51. Kuulumisia

Paluu laaksosta oli venynyt menneen viikon ajan noin tunnin myöhemmälle, vaikka olimmekin yrittäneet Tomfordin kanssa parhaansa mukaan saada kaiken tehtyä ajoissa. Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan yhdysvaltojen puolelta, mutta reissu ei ollut mennyt putkeen ja miehestä ei ollut kuulunut puoleentoista vuorokauteen mitään. Alexiinan huoli oli omalla tavallaan tarttunut myös Kittyyn ja toinen oli ollut ollut normaaliakin puheliaampi ja miettinyt asioita ääneen.
Tokihan Raicyn katoaminen oli saanut mutkin miettimään asioita ja varsinkin se oli tuonut mieleen muistot loppusyksyltä. Ehkä tuo oli tuonut minulle omalla tavallaan tuonut minulle mieleen muistoja isästä, vaikka en mä tiennyt että miten hullua oli kaivata isänsä perään vaikka olikin ollut jo vuosia aikuinen mies. Tokihan isä oli ollut aikanaan mun työparini ja muutenkin tuosta oli tullut tärkeä varsinkin Trevorin muuton jälkeen. Kuitenkin kuullessani että Raicy oli ainakin hengissä, vaikkakin hieman iskuja saaneena, helpotti mua suuresti ja mä toivoin että varsinkin Alexiina saisi edes hieman mielen rauhaa ja ehkä sitä kautta muutkin saisivat mielenrauhaa.

Muutaman karsinan päässä Josh hoiti Rockia pois. Minua muutaman vuoden nuorempi mies oli myös ollut normaalia hiljaisempi, vaikka toinen ei ollut normaalistikaan kovinkaan puhelias. Kuitenkin jokin Tomfordin hiljaisuudessa oli erilaista verrattuna yleiseen hiljaisuuteen, jota tuo harrasti ja se sai omankin oloni hieman hankalaksi. Annoin viimeisenkin harjan tipahtaa harjapakkiini ennen kuin poimin karsinan ovelle nostamani loimen ja puin sen orille. Loimittamisen opettelu oli ollut minulle uusi asia, sillä kotona loimia ei tarvinnut kovinkaan usein. Ollessani kiinnittämässä solkia, tunsin miten puhelimeni värähti taskussani.

”What’s up? Joko remontti on ohi vai

vieläkö sä jaksat sitä torppaas rempata?

Pakko kyllä nostaa sulle hattua

koska ei musta ois tommoseen.

Mites äiti? Ootteko te ollu yhteyksissä?”

Se, että Trevor viestitteli minulle yllättäen ei ollut jotenkin yllättävää. Veljellä tuntui olevan kumma tapa ottaa yhteyttä aina silloin kun tuon ei olisi tarvinnut tai kun tilanne oli muuten vain huono. Nytkään mä en ollut kuullut isoveljestä mitään isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin me oltiin vaihdettu vain muutama sana eikä me oltu puhuttu edes mitään siitä, että korvaisiko toinen minulle HHn ylläpidosta aiheutuvia kuluja.

”Pitkiä työpäiviä. Raicy poissa.
Remontti alkaa olemaan valmis, sähköt
ja vesi puuttuu. Talvi häiritsee. Siirtymässä
talliin ja laitumeen. Mä en oo soittanut äidille
hetkeen. Charlie viestitteli että äitilläkin
kaikki hyvin. Jack viettänyt sielä aikaa.”

En mä tiennyt tarvitsisiko Trevorin välttämättä tietää että Jack vietti aikaa äidin luona, vaikka kai tuo oli tottunut siihen että Jack kävi meillä varsinkin kun tuo asui ihan naapurissa ja oli vanhempiemme vanha tuttu. Palautin puhelimen taskuuni ja poistuin kirjavan karsinasta, sulkien oven perästäni ennen kuin poimin elämää nähneen lännensatulan käsiini ja lähdin kantamaan satulaa kohti varustehuonetta. Trevorin vanha satula oli onneksi sopinut HHlle joten se oli saanut jäädä orille käyttöön vaikka minulle satula ei ollut se mukavin istua, mutta en tiennyt mikä isoveljen suunnitelma orin kanssa oli joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun katsella sille sellainen satula, joka olisi niin ratsulle kuin myös minulle hyvä. Tokihan mä voisin sovittaa Foreverin satulaa myös orille, kunhan mä saisin sen vain Kanadaan, sillä satula olisi tällä hetkellä tamman kanssa kotona Texasissa.

Mä en tarkasti tiennyt että miten pitkään Raicy olisi poissa pelistä, joten mä osannut yhtään suunnitella ajankohtaa mahdolliselle muuttoreissulle. Toki mulla pitäisi kai siinä kohtaa olla myös oma talli valmiina, sillä mä en tiennyt minne mä saisin siinä kohtaa kolmannen hevosen majoitettua, eikä mulla ollut oikeastaan enää edes varaa maksaa kolmannesta tallipaikasta.

”Sehän on hyvä kuulla. Jack on hyvä mies.

Sä oot kyllä hullu ton projektisi kanssa.

Mikset sä vaa ostanut valmista paikkaa?”

”Paraskin puhuja. Mä haluan nähä
tilanteen, jossa sä pääset edes lähelle
samaa pistettä.”

Kyllä mä tiesin että mun viimeinen kommentti oli varmasti liikaa ja menisi Trevorilla tunteisiin, mutta mä en vain nyt jaksanut velipoikaa. Pakkohan mun oli nostaa Trevorille hattua, koska se oli muuttanut kuitenkin paljon kauemmaksi rakkauden perässä kuin mitä mä olin lopulta muuttanut. Olin palannut ajatuksissani, sekä Trevorille vastaillessani HHn karsinalle, enkä mä oikeastaan ollut edes huomioinut mitenkään mun ympäristöäni.

”Moi Ty!” korkea nuottinen ääni tunkeutui mun tajuntaani ja katsellessani ympärille varmaan kuin peura ajovaloissa, mä tajusin Kittyn seisovan tallien yhdyskohdassa.
”Ai… moi”
”Kaikki okei?”
”Joo. Trevor vain viestitteli ja kyseli että mitä äidille kuuluu. Kai se ei itse halua soittaa sille tai sitten se haluaa taas jotain multa. En mä ihan ymmärrä sitä” annoin ajatusten soljua ulos huuliltani vaikka niissä ei tainnut olla kuulijalle mitään järkeä.
”Okei. Lähetkö sä kotiin? Mulla on vielä töitä jäljellä ja sitten liinatunti.”
”En mä varmaan tänään. Tai jos sulle sopii että mä jäisin tänne? Tänään… vähän rankkaa” pyörittelin stetsoniani käsissäni, tajuten miten rispaantunut sekä auringon haalistama hattu olikaan, sillä se oli kuitenkin ollut jo aikanaan käytössä ennen minua.
”Kyllä sä tiedät että mulla ei oo mitään sitä vastaan” Kitty huikkasi vielä iskien minulle silmää, ennen kuin toinen poistui matkoihinsa ja kannoin vielä harjat sekä suitset paikoilleen.

Laskiessani harjapakkia paikoilleen mietin milloin kerkeäisin antamaan taas aikaa Imaghostille, sillä tammavarsa oli saanut elää kuin pellossa siitä asti kun Raicy oli lähtenyt reissuunsa. Ehkä nuoren varsan ostaminen oli ollut virhe vaikka toisaalta siinä kohtaa en ollut tiennyt eteen tulevista suurista muutoksista. Mä toivoin että tammasta saisi silti hyvän työhevosen, vaikka se saikin kasvaa suurimmaksi osaksi vapaasti ja ilman mitään kouluttamista.

Se, miten mä olin päätynyt Kittyn asunnolle oli mulle pieni mysteeri, mutta sieltä mä havahduin hereille Kittyn saatua työpäivänsä loppuun ja palatessaan omalle asunnolleen tallin vintille. Kai mennyt viikko lisääntyneene vastuuneen oli rankempi kuin halusin myöntää, sillä mä halusin saada kaiken hoidettua enemmän kuin hyvin sillä välillä kun Raicy olisi reissussaan ja sairauslomalla. Puolet Kittyn selityksestä meni minulta myös täysin ohi korvieni ja jouduinkin pyytämään toista toistamaan sanomansa.

46. Näkemiin isä

Me oltiin lennetty Kittyn kanssa eilen Texasiin. Vaikka Alexiina olisikin tarjonnut mahdollisuutta olla poissa useammankin päivän, mä halusin vain päästä takaisin töiden pariin mahdollisimman nopeasti koska mä en meinannut uskoa että isä olisi poissa. Kuullessani viikko sitten isän menehtymisestä, mä olin yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Olin mä myös yrittänyt pysyä kaukana muista ihmisistä, sillä mä en todellakaan ollut parasta seuraa kun mä yritin navigoida suruni lävi. Isä oli ollut viimeiset vuodet aina läsnä ja kaikki tilaa koskevat päätökset me oltiin tehty yhdessä. Tokihan mä olin jo osin muuttanut Kanadaan joten se aikakausi oli tullut päätökseen, mutta silti mä luulin että meillä olisi vielä paljon enemmän aikaa isän kanssa.

Vaikka mun pukuni ei ollut kovin vanha, se tuntui pudistavan ja kiristävän varsinkin rinnankohdalta ja solmio tuntui taas rusentavan mun henkitorveni kasaan. Äiti ja Trevor olivat jo kappelilla, kun me saavuimme Kittyn kanssa sinne. Velipojan kanssa me päädyttiin vain halaamaan pikaisesti, mutta äidin kanssa me vaihdettiin pidempi halaus ja mä pahoittelin äitille että mä en päässyt kotiin silloin kun isä menehtyi. Hiljalleen myös muuta väkeä alkoi saapumaan kappelille ja siunaustilaisuus oli pieni ja intiimi, mutta jotenkin juuri isän näköinen. Minä, Trevor, Charlie sekä kolme jotain muuta isän tuttua kannoimme arkun kappelista hautapaikalle ja katsoessani sitä sen ollessa haudan pohjalla, tilanne jotenkin realisoitui ja mä en pystynyt pitää itseäni enään kasassa.

Muistotilaisuus pidettiin meillä kotona ja vaikka mä jotenkin ajattelin että kotiin pääseminen olisi helpottanut, mua ahdisti olla kotona ja heti kun vain tuli sellainen sopiva hetki, mun oli pakko päästä ulos. Mä en tiennyt että oliko Trevor majoittunut omaan huoneeseensa, vai mökkiin joten mä en uskaltanut mennä sinne ja mä päädyin talliin. Kitty oli kai jossain kohtaa huomannut mun katoamisen, sillä se tuli etsimään mua ja me istuttiin hiljaisuuden vallitessa meidän välillämme.

Lopulta mä vedin puvuntakkini povitaskusta valkoisen kirjekuoren, sekä sen päälle asetetun paperin ja ojensin sen sanomatta sanaakaan Kittylle. Mä tiesin mitä tuossa kirjeessä luki, sillä mä olin kerennyt lukemaan sen jo useampaan otteeseen lävitse, vaikka mä olinkin saanut sen käsiini vasta muutama tunti takaperin. Asian paljastaminen Kittylle mietitytti mua, mutta ainakin ollessani rehellinen jo tässä hetkessä, tuolla olisi mahdollisuus tehdä päätös itse siitä että haluaisiko kokea saman kohtalon kuin äitini, vai ottaisiko Kitty sen ”kiitos ja näkemiin” tien asiassa.

45. Huonoja uutisia

17.11

”Tyler, I think that you need to come home like now. Dad’s not looking too good and the doctors aren’t hopeful.”

18.11

”Tyler, mä olen pahoillani mutta isä hävisi taistelun” Trevorin ääni kuului linjan toisesta päästä.
”Fuck… Mä en saanut lentoja näin nopeasti sinne eli mä en taida päästä kun aikaisintaan hautajaisiin… Pahoitteletko äitille mun puolesta? Mä kyllä yritin katsoa kaikki vaihtoehdot, mutta en mä olisi millään kerennyt ajoissa…” Vaihdoimme Trevorin kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin mä jouduin pahoittelemaan että mä jouduin lopettamaan ja palaamaan töihin. Trev lupasi ilmoittaa milloin hautajaiset olisivat ja mä lupasin vaikka sitten ajaa yhtä soittoa kotiin jos muu ei auttaisi.

