021</b><br /><br />Me oltiin juuri sellaisessa paikassa laaksossa missä oli kenttää joten mä kuulin miten mun puhelin soi taskussani. Pahoitellen mä kaivoin sen esiin ja nähdessäni äidin nimen näytöllä, mä en voinut olla painamatta vihreää luuria ja lopulta nostin laitteen korvalleni, tervehtien äitiä. Jo äidin ensimmäiset sanat saivat mut pelkäämään pahinta ja mitä pidemmälle meidän lyhyt puhelu jatkui, sitä synkemmäksi mun ilmeeni kävi. Palauttaessani puhelintani taskuuni Raicy kysyi jos kaikki oli ok.<br /><br />”Ei. Isä… Isä on joutunut sairaalaan ja lääkärit ovat sitä mieltä että tilanne on nyt todella huono…”Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-29416696864107660322021-11-12T10:02:00.002-08:002021-11-12T10:02:22.578-08:0043. Uuden elämän seuraava askel<b>04.11.2021 </b><br /><br />Mä olin ilmoittanut heti viikonloppuna että mun Kanadan matkani tulisi pitenemään ja että mä olin allekirjoittanut työsopimuksen Raicyn kanssa. Olihan äiti ja isä olleet hieman yllättyneitä siitä, mutta toisaalta kai ne olivat osanneet jotenkin aavistaa että mä haluaisin kokeilla jotain muutakin kuin oman tilan pyörittämistä, sillä mä en ollut oikeastaan ikinä saanut muuta valintaa elämässäni. Tokihan myös ensimmäiset päivät olivat olleet hyvin paljon opettelua ja rutiinin hakemista mutta onneksi omalla tavallaan kaikki työtehtävät olivat tuttuja tai niistä sai ainakin nopeasti kiinni.<br /><br />Me oltiin myös Kittyn kanssa puhuttu siitä, mitä mä meinasin tehdä nyt kun mä olisin jäämässä Kanadaan pysyvästi. Vaikka mulla ei ollut aikataulua selvillä, mä jotenkin olin varma siitä että jonkinlaisen oman asunnon, tai tilan mä haluaisin hankkia ja sekös herätti Kittyssä uuden innon. Ennen kuin mä kerkesin mitään sanomaankaan, se esitteli mulle jo muutamaa tilaa ihan muutaman kilometrin päässä ranchista ja vaikka mä en oikeastaan näyttänytkään siltä, että jokin noista tiloista olisi herättänyt mun mielenkiinnon niin mä painoin erään niistä mieleeni. <br /><br /><b>08.11.2021 </b><br /><br />Mä olin tutkinut tuota yhtä tilaa vähän tarkemmin sekä soittanut muutaman puhelun, jotka olivat johtaneet mut siihen, että mä seisoin vanhan, vuosia tyhjillään olleen tilan pihamaalla. Paikassa tulisi olemaan varmasti laittamista, mutta toisaalta mulla ei olisi mitään muuta kuin aikaa töiden lisäksi joten ehkä loppupeleissä paikasta voisi saada jonkinlaisen kodin mihin mä voisin alkaa luomaan uutta elämääni.<br /> <br /> Olin saapunut muutaman minuutin etuajassa paikalle joten mulla oli aikaa katsella ympärilleni ja saada tuntumaa paikkaan. Lopulta kuitenkin kiinteistönvälittäjä saapui paikalle ja me vaihdettiin muutama sana ennen kuin me lähdettiin kiertämään tilaa. Tila ei ollut suuri, pieni päärakennus sekä talli mutta se oli kuitenkin juuri sopivan kokoinen minulle. Kierroksessa ei kestänyt kovinkaan kauaa ja palattuamme takaisin ulos juttelimme hetken vielä tilasta ja sen hintapyynnöstä sekä lyhyen pohdinnan jälkeen mä päädyin tekemään tarjouksen tilasta. Ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että oliko mun tarjoukseni mitenkään järkevissä raameissa, mutta kai sen näkisi jossain kohtaa kun mä kuulisin välittäjästä. <br /><br />Palatessani Orange woodiin, meillä oli pooloharkat ja ihan mielenkiinnosta mä halusin ottaa Chipin ratsukseni ja katsoa että miten ruuna pärjäisi pooloratsuna.<br /><br /><b>10.11.2021 </b><br /><br /> Koska mä olin ensimmäistä kertaa ostamassa itselleni kotia, ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että miten pitkään asioiden hoitamisessa kestää. Ehkä sen vuoksi mä olin yllättynyt kun sain välittäjältä puhelun, jossa kerrottiin että mun tarjous oli hyväksytty ja että mä olin näin ollen ostanut itselleni uuden kodin. Me sovittiin päivä ja aika, jolloin mä voisin käydä allekirjoittamassa sopimuksen tilan ostamisesta ja muutenkin sopia parista asiasta, jotka tilan ostamiseen liittyisivät. Vaikka olikin helpottavaa tietää että mulla oli oma paikka olemassa, jotenkin musta tuntui että se ei kuitenkaan