Raicyn ilmeessä näkyi pieni kysyvyys ja mä kerroin toiselle vain parilla sanalla mitä oli tapahtunut. Mies jakoi osanottonsa ja vaihdoimme aiheesta vielä pari sanaa, ennen kuin oli aika jatkaa töitä, vaikka mun työvire ei ollutkaan ihan niin täydellinen kuin mitä se oli aamulla vielä ollut. Palattuamme ranchille ja hoidettuamme hevoset, mä siirryin autolleni ja ajoin muutaman kilometrin matkan omalle tilalleni, sanomatta sen isompia kenellekkään. Olin hakenut alkuviikosta rautakaupasta hieman työkaluja sekä generaattorin ja siihen sopivan lampun joten mun ei tarvinnut olla pimeässä.

Mä olin käynyt heti maanantaina selvittelemässä asioita ja keväällä olisi tarkoitus vetää sähköt päälinjasta myös talolle, mutta siihen asti mun täytyisi pärjätä generaattorin varassa. Talolla oli vaatteet, joita mä oli käyttänyt remontointiin ja mä vaihdoin ne päälleni, ennen kuin mä tartuin lekaan. Olin saanut heti maanantaille erään sähkömiehen käymään talolla joten mä tiesin mitä seiniä mun täytyisi purkaa jotta sähkölinjat voitaisiin vetää rakenteisiin. Musta tuntui että leka heilui tänään normaalia kevyemmin ja seinä purkaantui tehokkaammin kuin mä osasin odottaa. Mä siirryin seuraavan huoneen pariin ja lopulta alakerran toisenkin huoneen seinät olivat purettuna sen verran, että niidenkin rakenteet näkyivät.

”Tyler?” kysyvä ääni kuului jostain mun takaani. Kääntyessäni ympäri, mä en ensin tajunnut että joku seisoi oikeasti mun takanani, mutta lopulta mä aloin tunnistamaan pinkit hiukset, sopivasti raamikkaan kropan ja varsinkin kysyvän ja huolestuneen väliltä olevan katseen.
”Mä yritin soittaa sulle vaikka kuinka monta kertaa. Tiedätkö sä edes mitä kello on?”
”Mun puhelin on varmaan äänettömällä tuola takin taskussa. Mä jätin sen tonne keittiöön kun mä vaihdoin remppavaatteet enkä mä oo käynyt edes katsomassa sitä sen jälkeen. En mä tiedä… kaheksan?”
”Vähän enemmän kun se on jo melkein yksitoista.”

Mä tuijotin Kittyä hetken, ennen kuin mä suuntasin keittiöön hakemaan puhelintani siistimpien vaatteideni taskusta. Toden totta numerot puhelimen näytöllä näyttivät lähemmäksi ilta yhtätoista.

”Mä en oo yhtään huomannut ajan kulumista… mä… mä purin noita seiniä niin urakalla. Mä oon kyllä valmis että mä voin lähteä Orange woodiin vaikka nyt. Tai siis mä vaihdan vaatteet toki” mä viittilöin kohti vaatekasaani.
”Hei, onko kaikki okei?” Kitty tarttui minua päättäväisesti molemmista olkavarsista, pakottaen minua kääntämään huomioni toiseen.
”Isä kuoli tänään” oli ainut mitä mä sain sanottua, ennen kuin joku näkymätön pato murtui mun sisälläni, ja mä tunsin miten mä en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tunsin miten kädet kietoutuivat ympärilleni, Kittyn sulkiessa minut tiukkaan halaukseen. Vasta kun mä sain vähän rauhoituttua, toinen päästi irti ja suostutteli minut vaihtamaan vaatteeni jotta me saatiin palata Orange Woodiin samalla kyydillä. Vaikka mä olin ihan valmis palaamaan leirimökille, johon mä olin taas muuttanut, ei mulle annettu sitä vaihtoehtoa ja Kitty veti mut mukanaan luokseen. Mä yritin sopertaa jotain vastausta, osin johtuen tunteenpurkauksestani ja osin humalasta, joka oli ilmeisesti vasta nyt päässyt nousemaan kunnolla, sillä olin muistanut talollani pullon, joka minulla oli autossani odottamassa leirimökkiin siirtämistä.

Se, mikä mun viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, ei jättänyt mitään muistijälkeä, mutta mä nukahdin lopulta todella levottomaan uneen.

19.11.

”ynghhmmmmm” epämääräinen äännähdys nousi ilmoille herätessäni sen verran että tajusin ainakin olevan vielä hengissä. Oloni ei ollut millään tavalla mairitteleva ja musta tuntui niin kuin mä olisin jäänyt hevoslauman alle. Nopeat liikkeet eivät todellakaan tulleet kyseeseenkään ja vaikka mä yritin nousta istumaan miten hitaasti, keinui maailma silti hienoisesti näkökentässäni. Muistikuvat edelliseltä illalta olivat yllättäen hieman hatarat, ja mulla ei ollut täyttä varmuutta siitä, miten mä olin päätynyt Kittyn sänkyyn nukkumaan, saati että mä en todellakaan ollut nukkunut yksin.

Hiljalleen muistikuvat alkoivat kuitenkin palautumaan ja mitä enemmän mä muistin, sitä pahemmalta mun oloni tuntui. Kunhan huoneen keinunta oli edes jotenkin rauhoittunut, mä nousin ylös ja vedin päälleni raksavaatteet, joissa mut oli ilmeisesti edellisenä iltana saatu houkuteltua takaisin. Vasta kun mä pääsin liikkeelle, mä huomasin että kello oli jo vaikka ja mitä ja että mun olisi täytynyt olla Raicyn kanssa laaksossa jo pari tuntia. Tämän tajuaminen sai mut liikkeelle ehkä hieman liian reippaasti olotilaani nähden, ja mä kaduin liikkumiseni tahtia hyvinkin nopeasti ja viimeistään siinä vaiheessa kun mä melkein törmäsin Alexiinaan tallin käytävällä.

”Sinullahan on vauhti päällä heti herätessä.”
”Mä tajusin että mä nukuin pommiin. Puhelin jäi varmaan illalla mun tilalleni ja mulla on siinä herätys. En mä tajua miten mä nukuin näin pitkään tai että miten mun annettiin nukkua näin pitkään vaikka ihan varmasti Kitty tiesi että mulla on työpäivä.”
”Kitty itse asiassa kertoi Raicylle aamulla siitä mitä illalla tapahtui, ja he sopivat että Raicy ja Tomford yrittävät pärjätä päivän. Kittyn oli itse asiassa tarkoitus kertoa sulle se heti kun sä vain heräisit, mutta sä olit ilmeisesti nukahtanut kunnolla vasta aamun puolella niin Kitty halusi antaa sun nukkua rauhassa.”
”Ai… Kyllähän mä olisin voinut lähteä töihin. En mä kuitenkaan taakaksi halua olla ja ehkä… ehkä se olisi ollut ihan hyväkin.”
”No mutta huomenna on sitten kuitenkin uusi päivä” vaalea nainen hymyili, ennen kuin pahoitteli että joutuisi jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani, ennen kuin mä lähdin suuntaamaan kohti leirimökkiä ja vaihtamaan vaatteita jotta mä voisin autella sitten vaikka ranchilla, kerta laaksoon mä en tänään olisi menossa.

41. Kaukana kaikesta vai sittenkin vain syvemmällä asioissa?

24.10.2021

Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua.

Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse.

Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa.

”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.”
”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?”
”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.”
”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.”
”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?”

”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun.

”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.”

Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään.
Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan.

25.10.2021

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on.

Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta?

Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea.

Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille.

Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi.

”Ai huomenta Tyler!”
”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa.
”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.”
”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.”

HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa.

Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä.

Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta.
”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä.
”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.”
”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?”
”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni.

”Liittyykö se jotenkin isääsi?”
”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.”

”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?”
”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista.

”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin.
”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni.

Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä.

39. Mielipahaa ja -hyvää

Oikeastaan siitä asti kun mä olin tutustunut Kittyyn paremmin alkuvuoden vaelluksella, me oltiin oltu yhteyksissä joko enemmän tai vähemmän. Enemmän Kittyn osalta ja vähemmän mun osalta sillä mä en aina tiennyt että mitä mä olisin sille vastannut vaikka varsinkin sen jälkeen kun isä oli saanut oman dignoosinsa yhteydenpidosta Kittyn kanssa oli tullut tärkeää sillä se tiesi mistä mä puhuin. Se helpotti myös sitä että mä sain kertoa omista tunteistani kunnolla koska se ymmärsi ja vaikka musta tuntuikin ehkä omalla tavallaan tyhmältä stressata sitä, että mitä jos mun geenitestin tulos olisi positiivinen, koska useampikin asia voisi tappaa mut ennen kuin mahdollinen syöpä keräisi omansa, olin mä silti puhunut Kittylle siitäkin pelosta.

Toki pääasiassa mä puhuin siitä että mä en ollut varma miten isä tulisi kestämään enää hoitoja sillä sen kunto oli mennyt alaspäin joka kerralla ja kuitenkin sen hoito oli aika intensiivistä nyt kun tauti oli pahentunut. Äiti ja isä olivat olleet kuitenkin yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta joten en mä tiennyt että miten äiti osaisi elää ilman isää koska ne jaksot mitä isä oli joutunut olemaan sairaalassa, tuntuivat olevan äidille hankalia ja mä olin yrittänyt aina silloin olla mahdollisimman paljon kotona sekä mä olin oikeastaan puoliksi muuttanut takaisin mun vanhaan makuuhuoneeseen. Tuntui oudolta olla takaisin siinä huoneessa missä mä toisaalta olin asunut 27-vuotta elämästäni, vaikkakin varsinkin teiniaikoina öitä tuli vietettyä vaikka ja missä varsinkin silloin kun hermot olivat menneet joko vanhempiin tai Trevoriin.

Tokihan vanhaan makuuhuoneeseen palaamisesta saattoi tehdä myös se hieman mielenkiintoista, että huone ei ollut oikeastaan muuttunut siitä hetkestä kun mä olin siellä viimeksi asunut. Toki mä olin käynyt ajoittain hakemassa jotain huoneesta tai sitten jos mä olin ollut sielä pidempään, mä olin saattanut tehdä jotain pieniä muutoksia sinne että siitä sai vähän aikuisemman näköisen. Tietysti ajoittain mä vaan kaipasin omaa aikaa ja tilaa vaikka sitä oli myös päätalolla tarjolla ja mä vietin öitä omassa mökissäni vaikka silloin mä olinkin saattanut jättää Buckin äitin kaveriksi ja koirasta tuntui olevan äidille seuraa silloin kun mä olin jossain enkä mä välttämättä ollut tarvinnut koiraa avukseni.

Kittyn kanssa jutteleminen oli saanut myös mun ajatukset välillä kääntymään ihan muihin asioihin. Vaikka musta oli ajoittain tuntunut siltä että elämässä ei ollut mitään hauskaa ja ilon aihetta oli Kitty onnistunut välillä saamaan hymyn mun huulille ja elämä ei ollut ehkä ihan niin harmaata ja masentavaa kuin miltä se tuntui. Mun takaraivossani kummitteli silti ajatus siitä että reilun kuukauden päästä tulisi eteen se hetki kun mä saisin tietää mikä mun tulevaisuuden kohtalo olisi. Olinhan mä yrittänyt ajatella positiivisesti molemmista lopputulemista mutta silti mua pelotti että mitä jos mulla kävisi sellainen tuuri että tulos olisi juuri sellainen kuin mitä mä oletin sen olevan.

Onneksi loppuvuoteen tulisi mahtumaan myös Imaghostin ratsuttaminen joten ehkäpä se tulee myös viemään vähän ajatuksia pois siitä mitä oli tapahtumassa. Olinhan mä toki jakanut Kittyn kanssa mietteeni siitä että osaisinko mä ratsuttaa tammaa itsenäisesti vaikka tietenkin varmasti apua olisi tarjolla kunhan mä vain sitä pyytäisin. Tokihan Kitty oli ehdottanut että mitä jos mä pakkaisin tamman traileriin ja lähtisin ratsuttamaan tammaa Kanadaan sillä apua varmasti olisi saatavilla niin Dewniltä kuin muiltakin ja toisaalta kaikki haluaisivat kuitenkin nähdä tamman koska siitä oli jo kuitenkin hetki kun kukaan oli tammaa viimeksi nähnyt. En mä kuitenkaan viitsinyt luvata suoriltaan että me tultaisiin tamman kanssa käymässä, mutta mä lupasin katsoa miltä tilanne näyttää myöhemmin ja ilmoitella että mitä mä tulisin tekemään. Tokihan ajatus reissusta Kanadaan oli houkutteleva, mutta mun täytyisi miettiä että millaiset mahdollisuudet mulla olisi lähteä sinne asti.

38. Uusia hevosia

Mä en oikein tiedä miten mä ajauduin siihen tilanteeseen että mun trailerissa oli kolme hevosta. Okei, Forever ja Imaghost oli selkeitä tapauksia, olihan molempien omistajan kohdalla meikäläisen nimi, mutta Chip tai virallisemmin Tsipping Tea oli sellainen pieni mysteeri. Kai mä olisin ymmärtänyt asian paremmin jos tilanteeseen olisi liittynyt paukku tai kymmenen, mutta kun tämä tapahtui niin selvinpäin kuin ihminen voi vain olla… Noh, kai sana oli kiirinyt siitä että mulla oli uusi karjahevonen etsinnässä Foreverin siirtyessä valmistautumaan varsomiseen ja Imaghostin ollessa vielä sen verran nuori että tammaa ei voinut ratsuttaa ihan vielä ja senkin jälkeen menisi aikaa että siitä tulisi yhtä luotettava karjahevonen kuin vanhemmista tammoista, jos mustangista nyt ikinä rehtiä työjuhtaa saisi.

En mä tiedä kuka se oli, Jack, Charlie, Evie vai isä, joka oli laittanut sanan kiertämään, mutta kisareissulla mua lähestyi yksi vanhempi herrasmies, joka kertoi että sillä olisi vanhempi quater ruuna etsimässä uutta kotia, tai ainakin jotain, joka voisi kisata hevoselle hieman tuloksia jotta sen myyntiarvoa voitaisiin nostaa sitä kautta. En mä kuitenkaan suoriltaan luvannut ruunaa ottaa mutta ei se kyllä kovin huonoltakaan kuulostanut joten muutamaa päivää myöhemmin mä ajelin tapaamaan tuota miestä sekä Chipiksi esiteltyä ruunaa. Ei mulla ollut kovinkaan suuria odotuksia siitä että millainen ruuna mua olisi vastassa sillä voisi hyvinkin olla että todellisuus olisi ihan jotain muuta kuin mitä mä olisin saanut kuulla.

Tila, jonne mä olin saapunut näytti siltä että se ei voinut olla mitenkään toimiva ranch, mutta niin vain sieltä löytyi pieni lauma lehmiä sekä yksi hevonen, jonka täytyi olla Chip, josta mulle oli kerrottu. En mä tiennyt että miten mä voisin puhua itseni ulos tilanteesta ja kerätessäni sanojani kieltäytyäkseni kunniasta, tuo vanha mies oli saapunut luokseni ja en lopulta viitsinytkään kieltäytyä. Varustaessani ruunaa mulla oli sellainen tunne mun takaraivossani että se ei mitenkään voisi olla hyvä karjahevonen, mutta niin vain mä sain pian tajuta olleeni väärässä ja pahasti. Vaikka varustaessa ruuna näyttikin siltä että se nukahtaisi pystyyn juuri sillä hetkellä, noustessani kuluneeseen ja säiden pahoinpitelemään satulaan, Chip tuntui heräävän henkiin ja hakiessani ruunaan tuntumaa sen verran että saatoin kokeilla millainen ruuna todellisuudessa oli.

Mitä pidempään sen satulassa istuin, sitä erilaisemmalta se tuntui verrattuna siihen pystyyn kuolleeseen hevoseen, joka edessäni oli seissyt varustamisen aikana. Vaikka mä olin tottunut energisiin hevosiin oli Chipissä kuitenkin erilaista energiaa ja pariin otteeseen mä meinasin jopa tippua ruunan satulasta. Chipin energisyys sai mut muuttamaan mieleni ruunasta täysin ja vaikka mä en alkuun ollut edes miettinyt ottavani ruunaa ratsastettavakseni, en mä voinut lopulta edes kieltäytyä ottamasta Chipiä luokseni. Toki myös se, että mä saisin joka kuu pienen summan rahaa tililleni, sekä saisin osan ruunan myyntihinnasta, joka voisi olla parhaimmillaan ihan mukavakin extra. Laskeuduttuani ruunan satulasta ja saatuani sen hoidettua pois me puhuttiin Chipin omistajan kanssa siitä että millainen fiilis mulla jäi ruunasta ja lopulta mä olin sopinut päivän, jolloin mä kävisin hakemassa Chipin luokseni ja näin mun trailerista löytyi nyt kolme hevosta.

Toki siellä olisi kohta neljä hevosta, sillä Trevor oli ilmoittanut ostaneensa quater orin. Mä en oikein tiennyt että mitä velipoika oli ajatellut, sillä se kävi tasan kerran vuodessa kotona ja oli silloinkin vain kuukauden, maksimissaan kolme kotona riippuen tietenkin siitä miten pahasti se oli sotkenut asiansa suomessa ja millaisen loman kaikki siitä tarvitsivat. Tokikaan mä en laittanut pahitteekseni sitä että mä sain vielä toisenkin ratsun käyttööni, joka ei todennäköisesti lähtisi ainakaan ihan heti mun altani, vaikkakaan Trevorista ja sen suunnitelmista ei ikinä saanutkaan mitään selvää ja se tuppasi tekemään niitä välillä hyvinkin nopealla aikataululla. Enää täytyisi vain katsoa että miten uudet hevoset kotiutuisivat ja miten elämä lähtisi sujumaan tällaisen hevosmäärän kanssa…

37. Huoli tulevasta

Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.

Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.

Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.

Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.

Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.

36. WRJ Cup 8/21

Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen.

Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.

Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.

Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.

Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.

Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.

Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.

”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”

Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.

”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”

Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.

Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.

35. Mennyttä ja tulevaa

Kuluva vuosi tuntui katoavan kuin siivillä ja tavallaan mä odotinkin uutta vuotta. Vuosi oli alkanut omalla tavallaan surullisissa merkeissä kun mä olin joutunut antamaan Evielle luvan päästää Suzien ikivihreille. Siitä ei mennyt montaakaan viikkoa kun isä joutui sairaalaan ja saimme tietää että isällä oli syöpä. Diagnoosi tuli ihan täysin puskista ja lääkäri ei osannut sanoa tarkkaan että kauanko isällä olisi aikaa elää ja se voisi olla kaikkea kuukausista vuosiin. 

Olihan vuoden alkuun mahtunut onneksi jotain positiivistäkin, sillä Evie oli saanut Foreverin onnistuneesti tiineeksi ja tamman odotettiinkin varsovan huhtikuun alussa. Kovinkaan kauaa ei varmaan enää tamman kanssa pysty töitä tekemään ja Carlynkin ollessa jo hieman iäkkäämpi ja kevyellä käytöllä nivelongelmien vuoksi täytyy kohta turvautua mönkijään apuna kun käy tarkistamassa karjaa. Imaghostin ratsutus kun on pian vasta alkamassa, mutta ei ole mitään varmuutta siitä että millainen tapaus tammasta tulee kunhan se saadaan vain ratsutettua, sillä epäilen että pikku villikon ratsuttamisesta ei tule helppo projekti. Ehkä täytyy viestitellä Alexiinan kanssa jos naisella olisi jotain vinkkejä siitä miten pienen vapaan sielun voisi ratsuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Me oltiin muutenkin oltu aina satunaisesti yhteyksissä Alexiinan kanssa, ja mä olin laittanut naiselle tietoa siitä että miten Imaghostin kanssa oli mennyt ja miten sen matka kohti isoa hevosta oli mennyt, vaikka ajoittain pikkutamman villihevosveri olikin pistänyt sen muistuttamaan että tamman kouluttamisesta ei tulisi helppoa. Imaghostin kanssa oltiinkin työskennelty päivittäin tai ainakin melkein päivittäin lyhyitä pätkiä kerrallaan niin ihan perushoitotoimenpiteiden parissa kuin sitten ottaen tammaa käsihevoseksi karjan tarkastukseen ja ratsastaessa sen kanssa lauman lävitse. 

Kovapäisen luonteensa ansiosta siitä saattaa tullakkin hyvä karjahevonen, sillä tamma ei ole hirveästi säikkynyt lehmiä, jotka ovat rynnineet laumasta kohti sitä, vaan enemmänkin tamma on tuntunut liikuttavan itseään siten, että on saanut ohjattua lehmää uuteen suuntaan.

Myös Kittyn kanssa on tullut viestiteltyä ja välillä meidän viestit on ollut yllättävän pitkiä ja moniulotteisia eikä me olla aina puhuttu pelkästään hevosista vaan aiheet on lipsunut ihan arkielämän ja ranchien ulkopuolisiin asioihin ja Kitty taitaakin olla Trevorin lisäksi ainut, joka tietää isän diagnoosista. Mä kunnioitin isän päätöstä siitä että se ei halua kertoa sitä Charlielle, ennen kuin on ihan pakko joten isä sai itse kertoa asiasta kun se koki että olisi siihen valmis. 

Kitty oli myös ensimmäinen, joka sai kuulla Buckista. Koiran ottaminen ei ollut ihan kuulunut mun suunnitelmiini, mutta kun Charlie alkukeväästä kertoi että tuon narttu oli saanut pentuja ja että niistä voisi saada hyvän karjakoiran – vaikka pentujen isästä ei ollut tietoakaan – mä olin luvannut miettiä asiaa. Käydessäni katsomassa pentuetta, yksi pennuista osui mun silmään rohkeudellaan ja pienen keskustelun jälkeen mä olinkin varannut itselleni tuon pennun ja kesäkuussa Buckaroos tai lyhyesti vain Buck, muutti kotiin. Pentua on myös koulittu heti alusta alkaen mukaan farmin töihin ja pentu on saanut olla mukana hevosten luona sekä karjaa tarkastamassa, ja missä muussa pentua nyt on voinutkaan pitää mukana.

Pari läheltä piti tilannetta Imaghostin kanssa on opettanut pennulle sopivaa etäisyyttä hevosista, mutta muuten pennussa näyttäisi olevan karjakoiran vikaa ja ehkä siitä tulee hieno työpari sille ajalle kun mä joudun pärjäämään ilman hevosta kun Forever on lomalla varsansa kanssa ja Imaghostin kanssa haettaisiin vielä tuntumaa ratsun hommiin ja ennen kuin tamman kanssa voisi työskennellä kovinkaan pitkiä ja vaativia aikoja karjan parissa.

Tulevia kisoja täytyy vähän katsella, voi olla että ne hommat jäävät tauolle siihen asti että Forever on valmis palaamaan kisakehiin, sillä Imaghost saattaa olla liian iso pala yksinäiseen matkaamiseen, ellei tammalle sitten ottaisi Carlyä mukaan kaveriksi. Täytyy vähän katsella ja pohdiskella tulevaa kaikilta kanteilta.

31. 17-31.01.2021

Sunnuntai 17.01.2021 

Kisat Syringassa olivat menneet keskiverrosti eikä menestystä ollut tullut läheskään päivittäin. Kuitenkin positiivinen yllätys oli ollut Imaghostin nappaama voitto ja muutkin sijoitukset tietenkin lämmittivät mieltä.

Puolivälissä kotimatkaa puhelimeni soi ja ihmettelin pienesti kun Charlie soitti.

”Yup? Mun pitäis olla kotona puolen tunnin päästä” 
”Suze ei näytä hyvältä. Tai siis se on ollut nyt pari päivää paljon flegmaattisempi kuin normaalisti” Charlien vakava ääni pureutui tajuntaani. 
”Fuck… mä en usko että meillä on enää muuta vaihtoehtoa kun päästää se pois… katotaan kun oon kotona.” Lopetin puhelun lyhyeen ja Trevorin tamma tuli pakostakin ajatuksiini. Mä olin toivonut jotta Suze kääntyisi vähän paremmaksi kaikkien uusien hoitojen kautta mitä tammalle oltiin kokeiltu, mutta todennäköisesti olisi aika vain päästää tammasta irti vaikka olisi ollut ideaalein tilanne että se jouduttaisiin päästämään pois jo nyt kun Trevor ei ollut paikalla.