olisi virallista ennen kuin kauppakirjat olisivat allekirjoitettu ja ne olisivat mun hallussani. Kuitenkaan me ei oltu löydetty sopivaa aikaa ennen perjantaita joten enää täytyisi vain onnistua pitämään asia salassa siihen asti…Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-82371883128809998932021-11-11T02:45:00.000-08:002021-11-11T02:45:54.387-08:0042. Yllätyksiä<b>28.10.2021 </b><br /><br />Seuraavat pari päivää oli vähän helpompia ja mun olo ei ollut jatkuvasti ihan niin nuutunut. Tokihan mä olin Alexiinan neuvosta kokeillut melatoniinia, mikä oli helpottanut kai omalla tasollaan nukahtamista, ja mä olin saanut nukuttua ainakin vähän paremmin <br /><br />Raicy oli ottanut mut eilen puheisiinsa ja me oltiin käyty pitkä ja vakava mielinen keskustelu siitä, että millaiset mun tulevaisuuden näkymät olisi ja miten meidän ajatukset kohtaisivat tässä tilanteessa, jossa mä kaipaisin oikeastaan jotain uutta ja toinen oli yhden cowboyn köyhempi. Tokikaan mä en tiennyt että miten hyvä valinta mä olin työvoimaksi, mutta ainakin Center tiesi minut etukäteen ja olin istunut satulassa niin pienestä kuin jaksoin muistaa ja tehnyt töitä tyyliin siitä asti kun olin osannut ratsastaa ilman että kenenkään tarvitsi taluttaa. Lopulta meidän keskustelu tuli siihen lopputulemaan että mä lähtisin muutamana päivänä Raicyn kaveriksi laaksoon ja me katsottaisiin että miten homma lähtisi sujumaan ennen kuin mitään lopullista päätöstä tehtäisiin. <br /><br />Näin ollen mä olin ollut jo aamusta varustamassa HH:ta valmiiksi lähtemään töihin ja ratsastaessani Raicyn vierellä pois ranchilta mä olin miettinyt että millaiseen soppaan mä olin itseni sotkenut. Ensimmäiset tunnit olivat olleet vähän hakemista, mutta hiljalleen rytmi oli alkanut löytymään, ja mä olin saanut tekemisestä kiinni. Täysi vale olisi jos mä sanoisin etteikö työnteko olisi tarjonnut hyvää häiriötä ajatuksille ja auttanut unohtamaan ne hetkeksi. Palatessamme illalla laaksosta mä olin ihan erilaisella tavalla väsynyt ja ei tainnut mennä montaakaan hetkeä siitä kun mä kaaduin leiriaitan sänkyyn kun mä olin jo unessa.<br /><br /><b>30.10.2021</b><br /><br />Edellisenä iltana kun me oltiin palattu laaksosta Raicy oli pyytänyt mut kanssaan toimistoon heti kun me oltiin saatu hevoset riisuttua. Ei mulla ollut täysin varmaa ajatusta siitä, että mistä vanhempi mies olisi mun kanssani halunnut puhua, mutta viitottuaan mut istumaan alas ja kaiveltuaan hetken erästä pöydällä olevaa paperipinoa, tuo oli kääntänyt mun eteeni paperin, jonka yläreunassa komeili sana ”työsopimus”. <br /><br />Mä jouduin lukemaan paperin muutamaankin otteeseen lävitse, jotta mä oikeasti ymmärsin että Raicy oli tarjoamassa mulle työpaikkaa. Lopulta kun paperin sanat olivat iskostuneet mun tajuntaani ja mies oli varmistanut että muutamat yksityiskohdat kuulostivat hyviltä, tuo tarjosi mulle kuulakärkikynän ja näin pian oikeanpuoleisella viivalla, Raicyn koukeroisen allekirjoituksen vieressä komeili oma allekirjoitukseni. Allekirjoitettuani vielä toisen samanlaisen paperin, Center kertoi että mä saisin jättää sen version itselleni ja palautettuaan kynän sille kuuluvalle paikalle mies toivotti minut tervetulleeksi osaksi OWR:än työvoimaa. Hieman hämmentyneenä kiitin miestä ja poistuessani toimistosta, mä melkein törmäsin Kittyyn, joka oli juuri juoksemassa talliin kai hakemaan jotain viimeisiä tarvikkeita illalla järjestettävään vaellukseen.<br /><br />”Onks kaikki okei?” toisen askellus pysähtyi hetkellisesti.