Olinhan mä kertonut Treville jo aikaisemminkin että voisi olla jotta Suze ei kauaa enää jaksaisi joten se, että tamman kohdalla jouduttaisiin tehdä päätös näin nopeasti, oli omalla tavallaan odotettavissa mutta silti se yllätti pienesti. Tämä tieto tuntui pidentävän myös viimeisiä maileja kotiin ihan liiaksi, mutta lopulta sain kääntää autoni tutulle ajotielle ja lopulta tuttuun pihaan. Charlie auttoi purkamaan tammat kyytistä ja palauttamaan ne omiin tarhoihinsa ennen kuin oli aika käydä katsomassa miltä Suze näytti.

”Se ei kyllä todellakaan näytä hyvältä… Mä soitan huomenna Evielle ja katsotaan mitä se sanoo. Voi kyllä olla että Suzen on aika mennä” huokaisin katsellessani ennen niin elämäniloista tammaa, joka oli vain varjo entisestään. Ehkä olisi paras olla soittamatta Trevorille ennen kuin Evie olisi käynyt ja tietäisi mitä tammalle kävisi. 

Tiistai 19.01.2021

”Hi Tyler. Suzeko ei lähtenyt menemään paremmaksi?” 
”Valitettavasti ei… Mä en tiedä onko vain paras päästää tammaraukka kärsimyksestään. Tai siis niin kuin onhan meillä vielä ne pari vaihtoehtoa mitä kokeilla, mutta mä en oo varma kannattaako Suzea kiusata enempää” 
”Mitä Trevor on mieltä?” 
”No tuota… Trev ei tiedä”

Vihreiden silmien katse kertoi paljon, mutta tiesin että Evie ymmärsi miksi en halunnut kertoa asiasta isoveljelleni vaikka Trevorin olisikin ollut hyvä tietää asiasta. Toisaalta Trevor ei voisi kuitenkaan tehdä mitään asialle Suomesta käsin ja olin ollut vastuussa jo niin monta vuotta miehen hevosista jotta halusin ainakin uskoa veljeni ajattelevan että tekisin parhaat päätökset myös tuon hevosten puolesta.

Tutkittuaan Suzen myös Evie oli sitä mieltä että olisi paras päästää ikivihreille. Talutimme tamman paikkaan, jossa se olisi helppo lopettaa ja mihin tamman voisi myös helposti haudata. Sanottuamme molemmat Charlien kanssa hyvästimme Suzelle Evie antoi tammalle viimeiset piikit ja lopulta tamma oli ikiunessa. Evien vielä varmistettua että Suzie todellakin olisi poissa palasimme takaisin ranchille ja tarjosin naiselle kahvit ennen kuin tuon oli pakko jatkaa matkaansa. Evie pahoitteli vielä Suzien puolesta ennen kuin tuo nousi autoonsa ja suuntasi kohti seuraavaa paikkaa. Puhuimme Charlien kanssa vielä jonkin aikaa tammasta samalla kun suuntasimme talliin laittamaan muutaman karsinoista valmiiksi Orange Woodilaisille, sillä Kitty, Roi ja Billy olisivat majoittumassa vastavuoroisesti luonani.

Forever Shine sekä Carly saivat viettää yönsä ulkona, sillä kymmenen lämpöastetta olisi vielä enemmän kuin hyvä keli seisottaa tammoja pihalla ja noilla olisi onneksi myös katokset tarhoissaan joten ne pärjäisivät sielä hyvin. Näin ollen saimmekin tarpeeksi karsinoita vieraileville hevosille joten tallissa tulisi olemaan vain Imaghost sekä Trevorin toinen ratsu.

Torstai 21.01.2021

Olin käynyt aamusta hoitamassa kaupungilla muutamia asioita rehujen hausta Suzen muistolaatan tilaamiseen. Olin juuri saanut vietyä äidilleni tuon pyytämät ostokset kun isäni huuteli että pihaan ajelisi vieras traileri. Epäilin sen olevan kanadalaisten karavaani eikä ajatukseni lopulta ollutkaan pielessä, sillä sellaiseksi se paljastui. Kunhan hevoset oli purettu ja olin näyttänyt kaikille karsinapaikat sekä mihin tavarat voi jättää esittelin farmimme.

”Talli on tosiaan vain tällainen pieni viisipaikkainen. Hevosia on neljä ja niistä kolme on minun ja enää yksi on Trevorin. Tietenkin sitten takaa löytyy katetut tarhat, joissa hevoset pärjäävät tarvittaessa vaikka myös yön yli” jatkoin selitystäni samalla kun kierrätin pienen porukan tarhojen luokse, jossa omat tammani sekä Trevorin ruuna nuokkuivat. Lopulta kierros oli valmis ja vaihdoimmekin hetken kuulumisia ennen kuin äiti kutsui meidät kaikki syömään ja oli aika suunnata peteihin.

Perjantai 22.01.2021

Vieraiden heräiltyä ja kunhan kaikki olivat vain saaneet aamupalaa ja kahvia pakattiin hevoset traileriin ja ajoimme Freewind Farmille harjoittelemaan, sillä meiltä ei omasta pihasta mitään sopivaa tilaa löytynyt. Samalla ratsut pääsivät vähän tutustumaan kisapaikkaan, vaikka omalle tammalleni se olikin jo tuttu kun olimme olleet Foreverin kanssa ajamassa tilan pientä karjalaumaa aitaukseensa.

Porukka jakautui kahtia niin että minä ja Billy teimme yhden joukkueen ja Kitty ja Roi toisen. Viimehetken treenit sujuivat hyvin vaikka eivät ihan draamattomasti ja kaikille taisi jäädä hyvä fiilis seuraavan päivän kisaa ajatellen.

Illalla hevoset varustettiin vielä uudelleen ja lähdettiin metsästämään auringonlaskua takalaitumelle. Samalla oli hyvä tarkistaa miten kylmenevä ilma oli kohdellut aitaa, joka täytyisi kyllä oikeasti vaihtaa ennen kuin karjan voisi ajaa takaisin laitumelle.

Lauantai 23.01.2021

Aamu alkoi odottavissa tunnelmissa ja aamupala pöydässä keskustelu kävikin tulevassa poolo-ottelussa. Poikkeuksellisesti jopa Charlie löytyi hörppimästä kahvia keittöstämme jo näin aikaisin, sillä olisin jatkamassa itse suoraan Kanadaan ottelun jälkeen joten kävimme miehen kanssa muutamia juttuja lävitse mitä tuo voisi tehdä jos ylimääräistä aikaa olisi hevosten hoidon ja muiden tehtävien lisäksi, sillä Charlie oli lupautunut auttelemaan jossain muuallakin.

Kisapaikan rajoitusten vuoksi meikäläinen ei tällä kertaa mahtunut Go Oranges! joukkueeseen ja lopulta päädyin jättäytymään pois myös avoimista joukkueista ja tarjoamaan näin mahdollisuuden pelaamiselle sellaisille, jotka olivat tulleet paljon kauempaa ottamaan osaa peleihin. Olihan se toisaalta mielenkiintoista myös päästä näkemään muiden joukkueiden pelaamista kunnolla ja lopulta kannustamaan omat tiimikaverit voittoon, samalla kun videoin tuon ottelun jotta Kittyllä ja muilla olisi jotain näytettävää muille kunhan sopiva hetki tuli.

Voitokkaan ottelun jälkeen oli aika palata ranchillemme ja ruokailun jälkeen oli kaikkien aika pakata tavaransa autoihin ja lopulta hevoset traileriin ja kääntää nokat kohti Kanadaa ja Orange Woodia, jossa olisi seuraavat kilpailut jo seuraavana päivänä.

Sunnuntai 24.01.2021

Mä tiesin jo ottaessani Foreveriä hoidettavaksi että tänään ei olisi meidän kisapäivä. Kai tamma oli niin tottunut siihen että se matkustaisi ja olisi kaikkialla Imaghostin kanssa että nyt kun se oli pitkästä aikaa yksin matkassa ei se osannut enään oikein olla ja toimia.

Meidän suoritus oli todella takkuinen ja ei todellakaan mitään sellaista mitä olin tottunut odottamaan appaloosaltani. Riittihän se toiseen sijaan näissä kisoissa, mutta silti olisi suorituksesta voinut korjata vaikka ja mitä. Kuitenkin täytyi olla tyytyväinen että tamma sai aikaan edes jonkinlaisen suorituksen vaikka se ei ollutkaan parhaimmillaan. Ennen lähtöäni pohdimme vielä hieman taktiikkaamme tulevaan poolo-otteluun sillä se pelattaisiin vain parin viikon kuluttua.

Ajaessani kohti kotia pohdin kaikkea mitä viikon aikana oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa oli tapahtumassa. Edessä olisi kuitenkin vielä parit western kilpailut ennen seuraavaa poolo-ottelua ja ystävänpäivän viikon vaellusta Kanadassa.

Keskiviikko-Sunnuntai 27-31.01.2021

Kisat Deadwoodissa olivat alkaneet jo keskiviikkona joten olin juuri sopivasti kerennyt käydä nappaamassa Imaghostin kyytiin ja ajamaan kisapaikalle. Forever ei jatkanut edelleenkään kovinkaan suurta ja mahtavaa suorittamista joten tamma taitaisi kyllä ansaita seuraavan poolo-ottelun jälkeen hieman lomaa. Pikkutamma sen sijaan oli ihan elementissään ja torstaina sekä perjantaina varsa nappasikin sijoitukset matkaansa.

Kilpaileminen Imaghostin kanssa oli aina oma pieni tehtävänsä mutta se selittyi kuitenkin tamman mustangiverellä ja sillä että se oli vielä nuori eläin, jolla oli ehkä hieman enemmän elämän kokemusta kuin ikätovereillaan, mutta silti se oli kuitenkin pääasiassa vielä nuori varsa. Ehkäpä tamma tasaantuisi iän mukana, tai sitten se olisi tulevaisuudessa oma pieni tulisieluinen karjahevoseni. Vain aika näyttäisi mitä valkopäisestä pikkuhevosesta tulisi.

27. Satoja maileja, kymmenen päivää westerniä ja vähän pooloa

11-27.12.20

Mä en tiennyt että ratsastettuaan melkein puolet elämästään päivittäin voisi silti olla seuraavana päivänä jumissa. Tunteessa ei ollut mitään hauskaa ja mä kirosinkin tarpeen enkkusatulan käyttöön alimpaan helvettiin. Mua ei selkeästi oltu tehty sellaisessa istumiseen ja mä en tajunnut miten velipoikakaan oli saattanut sellaisessa olla ja ratsastaa useita hevosia päivässä. Toisaalta kai Trevorilla oli aina ollut omat motiivinsa kaikkeen ja mene ja tiedä mitä tuon suunnitelmat aina olivat olleet.

”Kaikki okei Tyler?” Kitty kysyi nähdessään saapumiseni talliin kun kävin täyttämässä tammojen rehuastiat. 
”Joo. Yllätti vain tällaisen vanhan että noin parinkymmenen vuoden enemmän tai vähemmän päivittäisen ratsastamisen jälkeen voi silti mennä näin jumiin” vastasin avatessani Imaghostin ruokapurkkia ja kaataessani sen sisällön isompaan astiaan, josta varsa olisi helppo ruokkia. 
”Ah, noh sillä se onneksi lähtee millä se on tullutkin niin eiköhän huomenna olo oo helpompi kun pääset tänään satulaan” Kitty yritti rohkaista samalla kun annosteli tallin hevosten väkirehuja valmiiksi. 
”Toivottavasti. Jos nyt pystyisi edes vähän työskentelemään Imaghostin kanssa olisi jo paljon” huokaisin samalla kun pinosin tammojen ruoka-astiat ja lähdin vaappumaan ulos tallista.

Yritin pitää itseäni liikkeessä sen verran, että alku iltapäivästä saatoin ottaa Imaghostin ja tehtyäni tamman kanssa pienen kävelylenkin Orange Woodsin tiluksilla, päädyin työskentelemään tamman kanssa maasta käsin, ennen kuin oli aika vaihtaa mustangitamma appaloosaan ja alkaa varustamaan Foreveriä uusiin poolotreeneihin. 

Tällä kertaa sain pidettyä itseni vähän paremmin koordinoituna ja pelaamisestani alkoi tulemaankin jotain, vaikka olihan minulla edelleen opeteltavaa uudesta satulasta ja sen säädöistä ja muusta. Kuitenkin tähän treenikertaan saattoi olla tyytyväinen ja onnistuinpa vielä sunnuntaina löytämään hetken satulaan nousuun ja pikaiseen yksin treeniin, ennen kuin oli aika pakata tammat kyytiin ja palata kotiin hakemaan Foreverille western varusteet mukaan ja lähteä suuntaamaan kohti Deadwood Rangersia. Meillä oli tällä kertaa kyseessä vain viikonloppu kilpailut ja viimeisenä päivänä nappasimme tamman kanssa sijoituksen isosta 55 ratsukon luokasta. Olihan tamma ehkä vähän väsynyt Kanadan matkasta ja siellä tapahtuneista treeneistä joten edes yksi sijoitus oli mahtava asia.

Deadwoodista suuntasimme tammojen kanssa Syringa Ranchille, jossa oli edessä koko viikon kisat. Tälläkään reissulla ei suurta menestystä niitetty kummankaan tamman kanssa, vaikka Imaghost sijoittuikin jouluaattona omassa luokassaan. Pitkän reissaamisemme kruunasi tänään pelattu ensimmäinen poolomatsi. Päästessäni pelipaikalle mä parkkeerasin oman autoni Orange Woodilaisten viereen.

”Moi Tyler!” Kitty tervehti aina yhtä iloisesti ja Billy sekä Roi tervehtivät hieman hillitymmin. Varustaessamme ratsujamme puhuimme tulevasta pelistä sekä siitä millaisia tavoitteita (voitto tietenkin) meillä olisi tulevaan peliin, ennen kuin oli aika nousta satuloihin ja lähteä lämmittelemään ratsuja. Forever ei tuntunut ihan niin hyvältä ja energiseltä kuin olin toivonut, mutta ilmeisesti peliareenalle päästessämme tamma taisi ymmärtää että nyt oli tosi kyseessä ja kai jollain karjahevosen mentaliteetillä se sai itsensä vauhtiin.

Ensimmäinen erä meni meidän osalta täydeksi opetteluksi, mutta sen jälkeen homma lähti sujumaan ja sainpa jopa kasattua seitsemän pistettä meidän tiimin tilille yllätyksekseni. Forever toimi pooloratsuna todella hyvin ja tamman kanssa oli helppo toimia pelitilanteessakin, sillä sen ohjattavuus on todella hyvä vaikka se ei lue uudella varustuksella vielä niin hyvin antamiani apuja kuin mitä se western varustuksellaan lukee, mutta ehkä hiljalleen se alkaa herkistymään avuille myös toisellakin varustuksella. Vaikka yritimmekin parhaamme, hävisimme pelin silti täpärästi vain yhdellä pisteellä. 

Kuitenkin kaikki olivat silti tyytyväisiä lopputulokseen vaikka voitto olisikin ollut makeampi. Toisaalta kaikki myös ymmärsivät että tämä oli ensimmäinen kunnon ottelu uudella kokoonpanolla joten siihen nähden lopputulos oli ehkä myös ihan odotettavissa. Loppupalaverin jälkeen olikin aika pakata ratsut autoon ja molempien karavaanien nokat kääntyivät kohti Kanadaa ja Orange Wood Ranchia, sillä vain muutaman päivän päästä edessä olisi vuoden viimeinen western jaoksen cup.

23. Kuntoutumista, kisoja ja uusia työhevosia

Palattuamme kahdeskymmenes päivä Foreverin kanssa kisamatkaltamme oli se viikonloppu mennyt osin työnjohto tehtävissä ja osin tehden kaikkia sellaisia paperihommia, joiden tekemistä olin yleensä lykännyt viimeiseen mahdolliseen hetkeen, tai sitten vanhempani olivat ottaneet niistä kiinni ja tehneet ne puolestani.

Omalla tavallaan toimettomana oleminen ei sopinut minulle ja kaipasinkin jo sitä että voisin olla mukana ranchin arjessa sillä samalla panostuksella millä yleensä mutta tiesin myös että minun kannattaisi ottaa rauhassa se aika mitä kädelläni menisi parantua jotta se voisi kestää myös jatkossa.

Vanhemmat tammat saivat toimia päivittäisessä karjantarkastuksessa, ja Charlie oli myös aina kerran tai kaksi viikossa ratsastanut molemmat tammat muutenkin ja itse olin myös pyrkinyt pitämään tuntumaan tammoihin ratsastamalla niillä edes pari kertaa viikossa edes hetken vaikka en vielä mitenkään täysipäiväisesti viitsinytkään ratsastaa jotta en pilaisi enään mitään kuntoutumisessa. Tietenkinhän tiedossa olisivat muutamat kilpailut ensi kuun puolella, mutta ne olisivat sellaisia mitkä toivottavasti pystyisin ratsastamaan ilman isompia loukkaantumisia ja jos tilanne sen vaatii, niin saanhan onneksi aina pyydettyä Charlien ratsastamaan sijastani.

Olisi kyllä mahtava päästä kilpailemaan Trevoria vastaan sillä velipoikakin oli viestitellyt ja kertonut että tuo olisi myös kilpailemassa pitkästä aikaa westernissä ja olihan tuolta aina satunaisesti tullutkin jotain videota kun tuo treenailee barrelia sillä tammalla, joka tuolla oli treenikaverina. Täytyisi kyllä varmaan itsekin alkaa taas treenailemaan tuotakin lajia varsinkin jos tuo armas isoveli pääsee ensi kesänä lomalle niin ei tekisi mieli hävitä toiselle taas kerran yhtä skabaa.

Imaghostin kanssa kuitenkin ollaan treenailtu eniten ja pikkutamma saikin ensin ihmetellä karjaa omasta haastaan, ja sen jälkeen se on päässyt käsihevosena kanssamme tekemään kierrosta karjan seassa. Alkuunhan tamman kanssa kierrettiin vain laitumen ulkopuolella jotta se tottuisi hiljalleen lehmien lähellä oloon ja aina kun tamma tuntui olevan rento, siirryttiin seuraavana päivänä askel lähemmäs ja nykyään Imaghost kiertääkin kanssamme jo ihan normaalin aita- ja karjakierroksen. 

Tietyissä tilanteissa tamma edelleen säikkyy karjaa ja osaa esitellä omaa temperamenttiaan mutta kuitenkin pääasiallisesti se on järkevän oloinen pikkuhevonen, josta tulee varmasti hyvä karjahevonen Carlyn tilalle. Tietenkinhän tarkoituksena olisi myös opettaa pikkuhevonen kulkemaan ratsukon vierellä käsihevosena tai siten että varsan voisi tarvittaessa hetkittäin sitoa satulan nuppiin kiinni, mutta tällaisia asioita katsellaan jossain rauhallisemmalla alueella hiljalleen ja jatketaan tamman koulutusta kohti hyvää ja toivottavasti järkevää käyttöhevosta.

18. Tutustumista, Illallista ja "treenejä" (02-03.10.2020)

Imaghost vaikutti järkevältä hevosenalulta seuratessani tamman liikkumista Dewnin vierellä ja perässä.

Kyselin Dewniltä tarkemmin tuon metodeista varsan kouluttamisen kanssa, sekä siitä millaista palkkausta toinen oli käyttänyt jotta osaisin pitää kaikki suhteellisen pitkälti tuttuna varsalle, vaikka mukaan tulisi tietenkin hiljalleen myös omia käytäntöjäni.

Palautettuamme varsan takaisin tarhaansa tuo kävi ehkä hieman mielenosoituksellisestikin Dewniltä varastamansa ratsastushanskan kimppuun ja riepotteli sitä menemään ennen kuin rauhoittui muiden joukkoon.

Seuratessamme varsan riehumista kysyin Dewniltä voisiko Carlyn liikuttaa jossain ja mies neuvoi muutaman maastoreitin sekä kertoi että kenttä olisi myös käytettävissä. Teidemme erotessa suuntasin itse hakemaan Carlya, sillä minusta olisi siinä projektissa yksikätisenä paljon enemmän apua kuin varusteiden kanssa, sillä en millään kuitenkaan saisi tamman painavaa satulaa trailerista.

Saatuani tammani vaivalloisesti talutettua talliin, jossa pyrin parhaani mukaan Charlien apuna hoitamaan sitä ennen kuin oli Charlien aika varustaa ratsunsa ja siirtyä kentälle työskentelemään tamman kanssa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kiivetä vaikeasti aidalle istumaan ja seurata parivaljakon työskentelyä. Eihän Charlie mitään ihmeellisiä tamman kanssa tekisi koska ajatuksissa olisi vain antaa Carlylle vähän liikettä pitkän matkustamisen jälkeen, mutta olihan se silti hieman haikeaa katsella toisen ratsastavan tammallani. Charlien ollessa juuri lopettelemassa ratsastamista, kuulin askeleita takaani ja yrittäessäni kääntyä katsomaan kuka olisi saapumassa ja että tarvitsisiko minun käskyttää Willkes lopettamaan hieman ajoissa, tasapainoni horjahti juuri sopivasti samalla hetkellä kun tunnistin tulijan Alexiinaksi.

Naisen refleksit olivat omiani nopeammat ja nainen asettikin toisen kätensä selkääni ja auttoi minut istumaan tasapainoisesti aidan päälle.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää” nainen hymyili, ennen kuin käänsi katseensa kentällä vielä raavaan ratsukkoon. SEurasimme Charlien ratsastuksen lopun hiljaisuuden vallassa, ennen kuin nainen palasi ääneen.
“Ajattelin vain kutsua teidät liittymään seuraamme päivälliselle päätalolle. Alamme syömään kuudelta, joten kerkeätte vielä halutessanne hyvin käydä leiriaitalla”
“Kiitos, mutta me voimme kyllä hyvin hakea Charlien kanssa jotain syömistä” yritin vakuutella vieressäni seisovalle naiselle, samalla kun puristin aitaa vasemmalla kädelläni jotta saisin pidettyä tasapainoni istuessani vinottain aidalla.
“Oi, ei siitä ole haittaa. Me olemme tottuneita siihen että pöydän ääressä on myös vieraita. Raicy varmasti arvostaisi myös mahdollisuutta keskustella kunnolla tilanpidosta” Alexiina käänsi katseensa hymyillen puoleeni.

“No ehkä siinä tapauksessa…” hellitin viimein otteeni aidasta “mä ilmoitan Charlielle asiasta ja nähdään sitten kuudelta” vastasin naiselle, joka jatkoikin pian matkaansa ja Willkesin lopetettua ratsastamisen kerroin miehelle illallistarjouksesta, samalla kun astelimme talliiin hoitamaan Carlyn pois. Tamman ollessa takaisin tarhassaan suuntasimme väliaikaiselle majapaikallemme ja pikaisen siistiytymisen jälkeen olimme valmiita suuntaamaan päätalolle. Vaihtaessani puhtaan flanellin päälleni päätin jättää sen hian alas, vaikka en saanutkaan napitettua sitä kiinni ja tiesin että kaikki varmasti kiinnittäisivät heti huomiota käteni epämääräiseen muotoon, tai viimeistään nähdessään kämmenselkäni, jota jo hieman harmaantunut kipsi peitti. Jätin myös kantositeeni pois jotta saisin piilotettua vielä hieman paremmin sen faktan, että en ollut ihan kunnossa.

Saavuimme Charlien kanssa päätalolle kymmentä vaille kuusi ja Charlien koputettua oveen Raicy saapui aaamaan oven hieman ihmettelevä ilme kasvoillaan.
“Ah, tulkaa vain sisään. Alexiina kertoikin kutsuneensa teidät päivälliselle” seurasimme Raicya sisemmälle taloon ja nostettuani stetsonini naulaan muiden vierelle, juoksutin vasemman käteni hiusteni lävitse sutien niitä vielä hieman enemmän järjestykseen, ennen kuin saavuimme pitkän ruokapöydän ääreen. Raicy pyysi meitä ottamaan paikkamme pöydän ääressä ja hiljalleen myös muu alkoivat saapumaan paikalle, miehen tai Alexiinan esitellessä saapujat. Viimeisenä seuraan liittyivät Kitty sekä muutaman askeleen tuon jäljessä Surrayksi esitelty nainen.