<br />”Joo. Kai. On. Raicy tarjos mulle just töitä. Tai siis me allekirjoitettiin työsopimukset. En mä vaan jotenkin ajatellut että se tapahtuisi. Mutta tosiaan mä oon nyt Orange Woodin virallinen työntekijä” mä näytin paperia toiselle. <br /><br />”Cool! Hei tätä pitää kyllä illalla juhlia kun vaan toi vaellus on ohi. Mä niiiiiiiiin tiesin että Raicy päätyy palkkaamaan sut koska sä oot kyl niin match made in heaven siihen mitä se kaipaa. Mut hei mun on nyt pakko juosta!” Kittyn sanat jäivät kaikumaan ilmaan ennen kuin toinen oli jo kadonnut luoja ties mihin, ja mä suuntasin leiriaitalle hakemaan mun varusteeni sieltä pois ja siirtämään ne Kittyn luokse. Muut vaellukselle osallistujat olisivat kuitenkin saapumassa tänään ranchille ja Kittyn kuullessa mun pohdintani siitä että pitäisikö mun poistua jaloista leiriaitalta tuo oli enemmänkin ilmoittanut kuin kysynyt että mä voisin tulla sen luokse. <br /><br /> Kevyillä matkatavaroilla matkustaminen tarkoitti sitä että mun pakkauksessa ei ollut mennyt kovinkaan kauaa ja lopulta mun rinkkani oli nojaamassa Kittyn asunnon seinää ja mä asettelin ne vähäiset ruokatarpeet mitä mulla oli aitalla ollut toisen jääkaappiin. Katsottuani kelloa mulla olisi vielä muutama tunti aikaa ennen kuin vaellus alkaisi, joten mä päätin lähteä liikuttamaan Imaghostin sekä Chipin koska jostain syystä Kitty oli vakuuttanut mulle että HH olisi täydellinen vaihtoehto maastoratsuksi Chipin sijaan…<br /><br />--<br /><br /><i>Kirjoitettu tuotoksena <a href="https://orange.boards.net/thread/498/maastosuunnistuskilpailu-30-10-tt">tähän</a> tapahtumaan</i><br /><br />En mä tiedä mikä älynväläys oli osallistua (tai no siis nti Loopilla saattoi olla osa ja arpa) HH:n kanssa yösuunnistukselle. Kuitenkin mä olin varustamassa rautiasta oria ja valmistautumassa suuntaamaan kylmään ja talviseen, sekä ennen kaikkea pimeään Kanadan alkuiltaan. Mä en ollut ratsastanut edes hirveästi HH:lla ja oikeastaan sekin vähä mitä me oltiin orin kanssa tehty yhteistyötä, oli enemmänkin sellaista että me opeteltiin, mikä on westernhevosen ratti sekä mikä on jarru. <br /><br />Kai se olisi vain hypättävä syvään päätyyn ja lähdettävä kokeilemaan Kanadan pimeyteen että miten HH toimisi maastossa. Lopulta kuitenkin aika valmistautumiselle oli ohitse ja meidän oli aika lähteä ensimmäisenä ratsukkona matkaan. Vaikka ehkä looginen ratkaisu varsinkin uuden ratsun kanssa olisi lähteä hakemaan lähellä olevaa punaista tai vaaleansinistä rastia, mä päätin kääntää HH:n kohti vaaleansinistä rastia, mutta sille pysähtymisen sijaan me jatkettiin pimeyteen kohti kaukaisimpana olevaa tummansinistä rastia. Pimeyden ympyröidessä meidät mä saatoin vain toivoa että me tultaisiin yhtä matkaa takaisin eikä ori heittäisi mua selästään mihinkään matkan varrelle. <br /><br />Pimeyden otettua meidät tiukkaan halaukseensa, HH tuntuu olevan hieman levoton ja mä aloin pohtimaan olisiko mun sittenkin pitänyt ottaa Chip ratsuksi. Kuitenkin me jatketaan matkaa ja ikusuudelta tuntuneen ajan jälkeen me löydetäänkin ensimmäinen rasti, joten on aika kääntää orin turpa kohti ranchia ja seuraavaa rastia, jonka ohi me ratsastettiin. Kuitenkaan mitään ei löydy ja rautiaan kerätessä kierroksia, mä päätän jättää rastin välistä ja lähteä hakemaan seuraavaa rastia. HH tuntuu liikkuvan todella reippaasti ja mä toivon että metsässä ei juoksisi hirviä tai muita elikoita tai kuuluisi mitään rasahduksia mitkä saattaisivat saada orin säikähtämään. Paluu katuvalojen valaisemalle reitille tuntuu tasaavan niin omaa kuin myös HH:n pulssia. <br /><br />Oikealla, lähempänä OWR:ää sijaitseva keltainen rasti tuntui hieman liian houkuttelevalta, mutta mä tiesin että parempi olisi hakea kauempana olevat rastit sillä muuten niiden hakemisesta saattaisi tulla hieman liian hankalaa. Reitti onneksi jatkuu tien viertä, eikä jossain pussinpohja pimeys pöpelikössä joten ehkä me selvittäisiin orin kanssa seuraavalle rastille hengissä, ellei joku idiootti kaahaisi kuin päätön kana tietä pitkin. Kuitenkin me saavutaan HH:n kanssa seuraavalle rastipaikalle ja se tuntuu olevan myös tyhjä, kuitenkin tässä kohtaa mä uskallan laskeutua orin satulasta ja tutkia maastoa vähän paremmin jalkaisin, sillä todennäköisesti ori saattaisi karatessaan lähteä kohti ranchia eikä juuri vastakkaiseen suuntaan, vaikka hevosista ei ikinä tiedä. Mitään ei kuitenkaan tunnu löytyvän joten mä ponnistan takaisin orin satulaan ja jatkan matkaa kohti seuraavaa rastia. <br /><br />Jatkaessani matkaa kohti turkoosia rastia, joka oli seuraava merkattu rasti