“Wow, mitä sun kädelle on käynyt?” Charloteksi esitelty nuori kysyi kun olin epähuomiossa tarttumassa vesilasiini oikealla kädelläni. Jouduin keskittymään siihen että sain pidettyä lasin ottessani ja sillä välillä Raicy komensi tytärtään.
“Ei se haittaa. Tipuin toisen hevoseni selästä ollessani tarkistamassa karjaamme” vastasin muorelle, samalla kun poimin haarukkani uudelleen käteeni ja yritin parhaani mukaan selviytyä ruokailusta väärällä kädellä, sillä edelleenkään viikkoa myöhemmin koordinaationi ei ollut kovinkaan hyvä.
“Millaista karjaa teillä on?” Raicyn kysymys nousi ilmoille pöydän päädystä ja tuo selkeästi halusi kääntää keskustelun uusille urille.
“Kolmekymmenpäinen lauma lihakarjaa. Ne ovat vielä takalaitumella missä tämä pieni äksidenttikin kävi. Siellä on vain parempi pitää karjaa kesäisin ja nyt talveksi ne olisi tarkoitus ajaa takaisin kotiin. Saas vain nähdä miten se onnistuu kun itse en voi ratsastaa niin hyvin kuin tarvitsisi”.

Keskustelin Raicyn kanssa jonkin aikaa ranchistamme ja toinen ihmetteli miten jaksoin pyörittää tilaa yksin kun kuitenkaan tilamme ei ollut kovin pieni.
“Asutko myös tilalla vai onko sinulla oma asunto jossain?” Alexiina liittyi keskusteluumme.
“Trevor rakensi aikoinaan pihaan pienen mökin kun he asuivat silloisen avopuolisonsa kanssa kotitilallamme, mutta velipojan muutettua Suomeen ja ilmeisesti jäätyään sille tielle, muutin itse mökkiin mutta sattuneesta syystä asun tällä hetkellä päätalolla vanhassa huoneessani, sillä äiti ei tykännyt ajatuksesta että joutuisin selviämään ruuanlaitosta ja muusta yksin nykyisessä tilassani”

Keskustelumme pyöri tilanhoidollisissa asioissa, sekä vanhemmissani sekä hieman myös Trevorissa, kunnes Charlotte päätti että aihe oli tylsä ja tuo kysyi hevosista.
“Carlyn ja Imaghostin lisäksi minulla on myös appaloosatamma Forever Shine sekä sitten tilalla asuu myös pari Trevorin vanhaa hevosta. Mun hevoset on ihan jokapäiväisessä työkäytössä ja yleensä vain harvoin apuna on mönkkäri tai muita työkoneita tehtävissä joita on mahdollista hoitaa myös hevosella. Imaghostista olisi tarkoitus kouluttaa työ- sekä kisahevonen cuttingiin. Kilpaileminen ei kuitenkaan ole mitään aktiivista ja arkipäivän käyttö tulee olemaan pääasiallinen käyttö varsalle”

Keskustelumme jatkui polveilevana aina päivällisen loppuun asti ja vielä ennen kuin nousimme pöydästä ja kiitimme Emilya ruuasta, sekä Centereita kutsusta, kerroin Raicylle ja Alexiinalle että he, sekä tietty Dewn olisivat tervetulleita vierailemaan farmilla ja tapaamaan Imaghostia jos he haluaisivat.

Ollessamme tekemässä lähtöä, onnistuin iskemään oikean käteni johonkin sen verran että se alkoi säkenöimään kivusta. Kävellessämme takaisin leiriaitalle Charlie huomasi saman asian ja toinen auttoikin minua taas kerran riisutumaan ja tällä kertaa toisen ei tarvinnut edes ehdottaa lääkkeitä, ennen kuin olin itse pyytänyt toista tuomaan vettä. Seuraavana päivänä nukuin pitkälle aamupäivän puolelle ja kömpiessäni viimein esiin huonestani, Charlie tervehti minua kuin olisin herännyt koomasta.

“Huomenta. Emily oli hieman huolissaan sinusta” Willkes puheli ollessaan varma että tuon sanat olisivat kuultuna.
“Voi perse… Ei mun ollut tarkoitus säikytellä toista. Taisin vain vahingossa napata liian ison annoksen unilääkkestä” hieroin niskaani vasemmalla kädelläni. “Täytyy käydä pahoittelemassa vanhalle rouvalle” vastasin haukotuksen karattua ensin huuliltani. En kuitenkaan kerennyt edes poistua aitalta, kun Emily ja Raicy jo saapuivat tuoden lounasta. Raicyn ilmeestä oli luettavissa toisen hienoinen ärtymys vahingossa tapahtunutta säikyttelyäni kohtaan, mutta silti tuo sai piilotettua sen ääänestään. Pahoittelin Emlilylle säikäyttämistäni ja kiitin samaan hengenvetoon lounaasta.

Nautittuamme lounaan lähdin etsimään Dewniä ja jatkoimmekin miehen kanssa Imaghostin kanssa työskentelyä ja tänään pääsin myös itse työskentelemään tamman kanssa, vaikka kaksi toimivaa kättä olisikin ollut enemmän kuin mahtava juttu, mutta ainakin varsa tottuisi siihen, että kaikki ei olisi aina niin kuin tottua. seurasin myös Dewnin työskentelyä muiden hevosten kassa ja vaihdoimmekin tuon kanssa monia mielenkiintoisia keskuteluja hevosista ja niiden kouluttamisesta.

Ennen pitkää ilta taas saavutti meidät ja seuraavana päivänä olisikin aika vielä viimeistellä paperityöt Alexiinan kanssa ja suunnata paluumatkalle kohti Texasia.

13. Not what I was expecting...

Antaessani harjan liukua Foreverin karvalla pohdin tulevaa reissua. Tällä hetkellä olisi noin viikko siihen hetkeen kun minä ja Charlie aloittaisimme matkamme kohti Kanadaa ja Orange Woodia. Olin pähkäillyt viimepäivät sen kanssa että ottaisinko Carlyn tai Foreverin Imaghostille turvahevoseksi kuljetukseen. Ehkä täytyisi jutella tästäkin aspektista vielä Alexiinan kanssa ja mahdollisesti kysellä täytyisikö varsalle tuoda vielä jotain omia tarvikkeita sen riimun lisäksi, jonka tammalle jätin mustangiretken aikana.

Olin onnekseni ja toisaalta myös vähän Willkesinkin avustuksella löytänyt parikin kaveria tuuraamaan meitä ranchilla ollessamme reissunpäällä. Molemmat olivat käyneet auttelemassa erikseen ja yhdessä eikä ainakaan tässä kohtaa kummastakaan ollut mitään moitteen sanaa ja olin jopa uskaltanut jättää nuo yksin farmille hoitamaan annettuja tehtäviä samalla kun itse kävin hakemassa lisää rehuja ja hoitamassa muutamia muitakin käytännön asioita. 

Pohdintojeni yhteydessä sain Foreverin varustettua ja noustuani tamman satulaan ratsastin ensin tarhoille, jossa Charlie oli tekemässä hitsaustöitä, sillä Imaghostin tuleva tarha tarvitsi pientä huolenpitoa.

”Yo Willkes!” 
”…sss?” Charlie sihisi suussaan olevien suojalasien takaa. 
”Mä käyn tsekkaan karjan takalaitumella. Ei pitäis mennä ku puolisen tuntia niin hoidetaan sitten uudet aitaelementit yhdessä pihalaitumeen” loin suunnitelmaa samalla kun korjasin stetsonini asentoa. 
”Sounds like a plan boss. Tää pitäis olla valmis siihen mennessä, joten mä katon sitten kaikki tarvikkeet valmiiksi seuraavaa projektia varten” Charlie vastasi tiputettuaan suojalasinsa pois hampaistaan. Nyökkäsin nuorelle ja käänsin tammani kohti takalaidunta, jossa karja sai laiduntaa vielä muutaman viikon ennen kuin ne olisi aika siirtää lähemmäs kotia.

Forever liikkui pitkällä ja rennolla askeleella allani ja sainkin ratsastaa tammaani löyhällä ohjalla, sillä se tiesi mitä olisimme tekemässä. Tamma oli ollut nopea oppimaan ja se tunsi jo rutiinini samalla tavalla kuin Carly, joten se olisi varmasti hyvä opetusmestari myös Imaghostille, kunhan tamma vain ensin kotiutuisi ja oppisi hieman talon tavoille. Ratsastaessani takalaitumen portista sisään näin että karjalauma oli laitumen takaosassa, jossa oli vielä hieman paremmin ruokaa kuin etualalla.

Lähdin kuitenkin automaattisesti kiertämään aitaa myötäpäivään ja tarkistamaan että se olisi edelleen ehjä, koska ikinä ei voinut tietää mitä vuorokaudessa tapahtuisi ja toisaalta takalaitumen aita ei ollut enään mitään pakasta vedettyä, joten sitä täytyisi alkaa hiljalleen uusimaan kunhan vain saisi apukäsiä ja rahoitusta hommaan. Olimme tehneet isän kanssa ratkaisun nostaa laumamme päälukua kymmenellä eläimellä, joten isommalla laumalla tarvittaisiin varmasti pitävän aidat ja näistä ei voinut ainakaan osasta enää sitä sanoa. Eiväthän aidat vielä turvattomat olleet, mutta ei ne kyllä enää monen kesän osalta sitä olleet.

Ehkä täytyisi puhua asiasta Trevorin kanssa kun soittelisin velipojalle seuraavaksi, sillä tuo tiesi kyllä tilanteen ja tässä kohtaa ei oikeastaan olisi enään mitään järkeä pakoilla tilannetta, vaan siihen olisi järkevämpää tarttua vaikka sitten muutama elementti kerrallaan, kunnes kaikki huonot olisivat vaihdettu. Vanhoista sentään voisi saada vielä muutaman dollarin, jotka voisi sitten laittaa osaltaan uusiin aitaelementteihin.

Juuri kun olin saapumassa lauman luokse, tunsin miten Forever jännittyi allani, mutta sen jälkeen kaikki onkin vain mustaa. 

”TY! TY! TYLER! Tyler c’mon!” ääni kuuluu vaimeasti jostain viereltäni. Ähkäisten avaan hitaasti silmäni ja kohtaan samalla Charlien huolestuneen katseen. 
”C…Charlie?” 
”Mä ihmettelin ku sua ei alkanut kuulumaan sen puolen tunnin jälkeen. Eka aattelin että jollekkin lehmistä oli tapahtunut jotain, mutta kun alkoi meneen puolitoista tuntia ja susta ei ollut kuulunut pihaustakaan mä nappasin Carlyn ja tulin tsekkaan tilanteen, vaan löytäekseni sut taju kankaalta tantereesta” 

”Forever?” 
”Se laiduntaa tuolla vähän matkan päässä. Se on okei.” Charlie sanoi viittoillen johonkin näkökenttäni ulkopuolelle. ”Anna mä autan sut istumaan” toinen tuumasi ja tarjosi minulle tukea kömpiessäni ylös maasta. Oli tämäkin vuosi.

Vasta tässä kohdassa oikeassa kädessäni tuntuva kipu iski aivoihini ja nähdessään virnistyksen kasvoillani Charlie kehotti olla liikuttamatta kättä ja tuon haettua hevoset mies taiteili jonkinlaisen tuen kädelleni Foreverin toisesta ohjasta. 
”Pystytsä ratsastaan?” Charlie katseli minua epäluuloisena. 
”Kai. Tarviin vaan vähä apua et pääsen satulaan. Ei millään niin tyylipuhtaalla suorituksella Willkes auttoi minut takaisin Foreverin satulaan, tarttuen itse tamman vasemmasta ohjasta päästyään Carlyn satulaan ja hitaasti, mutta varmasti teimme matkan takaisin ranchille.