kartallani. Kaksi turhaa stoppia sai mut miettimään miksi ihmeessä mä olin antanut Kittyn ylipuhua mut osallistumaan, saati miksi mä olin päättänyt valita HH:n ratsukseni enkä mä ollut valinnut Chipiä sillä ruuna olisi voinut olla paljon parempi vaihtoehto. Kuitenkin seuraavan rastipaikan lähestyessä mä näin jotain liikettä ja mä en tiennyt että oliko kyseessä jokin metsäneläin vai mikä, mutta päästessäni lähemmäs sitä kohtaa missä rastin piti olla, Roi astui esiin ja tervehdittyäni minua tuo antoi minulle tehtävän. <br /><br />Ehkä jo valmiiksi hieman kiukkuinen mielentila ei antanut jotenkin mun ajatusten toimia kunnolla ja mulla oli sellainen olo että mä en saisi millään mitään järkevää vastausta aikaan. Mun miettiessäni tehtävän vastausta, paikalle oli saapunut kaksi muutakin ratsukkoa ja pohdittuani vielä hetken vastausta mä kävin kertomassa Roille oman versioni. Ei mulla ollut mitään hajuakaan siitä että oliko mun vastauksessani edes mitään ajatusta siitä mikä oli oikein, mutta lupa jatkaa matkaa oli sentään ihan positiivistä ja mä käänsin rautiaan turvan kohti pinkkiä rastia. <br /><br />Lähestyessämme metsänrajaa, rautias ori tuntui jännittyvän mun allani. Pimeys ei helpottanut omaa näkemistäni joten mä yritin olla kuin mä en olisi huomannut rautiaan jännittymistä, ja mä laskinkin käteni orin kaulalle, yrittäen rauhoitella HH:ta. Lopulta ori rauhoittuikin ainakin jonkin verran, vaikka se pyörikin vielä hetken, mutta katsoessani taakseni näin toisen ratsukon seuraamassa meitä. Mä mietin hetken että pitäisikö mun poiketa hetkellisesti reitiltä ja kokeilla hävittää toinen ratsukko meidän hänniltä mutta lopulta mä tulin siihen lopputulokseen että ehkä toisesta ratsukosta voisi olla apua. Kuitenkin jossain kohtaa mä tajusin että toista ratsukkoa näkynyt ja tarkistettuani karttaani musta alkoi tuntumaan että mä olin vahingossa eksyttänyt itseni. <br /><br />Kuitenkin me palattiin takaisin polulle juuri sopivasti löytääksemme seuraavan rastin ja matka jatkuu melkein samaa tahtia kohti seuraavaa rastia, joka piti olla sillan lähellä. Me löydettiin silta helposti mutta rastia ei tuntunut löytyvän. Mä olin laskeutunut HH:n selästä ja tutkin maastoa paremmin vielä jalkaisin, mutta lopulta mun oli aika nousta takaisin rautiaan satulaan, ja samalla mä mietin että millaisella tahdilla meidän kannattaisi jatkaa matkaa. Lopulta mä päätin siirtää HH:n raviin ja jatkaa eteenpäin. Kuitenkin musta tuntui että mä olin ollut ihan liian lähellä rastia joten mä käänsin rautiaan orin ympäri ja palasin tutkimaan siltaa vielä hetkeksi ennen kuin mä jouduin niellä tappioni ja mä käänsin HH:n takaisin suuntaan, johon me oltiin menossa ja samalla mä pyysin rautiaan laukkaan. <br /><br />Pimeä pelto ei näyttänyt lupaavalta ja mä siirryn saunalle, jonka ikkunoista loistava valo lupailee hyvää. Kuitenkin Raicyn sanat siitä että rastia ei ole, saa mut huokaisemaan syvään ja jos mä en olisi jo tässä vaiheessa kierrosta, mä olisin varmaan keskeyttänyt ja jäänyt Centerin seuraksi saunalle ja puhunut tuon kanssa mitä mieleen putkahtaa. Kuitenkin mä jatkan matkaa kohti leiriaittaa ja sen portailla istuu joku. Kotoisa aksentti toivotti mut tervetulleeksi juuri kun mä olin huomannut vihreän rastin, joka oli ilmestynyt aitan oveen. Huomattuaan että mun keskittyminen oli palannut edes vähän, tuo antoi mulle tehtävän. <br /><br />Vaikka mä olin kerennyt jo ajatella vaikka ja mitä tuosta tehtävästä, ei tämä onneksi ollut niin hankala kuin edellinen ja mä keksin oikeastaan aika nopeastikin sille vastauksen. Saatuani luvan jatkaa matkaa me suunnattiin kohti seuraavaa rastia, joka oli myllyllä. Nuotiopaikalla rätisi iloisesti Dewnin pitäessä tulta yllä ja kuullessaan rautiaan kavioiden äänet tuo kääntyi puoleeni tervehtien minua iloisesti. Nuoremman Centerin innokkuus ei valitettavasti tarttunut muhun ja se kai huvitti Dewniä sillä tuo naurahti samalla kun tuo tarjosi minulle uutta tehtävää. Lukiessani sitä lävitse mä huokaisin syvään ja mietin entistä suuremmin että miksi mä olin lähtenyt koko hommaan mukaan. Mä tarjoilin Dewnille vastaukset vaikka mulla ei ollut mitään hajuakaan siitä että olinko mä edes pienestikään oikeilla jäljillä.<div><br /></div><div>Lopulta me saatiin jatkaa matkaa ja toiseksi viimeinen rasti löytyi rannalta todella helposti joten me suunnataan HH:n kanssa viimeiselle rastille, joka löytyy pienestä metsiköstä. Viimeisenkin rastin ollessa löydettynä mä annan orin kiitää maaliin ja annettuani HH:n tasata hengitystään hetken, mä lähden tauluttamaan oria kohti western tallia, jossa mä riisun sen varusteet ja hoidan orin pitkän kaavan mukaan pois, ennen kuin mä lähden etsimään jotain paikkaa missä mä saatoin istua vain hetken ja vetää henkeä ennen kuin mä olin valmis palaamaan muiden elävien otusten pariin. </div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-50430889201250509882021-11-11T02:08:00.000-08:002021-11-11T02:08:21.742-08:0041. Kaukana kaikesta vai sittenkin vain syvemmällä asioissa?<b>24.10.2021</b><br /><br />Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua.<br /><br />Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse.<br /><br />Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa.<br /><br />”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.”<br />”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?”<br />”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.”<br />”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.”<br />”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?”<div><br />”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun.</div><div><br />”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.”<br /><br />Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään.<br />Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan.<br /> <br /><b>25.10.2021</b><br /><br />Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on. <br /><br />Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta?<br /><br />Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea.<br /><br />Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille.<br /><br />Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi.<br /><br />”Ai huomenta Tyler!”<br />”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa.<br />”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.”<br />”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.”<br /><br />HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa.<br /><br />Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä.<br /><br />Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta.<br />”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä.<br />”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.”<br />”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?”<br />”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni.<br /><br />”Liittyykö se jotenkin isääsi?”<br />”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.”<br /><br />”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?”<br />”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista.<br /><br />”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin.<br />”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni.<br /><br /> Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-3405613332440857062021-10-15T05:31:00.001-07:002021-11-11T02:46:41.177-08:0040. Uusi alku?<p><i>Pohjautuu <a href=" https://orange.boards.net/thread/471/ranchin-el-2021?page=4">tähän</a> tarinaan</i></p><p dir="ltr" style="-webkit-text-size-adjust: auto; line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-ligatures: normal; font-variant-position: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muualle isän ja mun tilanteista varsinkin kun tämä hoitokierros olisi se, joka ratkaisisi jatketaanko isän hoitoja vai siirryttäisiinkö saattohoitoon ja vain odotettaisiin milloin tauti ottaa voiton.