Autettuaan minut alas satulasta Charlie passitti minut mökkiini odottamaan että tuo saisi hevoset riisuttua ja sen jälkeen lähtisimme sairaalaan tarkistuttamaan kuntoni. Yritin laittaa toiselle hieman vastaan, mutta Charlie ei ottanut argumenttejani kuuleviin korviinsa ja näin ollen istuinkin Charlien pick upissa matkalla sairaalaan. Tutkimuksissa selvisi että olin pudotessa murtanut oikean käteni, sekä saanut myös aivotärähdyksen, jonka takia jouduin jäämään pariksi päivää sairaalaan tarkkailuun. Ei ihan se, mitä olisin tässä tilanteessa tarvinnut, mutta onneksi Charlie sentään lupasi huolehtia ranchista seuraavat pari päivää mitä itse joutuisin makaamaan toimettomana sairaalassa ennen kuin minut toivottavasti kotiutettaisiin, jotta pääsisin valmistelemaan Kanadan matkaa.

10. Mennyttä ja tulevaa

Mennyt vuosi on ollut jotenkin hullu. Tai siis onhan tätä hulluutta vielä muutaman kuukauden edestä jäljellä, mutta silti.

Vuoteen on mahtunut kaksi yllättävää hevosostosta Forever Shinen sekä OWR Imaghostin merkeissä. Imaghost muuttaa kotiin vasta ensi kuun puolella tai myöhemmin tämän vuoden puolella, täytyisi varmaan viestitellä Aleksiinan kanssa tammasta ja sen asioista. Joitain päivityksiähän olen tammasta saanutkin aina välillä, mutta eipä noin pienestä kovinkaan paljoa ole ollut kerrottavana mutta ilmeisesti ihan järkevä hevosen alku olisi kyseessä, vaikkakin hieman kovapäinen. 

Trevorinkin kanssa ollaan saatu taas vaihteeksi asiat sovittua ja omalla tavallaan ollaan molemmat tultu siihen lopputulokseen että osa tästä kiukuttelusta toista kohtaan johtuu vain siitä että molempia vituttaa tieto siitä että tuo ei pääse mahdollisesti vielä pitkään aikaan kotiin. Tai mene ja tiedä missä tuon virallinen koti on nykyään kun velipoika on kuitenkin asunut Suomessa jo niin pitkään, mutta tilanteessa missä on tottunut että tuo käy kotona vähintään kerran vuodessa ei tällainen pidempi erossa olo ole se maailman paras varsinkin kun tuota oltaisiin tarvittu täälä tekemään päätöksiä ja kantamaan kortensa kekoon.

Mitään suurempia suunnitelmia ei loppuvuodelle ole, mahdollisesti jotain kisoja ja sitten reissu hakemaan tammaa Kanadasta. Ehkä tuo Willkesin retalekkin täytyy ottaa sille reissua mukaan ihan vain apukäsiksi jos varsa pistää matkalla ranttaliksi trailerissa…

9. Mysteerimustangiretki 2

Päästessämme illalla Cattle campille parin viimepäivän koettelemukset alkoivat tuntumaan kehossani. Tai siis olihan sellainen omanlaisensa kireys ja jomotus tuntunut lihaksissani jo viimeisen parin tunnin ajan, mutta tiesin kaikkien kolotusten johtuvan vähintäänkin aamuisesta putoamisestani. Vaimeasti älähtäen laskeuduin alas tammani satulasta, taputtaen sitä pikaisesti kaulalle ennen kuin siirryin satulavyön pariin ja löyhäsin sitä vähän.

Silmäkulmastani näin, miten Raicy katsoi minua, mutta ei kuitenkaan kerennyt luokseni asti, Mikaelin pysäyttäessä toisen ja miesten aloittaessa jonkin palaverin. En kuitenkaan päässyt täysin eroon Centereistä, Dewnin saapuessa luokseni.

”Kaikki ok?”

”Still alive. Vähän vain kipeä kaikkialta sen putoamisen vuoksi” vastasin toiselle lyhyesti, sillä en toisaalta halunnut puhua päivän tapahtumista enään. Yllättäen Dewn ymmärsi vihjeeni, vaikka olisin voinut muuta ajatella tuosta miehestä, jonka epäilin olevan minua pari vuotta nuorempi. Vaikka Dewn vaikuttikin siltä että olisi halunnut sanoa vielä jotain kääntyessään pois ja lähtiessään taluttamaan ratsuaan kohti majapaikkaa, jätti tuo mielipiteensä itselleen ja huokaistuani raskaasti käänsin myös oman tammani ympäri ja talutin sen muiden perään.

Hoitaessani ratsuani yöpuulle, näin miten Raicy vilkuili minua välillä mutta ilmeisesti Dewn oli kertonut isälleen kaiken olevan ok, vanhemman Centerin jättäessä minut rauhaan. Seuraavana päivänä olisi onneksi retken viimeinen osuus edessä, vaikka pakko oli kyllä myöntää että kaikessa mielenkiintoisuudessaan retki oli ollut mukava vaikka tällaiset sosiaaliset kokoontumiset eivät olleetkaan ihan niitä omialtaisempia tilaisuuksia minulle. Ehkä sitä voisi ennen lähtöään esittää vielä puolittaisen kutsun siitä että muut voisivat hyvin tulla vierailemaan myös omalla ranchillani jos sattuisivat ikinä mistään syystä Texasiin ilmaantumaan, ihan vaikka vain sitten ärsyttääkseni Trevoria.

Viivi ja Luka olivat uppoutuneet johonkin keskusteluun, samaten kuin myös Dewn, Raicy ja Mikael syödessämme iltapalaa, joten ainoat hiljaiset koko porukassa olivat vain minä ja Majiná. Ollessani maailman surkein aloittamaan keskusteluja, olin tyytyväinen siitä että Ansamaa avasi pelin kysymällä mielipidettäni retkestä. Keskustelumme oli juuri vasta pääsemässä alkuun, sillä Ansamaa oli taitava keskustelija ja tuo osasi valita sanansa tavalla, jolla keskusteleminen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa ei ollut väkinäiseltä tuntuvaa, vaan oikeastaan ihan luontevaa. Kuitenkin Raicy ilmoitti että olisi aika painua pehkuihin jotta pääsisimme ennen puoltapäivää ylöskin, joten jouduimme lopettamaan keskustelumme kesken. 

Ennen nukahtamistani pohdin että täytyisi kai useamminkin poistua kotoa sosiaalisiin tilanteisiin jotka eivät olisi kisoja.

6. Tasainen laskeutuminen hulluuteen.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta mulla on sellainen fiilis että olen tasaisessa alamäessä kohti hulluutta.

Onko syynä sitten se, että Trevor ei pääse todennäköisesti koko vuonna käymään kotona vai mikä, mutta olen tehnyt ihan pöhköjä ostoksia. Ensimmäisenä voi varmaan mainita OWR Imaghostin, mutta toisaalta saanpa ainakin ensimmäistä kertaa tehdä varsan ihan alusta alkaen. Seuraava pösilö, mutta onneksi käytännöllinen ostos oli violetti riimu tammalle. Onhan meillä kotiranchilla joitain naruriimuja olemassa, mutta ollessani hakemassa rehuja päädyin poimimaan matkaani tuon riimun, jotta saan viedä sen ensikuussa mukanani Kanadaan.

En edes tiedä että olisiko riimulle mitään käyttöä Orange Woodissa, mutta kaippa se tallessa pysyisi siihen hetkeen, kun tamma olisi valmis muuttamaan kotiin. Toisaalta ehkä täytyisi viestitellä tai soitella Alexiinan kanssa siitä, mitä varsa tarvitsisi, vai pärjäisikö se ilman mitään varusteita siihen asti että sitä aloitettaisiin kouluttamaan. Ehkä vain ilmestyisin paikalle riimun kanssa ja kysyisin silloin Alexiinalta jättäisinkö riimun ranchille, vai saisiko se palata mukanani Texasiin odottamaan Imagostia.

Vaikka olin muuta toivonut, Charlie ei ollut tuona iltana tarpeeksi päissään unohtaakseen mitä oli tapahtunut ja mies onkin irvaillut minulle hevoskaupoistani siitä asti. Onnekseni minulla ei ole olut miehelle viime aikoina paljoakaan tarvetta ja toinen on saanut olla poissa silmistäni. Täytyisi kyllä alkaa pohtimaan hevoskauppoja paljon tarkemmin, mutta onneksi ranchilla ei ole enää tilaa uusille hevosille ennen kuin jostain vanhemmasta aika jättää.

2. Kisamatkoja

En tiedä mikä minuun oli mennyt, mutta olin ilmoittanut itseni Forever Shinen kanssa kaksiin kisoihin, sekä mustangiretkelle. En edes tiennyt olisiko Charliella mahdollista olla apunani tai kuka hoitaisi kotiranchini koska isästäni ei olisi oikeastaan hoitamaan ainakaan koko farmia ja Trevor nyt huitelee edelleen Suomessa, joten apukädet ovat vähissä. Pohtiessani tätä olimme saapuneet tammani kanssa karjan laitumelle ja tottuneesti se alkoi suorittamaan päivän tehtävää.

Koska omat ajatukseni eivät olleet kasassa päätin kokeilla miten onnistuisimme erottelemaan laumasta jonkin tietyn eläimen jos en olisi ihan täydessä terässä itse ajatusteni kanssa. Heti kun tamma tunsi minun muuttavan asentoani satulassa, se tuntui kasvavan korkeutta ja muutenkin heräävän ja olevan paljon valmiimpi töihin. Vaikka karja oli pääasiallisesti samanväristä, löysin silti hyvän ja helposti tunnistettavissa olevan yksilön ja pyrimme tekemään tamman kanssa yhden hyvän erottelun. Forever Shine toimi omaa ajatustani paremmin ja saimmekin erottelun tehtyä nopeammin kuin olin ajatellut. 

Palatessamme takaisin ranchille pohdin loppuja tapahtumia mihin olin meidät ilmoittanut. Seuraavat kisat loppukuun kisojen lisäksi olisivat kolmipäiväiset ja ne kisattaisiin onneksi tällä puolella rajaa, sillä ensimmäiset kisamme veisivät meidät Kanadaan. Toisaalta kolmipäiväset kisat saattaisivat loppua jo ensimmäisenä päivänä jos emme selviytyisi eteenpäin, mutta sen näkisi sitten ensi kuun alussa kun olisi niiden karkeloiden aika. Tuolta reissulta selvittyämme meillä olisi onneksi kuukausi aikaa olla kotona ja saada asiat selvitettyä, ennen kuin palaisimme tamman kanssa Kanadaan ja olisi aika mustangiretkelle. Ehkä porukan pienuus oli se mikä sai minut lopulta soittamaan Alexiinalle ja varaamaan paikan retkeltä, tai sitten alan vain olla liian kyllästynyt kotitilaan ja kaikkeen sen tuomaan vastuuseen. Ehkä voisi olla helpompi vain pistää karja pois ja ylimääräiset hevoset ja hankkia omille hevosille tallipaikat jostain ja keksiä jotain toisia töitä. 

Tammani pysähtyessä ranchin pihasta laskeuduin raskaasti huokaisten sen selästä pölyiseen maahan ja taputin tamman kaulaa, enenn kuin talutin sen puomille ja riisuin varusteet. Suittuani ratsuni karvan palautin sen hakaansa, ennen kuin suuntasin mökkiini pohtimaan asioita ja soittamaan Charlielle taas kerran.

1. Kolmen päivän Kaaos

Tarkoituksena ei olut hankkia uutta hevosta. Kolmessa nuoressa ja yhdessä kisaikäisessä olisi jo ihan tarpeeksi tekemistä. Kuitenkin satuin jostain näkemään ilmoituksen Iriswood Ranchin loppumisesta, ja siitä että he olisivat myymässä kaikki hevosensa pois. Minun piti mukamas vain mielenkiinnosta katsoa lävitse millaisia hevosia Evan Walkerilla oli myynnissä. Ennemmin kuin tajusinkaan minulla, oli jo kärsinyt matkapuhelimeni kourassani ja olin näppäilemässä miehen numeroa ja kyselemässä olisiko Appaloosa tamma Forever Shine vielä myynnissä. 