</span></p><br style="-webkit-text-size-adjust: auto;" /><p dir="ltr" style="-webkit-text-size-adjust: auto; line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-style: italic; font-variant-east-asian: normal; font-variant-ligatures: normal; font-variant-position: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Ehkä mä voisin tulla käymässä. Mä joudun kyllä käyä kotona vaihtaan kamoja ja jätän Foreverin kotiin. Mä otan Chipin ja HHn testiin. Ja Imaghostin kun se taitaa piristää kaikkii?</span></p><br style="-webkit-text-size-adjust: auto;" /><p dir="ltr" style="-webkit-text-size-adjust: auto; line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-ligatures: normal; font-variant-position: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">En mä tiennyt jotta oliko mulla sitä mitä Raicy vaatii työläisiltään vaikka mä olinkin asunut farmilla koko ikäni sekä ollut mukana ajamassa karjaa siitä asti kun mä pysyin yksin satulassa. Vaikka vastuu tilasta oli siirtynyt mun harteille pääasiallisesti, oli tietyt asiat isällä hoidossa ja en mä tiennyt osaisinko mä hoitaa niitä asioita sitten kun isä…</span></p><br style="-webkit-text-size-adjust: auto;" /><p dir="ltr" style="-webkit-text-size-adjust: auto; line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-style: italic; font-variant-east-asian: normal; font-variant-ligatures: normal; font-variant-position: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Cool! Mä kerron bosseille et sä oot ines. Mite siistii! Harmi ku Dewn ei oo sillo tääl</span></p><br style="-webkit-text-size-adjust: auto;" /><p dir="ltr" style="-webkit-text-size-adjust: auto; line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-ligatures: normal; font-variant-position: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Kittyn innokkuus ei voinut olla parantamatta mun omaa mielialaa ja mä toivoin että nainen ei rakentaisi tuthaan pilvilinnoja, sillä voisi olla että paikka täytettäisiin ennen kuin mä voisin edes koettaa onneani. Toki sitä ennen täytyisi pitää fokus kisoissa.</span></p>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-67630585470876188202021-10-13T14:24:00.000-07:002021-10-13T14:24:06.283-07:0039. Mielipahaa ja -hyvääOikeastaan siitä asti kun mä olin tutustunut Kittyyn paremmin alkuvuoden vaelluksella, me oltiin oltu yhteyksissä joko enemmän tai vähemmän. Enemmän Kittyn osalta ja vähemmän mun osalta sillä mä en aina tiennyt että mitä mä olisin sille vastannut vaikka varsinkin sen jälkeen kun isä oli saanut oman dignoosinsa yhteydenpidosta Kittyn kanssa oli tullut tärkeää sillä se tiesi mistä mä puhuin. Se helpotti myös sitä että mä sain kertoa omista tunteistani kunnolla koska se ymmärsi ja vaikka musta tuntuikin ehkä omalla tavallaan tyhmältä stressata sitä, että mitä jos mun geenitestin tulos olisi positiivinen, koska useampikin asia voisi tappaa mut ennen kuin mahdollinen syöpä keräisi omansa, olin mä silti puhunut Kittylle siitäkin pelosta. <br /><br />Toki pääasiassa mä puhuin siitä että mä en ollut varma miten isä tulisi kestämään enää hoitoja sillä sen kunto oli mennyt alaspäin joka kerralla ja kuitenkin sen hoito oli aika intensiivistä nyt kun tauti oli pahentunut. Äiti ja isä olivat olleet kuitenkin yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta joten en mä tiennyt että miten äiti osaisi elää ilman isää koska ne jaksot mitä isä oli joutunut olemaan sairaalassa, tuntuivat olevan äidille hankalia ja mä olin yrittänyt aina silloin olla mahdollisimman paljon kotona sekä mä olin oikeastaan puoliksi muuttanut takaisin mun vanhaan makuuhuoneeseen. Tuntui oudolta olla takaisin siinä huoneessa missä mä toisaalta olin asunut 27-vuotta elämästäni, vaikkakin varsinkin teiniaikoina öitä tuli vietettyä vaikka ja missä varsinkin silloin kun hermot olivat menneet joko vanhempiin tai Trevoriin. <br /><br />Tokihan vanhaan makuuhuoneeseen palaamisesta saattoi tehdä myös se hieman mielenkiintoista, että huone ei ollut oikeastaan muuttunut siitä hetkestä kun mä olin siellä viimeksi asunut. Toki mä olin käynyt ajoittain hakemassa jotain huoneesta tai sitten jos mä olin ollut sielä pidempään, mä olin saattanut tehdä jotain pieniä muutoksia sinne että siitä sai vähän aikuisemman näköisen. Tietysti ajoittain mä vaan kaipasin omaa aikaa ja tilaa vaikka sitä oli myös päätalolla tarjolla ja mä vietin öitä omassa mökissäni vaikka silloin mä olinkin saattanut jättää Buckin äitin kaveriksi ja koirasta tuntui olevan äidille seuraa silloin kun mä olin jossain enkä mä välttämättä ollut tarvinnut koiraa avukseni.<br /><br />Kittyn kanssa jutteleminen oli saanut myös mun ajatukset välillä kääntymään ihan muihin asioihin. Vaikka musta oli ajoittain tuntunut siltä että elämässä ei ollut mitään hauskaa ja ilon aihetta oli Kitty onnistunut välillä saamaan hymyn mun huulille ja elämä ei ollut ehkä ihan niin harmaata ja masentavaa kuin miltä se tuntui. Mun takaraivossani kummitteli silti ajatus siitä että reilun kuukauden päästä tulisi eteen se hetki kun mä saisin tietää mikä mun tulevaisuuden kohtalo olisi. Olinhan mä yrittänyt ajatella positiivisesti molemmista lopputulemista mutta silti mua pelotti että mitä jos mulla kävisi sellainen tuuri että tulos olisi juuri sellainen kuin mitä mä oletin sen olevan. <br /><br /> Onneksi loppuvuoteen tulisi mahtumaan myös Imaghostin ratsuttaminen joten ehkäpä se tulee myös viemään vähän ajatuksia pois siitä mitä oli tapahtumassa. Olinhan mä toki jakanut Kittyn kanssa mietteeni siitä että osaisinko mä ratsuttaa tammaa itsenäisesti vaikka tietenkin varmasti apua olisi tarjolla kunhan mä vain sitä pyytäisin. Tokihan Kitty oli ehdottanut että mitä jos mä pakkaisin tamman traileriin ja lähtisin ratsuttamaan tammaa Kanadaan sillä apua varmasti olisi saatavilla niin Dewniltä kuin muiltakin ja toisaalta kaikki haluaisivat kuitenkin nähdä tamman koska siitä oli jo kuitenkin hetki kun kukaan oli tammaa viimeksi nähnyt. En mä kuitenkaan viitsinyt luvata suoriltaan että me tultaisiin tamman kanssa käymässä, mutta mä lupasin katsoa miltä tilanne näyttää myöhemmin ja ilmoitella että mitä mä tulisin tekemään. Tokihan ajatus reissusta Kanadaan oli houkutteleva, mutta mun täytyisi miettiä että millaiset mahdollisuudet mulla olisi lähteä sinne asti.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-67310204197863629822021-09-30T11:55:00.001-07:002021-10-13T11:57:06.571-07:0038. Uusia hevosiaMä en oikein tiedä miten mä ajauduin siihen tilanteeseen että mun trailerissa oli kolme hevosta. Okei, Forever ja Imaghost oli selkeitä tapauksia, olihan molempien omistajan kohdalla meikäläisen nimi, mutta Chip tai virallisemmin Tsipping Tea oli sellainen pieni mysteeri. Kai mä olisin ymmärtänyt asian paremmin jos tilanteeseen olisi liittynyt paukku tai kymmenen, mutta kun tämä tapahtui niin selvinpäin kuin ihminen voi vain olla… Noh, kai sana oli kiirinyt siitä että mulla oli uusi karjahevonen etsinnässä Foreverin siirtyessä valmistautumaan varsomiseen ja Imaghostin ollessa vielä sen verran nuori että tammaa ei voinut ratsuttaa ihan vielä ja senkin jälkeen menisi aikaa että siitä tulisi yhtä luotettava karjahevonen kuin vanhemmista tammoista, jos mustangista nyt ikinä rehtiä työjuhtaa saisi.<br /><br />En mä tiedä kuka se oli, Jack, Charlie, Evie vai isä, joka oli laittanut sanan kiertämään, mutta kisareissulla mua lähestyi yksi vanhempi herrasmies, joka kertoi että sillä olisi vanhempi quater ruuna etsimässä uutta kotia, tai ainakin jotain, joka voisi kisata hevoselle hieman tuloksia jotta sen myyntiarvoa voitaisiin nostaa sitä kautta. En mä kuitenkaan suoriltaan luvannut ruunaa ottaa mutta ei se kyllä kovin huonoltakaan kuulostanut joten muutamaa päivää myöhemmin mä ajelin tapaamaan tuota miestä sekä Chipiksi esiteltyä ruunaa. Ei mulla ollut kovinkaan suuria odotuksia siitä että millainen ruuna mua olisi vastassa sillä voisi hyvinkin olla että todellisuus olisi ihan jotain muuta kuin mitä mä olisin saanut kuulla. <br /><br />Tila, jonne mä olin saapunut näytti siltä että se ei voinut olla mitenkään toimiva ranch, mutta niin vain sieltä löytyi pieni lauma lehmiä sekä yksi hevonen, jonka täytyi olla Chip, josta mulle oli kerrottu. En mä tiennyt että miten mä voisin puhua itseni ulos tilanteesta ja kerätessäni sanojani kieltäytyäkseni kunniasta, tuo vanha mies oli saapunut luokseni ja en lopulta viitsinytkään kieltäytyä. Varustaessani ruunaa mulla oli sellainen tunne mun takaraivossani että se ei mitenkään voisi olla hyvä karjahevonen, mutta niin vain mä sain pian tajuta olleeni väärässä ja pahasti. Vaikka varustaessa ruuna näyttikin siltä että se nukahtaisi pystyyn juuri sillä hetkellä, noustessani kuluneeseen ja säiden pahoinpitelemään satulaan, Chip tuntui heräävän henkiin ja hakiessani ruunaan tuntumaa sen verran että saatoin kokeilla millainen ruuna todellisuudessa oli. <br /><br />Mitä pidempään sen satulassa istuin, sitä erilaisemmalta se tuntui verrattuna siihen pystyyn kuolleeseen hevoseen, joka edessäni oli seissyt varustamisen aikana. Vaikka mä olin tottunut energisiin hevosiin oli Chipissä kuitenkin erilaista energiaa ja pariin otteeseen mä meinasin jopa tippua ruunan satulasta. Chipin energisyys sai mut muuttamaan mieleni ruunasta täysin ja vaikka mä en alkuun ollut edes miettinyt ottavani ruunaa ratsastettavakseni, en mä voinut lopulta edes kieltäytyä ottamasta Chipiä luokseni. Toki myös se, että mä saisin joka kuu pienen summan rahaa tililleni, sekä saisin osan ruunan myyntihinnasta, joka voisi olla parhaimmillaan ihan mukavakin extra. Laskeuduttuani ruunan satulasta ja saatuani sen hoidettua pois me puhuttiin Chipin omistajan kanssa siitä että millainen fiilis mulla jäi ruunasta ja lopulta mä olin sopinut päivän, jolloin mä kävisin hakemassa Chipin luokseni ja näin mun trailerista löytyi nyt kolme hevosta. <br /><br /> Toki siellä olisi kohta neljä hevosta, sillä Trevor oli ilmoittanut ostaneensa quater orin. Mä en oikein tiennyt että mitä velipoika oli ajatellut, sillä se kävi tasan kerran vuodessa kotona ja oli silloinkin vain kuukauden, maksimissaan kolme kotona riippuen tietenkin siitä miten pahasti se oli sotkenut asiansa suomessa ja millaisen loman kaikki siitä tarvitsivat. Tokikaan mä en laittanut pahitteekseni sitä että mä sain vielä toisenkin ratsun käyttööni, joka ei todennäköisesti lähtisi ainakaan ihan heti mun altani, vaikkakaan Trevorista ja sen suunnitelmista ei ikinä saanutkaan mitään selvää ja se tuppasi tekemään niitä välillä hyvinkin nopealla aikataululla. Enää täytyisi vain katsoa että miten uudet hevoset kotiutuisivat ja miten elämä lähtisi sujumaan tällaisen hevosmäärän kanssa…Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-29553460763561300332021-09-11T04:01:00.006-07:002021-09-11T04:01:28.819-07:0037. Huoli tulevastaMe oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua. <br /><br />Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa. <br /><br />Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa. <br /><br />Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani. <br /><br />Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7177319645128895220.post-28279932317629301742021-09-06T13:34:00.003-07:002021-09-06T13:34:18.190-07:0036. WRJ Cup 8/21Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen. <br /><br />Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän. <br /><br />Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa. <br /><br />Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.<br /><br />Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.<br /><br />Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään. <br /><br />Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun. <br /><br />”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.<br />”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.<br />”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”<div><br />Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani. <br /><br />”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.” <br /><br />Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.<br /><br />Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.</div>Minnihttp://www.blogger.com/profile/11962132314796447616noreply@blogger.com0