Olihan tamma ehkä hieman pieni minulle, mutta toisaalta sillä oli hyvä suku ja molemmista vanhemmista oli jäänyt hyviä hevosia, joten kaippa tammastakin voisi olla johonkin. Jos ei muuta niin sitten karjahevoseksi. Lyhyen ja sitäkin informaation täyteisemmän puhelun aikana olin sopinut miehen kanssa ostavani tamman ja että hakisin sen seuraavana päivänä. Lopetettuani puheluni huokaisin raskaasti ja kirosin itseäni, mutta ainakin olin saanut tamman hintaa puolituhatta dollaria alemmaksi ja sopimamme summa ei nyt ollut kovinkaan huono tuon ikäisestä ja sukuisesta hevosesta, mutta silti voisin kyllä välillä miettiä hieman rahankäyttöäni hevosasioissa, vaikka en ollutkaan ehkä niin huono ja leväperäinen kuin isoveljeni. Toisaalta se, että Trevor ei ollut tällä hetkellä ainakaan täysin vastuussa uusien hevosten hankkimisesta taisi olla vain positiivinen asia, koska mies ei osannut aina pysyä sovituissa kriteereissä. 

Koska minun täytyisi olla seuraavana päivänä Tennesseessä ja sinne ajaisi kuitenkin jo ilman traileria lähes neljätoista tuntia täytyisi minun lähteä jo aamunkoitteessa. Hierottuani kasvojani kiroten idiotismiani poimin puhelimeni uudelleen käteeni ja soitin Charlielle. 

”What’s up Ty?” nuoren miehen ääni kuului linjan toisesta päästä. 
”You up for work?” Kysyin toisen hiljetessä. 
“Always. When you need me?” 
“Huomenna. Tai siis jos oot vapaana?” raavin niskaani samalla kun esitin asiani. 
”Sure do. Sama aika ja paikka?” Charlie kysyi. 
”Jep. Mun täytyy ite lähtee auringonnousun aikaan. Ostin Tennesseestä hevosen ja mul menis pari päivää et saan haettua sen.” 
”Wow. Tyler Andrews gone crazy.” Kuulin miten nuori mies virnisteli linjan toisessa päässä. 
”Äsh, ei mun sitä pitäny ostaa, mutta se on hyvä sukunen ja ikänen. Eikä se maksanut toisaalta kovinkaa paljoa, kun sain hieman tuotua hintaa alemmas. Jos siitä ei kisahevosta tuu niin pistää sit vaikka tiineeksi.” Korjasin kulahtaneen stetsonini asentoa päässäni pohtiessani mitä helvettiä tekisin yhdellä hevosella. Täytyisi varmaan kysyä Trevorilta ottaisiko mies omansa Suomeen. 
”Well good luck. Mut mä tuun aamulla hoitaan hommat. Sano terveisiä äidillesi ja isällesi.” Charlie tuumasi ennen kuin pahoitteli että joutuisi lopettamaan. Puhelumme päätteeksi annoin stetsonini pudota päästäni hieroessani kasvojani uudelleen karheilla käsilläni. Lopulta kurotin poimimaan stetsonini maasta ja pudistin enimmät pölyt lierin alta ennen kuin painoin sen päähäni ja etsin sille hyvän asennon. Raskaasti huokaisten suuntasin kohti tallia ja tarkistin että traileri olisi siinä kunnossa, että sillä voisi yhden hevosen kuljettaa.

Nakattuani koppiin heinäsäkin ja naruriimun sekä narun talsin raskain askelin hakemaan Carlyn satulan ja suitset, ennen kuin metsästin tammani haasta ja talutin sen puomille hoidettavaksi. Kai sitä täytyisi lähteä tarkistamaan vielä kerran karja tälle päivää ja tarkistaa että kaikkea olisi seuraavan parin päivän ajaksi, jotta Charliella olisi mahdollisimman helppoa tehdä töitä. Olin kiitollinen siitä, että Charlie Willkes oli aina valmis tulemaan töihin myös näin lyhyellä varoitusajalla. Välillä kaipasin Trevoria, mutta toisaalta velipoika tuntui olevan onnellinen Suomessa kouluratsujensa parissa, vaikka toinen oli juuri laittanut kuvaa jostain tammasta josta toinen oli suunnitellut tekevänsä itselleen uuden western ratsun.

Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin voinut luulla miehen olevan kännissä, mutta toisaalta ei kai toista silloin suomessa katseltaisi näin pitkään. Huokaisten heitin satulan Carlyn selkään ja pistin tammani kuntoon ennen kuin ponnistin sen selkään ja käänsin sen kohti takalaitumia missä karja saisi laiduntaa koko kesän. Karjaa ei tällä hetkellä ollut kovinkaan paljoa koska resurssit pitämiseen ei vain riittänyt niin tilallisesti tai rahallisesti mutta siitä täytyisi puhua Trevorin kanssa, kunhan mies vain hilaisi perseensä taas kotiin. 

Carly kulki verkkaisella askeleella pitkällä ohjalla pää alhaalla kohti laidunta ja ratsastettuani tammani portista sisälle ja suljettuani sen se siirtyi automaattisesti hitaaseen raviin, jolla olimme tottuneet aidat kiertämään, ennen kuin se nosti hitaan laukan ja jatkoimme aitojen kiertämistä, ennen kuin käänsin tammani kohti karjalaumaa. Olimme tehneet samat kuviot Carlyn kanssa jo niin usein, että minun ei tarvinnut oikeastaan ajatella sitä mitä tapahtuisi, vaan saisin keskittyä vain siihen mitä näkisin ja voisin luottaa, että allani oleva tamma hoitaisi loput. Laskettuani lauman vahvuuden ja saadessani saman määrän kuin aamullakin ja katsottuani että kaikki eläimet olivat päällisin puolin kunnossa, käänsin palominoni portille ja aloimme paluumatkamme ranchille. Kotiin palattuamme riisuin tammani, ennen kuin palautin sen hakaansa ja vein sen tavarat paikoilleen.

Jos haluaisin lähteä liikkeelle noin neljän aikaan aamulla ei tälle päivää olisi enään muuta järkevää kuin illallinen ja suoraan petiin, jotta unta kerkeäisi saada edes muutaman tunnin ajan. Astellessani tupaan vanhempani arvasivat heti, että olisin lähdössä aamulla johonkin.

”Aikainen aamu tiedossa?” isäni kysyi sanomalehtensä takaa. 
”Yup. Tennesee. Hevonen.” huokaisin yhteen menoon ja näinkin harmaat silmät, jotka vilahtivat sanomalehden laidan ylitse kohti minua. 
”Millainen?” 
”Appaloosa. Tamma, hyvä sukuinen.” vastasin samalla kun kävelin hellalle, josta kasasin itselleni illallisen lopuista annoksen ja puoliksi rojahtaen istahdin pöydän ääreen ja aloin haarukoimaan annostani. 
”Charlie?” 
”Tulee aamulla. Maksan sille palattuani.” vastasin nielaistuani suuni tyhjäksi. Lopun aikaa puhuimmekin kaikesta mitä pitäisi tehdä ja mistä tarvittaisiin Trevorin mielipide. Lupasin yrittää saada veljeni skype yhteyteen palattuani Tennesseestä ja sopia toisen kanssa asioista tai kysyä tietäisikö toinen, milloin hän pääsisi tulemaan kotiin, vaikka maailmantilanne oli mitä oli.

”Aja varovaisesti.” oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin suljin talon oven ja suuntasin pienelle mökilleni, jossa olin majaillut siitä asti, kun veljeni oli muuttanut kauas Eurooppaan. Eihän mökki yhtä kodikas ollut kuin talo, mutta tarjosi silti vähän enemmän omaa tilaa ja toisaalta olin kuudessa vuodessa oikeastaan jo tykästynyt sen karuuteen. Päästessäni mökkiini potkaisin bootsini jaloistani ja tiputin stetsonini pienelle ruokapöydälle, johon se laskeutui pölähtäen kaikesta siitä pölystä mitä se oli kerännyt viimeaikoina itseensä kun sateista ei ollut kuultukaan.

Heitettyäni vaatteeni sohvalleni pujahdin viileisiin lakanoihin ja säädettyäni herätyksen aamukolmeksi sainkin yllättävän nopeasti unta ja nukuinkin ne muutaman tunnin kuin tukki ja hälytykseni pärähtäessä soimaan olin valmis nakkaamaan puhelimeni muutaman metrin mökkini toiselle puolelle, mutta älähtäen sammutin herätykseni ja väännyin istumaan. Hierottuani unisia kasvojani nousin ylös ja astelin pieneen keittiööni ja pesin naamani kylmällä vedellä ja yritin saada itseäni sen verran hereille, että pystyin ladata mutteripannuni ja laittaa aamukahvit tulille.

Kahvin keittyessä etsin jostain päälleni puhtaan teepaidan ja flanellin sekä puhtaat farkut. Täytyisikin löytää aikaa käydä pesemässä pyykkiä talolla, mutta jostain syystä tuntuu siltä, että farmi vain imisi kaiken aikani. Varttia vaille neljä istuin viimein pick uppini ratin takana ja olin valmis lähtemään kohti Tennesseetä. Näillä tiedoilla minun pitäisi olla perillä joskus viiden tai kuuden aikaan illalla, mikä tarkoittaisi, että joutuisin viettämään yöni jossain Tennesseessä ja toivoinkin että jostain löytyisi paikka minulle ja hevoselle yhdeksi yöksi, vaikka matkapäivästä tulisi taas pitkä.

Ajettuani joitain tunteja pysähdyin tankkaamaan ja ostin samalla jotain evästä, jota sain ajon aikana napostella. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käänsin viimein puolikuuden aikaan autoni nokan Iriswoodin pihatielle ja lopulta pysäytin autoni tallin eteen. Tallista asteli ulos mies, joka esitteli itsensä Evaniksi heti kun olin päässyt autostani ulos. Ilman mitään isompia korupuheita siirryimme talliin, jossa meitä odottikin mustankirjava tamma. Mies kertoi muutamat perustiedot tammasta, jotka hyväksyin vain nyökkäyksellä ennen kuin ilmoitin että hakisin trailerista oman riimuni ja naruni, jotta saisin lastattua tamman ja pääsisimme kotimatkalle. 

Tamman ollessa trailerissa kysyin Evanilta tietäisikö mies missä voisimme yöpyä seuraavan yön, ja mies ehdottikin muutamaa paikkaa ajomatkani varrelta. Kiitin miestä tiedosta, ennen kuin nousin autooni ja aloitin pitkän ja hitaan sekä raskaan matkan kohti Texasia. Vajaan viiden tunnin kuluttua saavuin pienen ranchin pihaan, jota Evan oli suositellut minulle. Omistajapariskunta oli ystävällinen ja he näyttivät minulle karsinan, jonne sain tammani taluttaa, ennen kuin näyttivät minulle pienen sivuhuoneen, jossa sain itse majailla yön. Pahoittelin että joutuisin lähtemään seuraavana aamuna aikaisin, mutta pariskunnan nainen kertoi, että he olivat tottuneet siihen, että vieraat lähtisivät aikaisin ja minun ei tarvitsisi murehtia heitä. Nyökkäsin hyväksyvästi ennen kuin vetäydyin yöpuulle. Pahaksi onnekseni uni antoi odottaa itseään, ja lopulta taisinkin nukkua vain vähän reilu toista tuntia, ennen kuin herätykseni parahti taas soimaan ja olisi aika jatkaa puuduttavaa tiellä istumista. Tänään ei olisi onnekseni kuin kahdeksan tuntia edessä, mutta tällä unen määrällä se tuntui samalta kuin olisin ajamassa koko maan lävitse yhdellä istumalla.

Forever Shine näytti hyvin kummastuneelta hakiessani sen karsinastaan aikaisin, mutta silti tamma nousi koppiin ilman mitään ongelmia ja alkoi nyhtämään heinää edessään olevasta säkistä. Varmistettuani että kaikki oli mukana ja asiallisesti suuntasin autolleni ja istuin ratin taakse ennen kuin käänsin virran päälle ja annoin autoni lipua hitaasti kohti päätietä, ennen kuin kiihdytin vauhtia ja aloitin viimeisen etappini tästä matkasta. Matkan aikana pysähdyin pariin otteeseen tarkistamaan tamman voinnin sekä hankkimaan itselleni jotain evästä ja tankkaamaan autoni. Onnekseni tamma matkusti ilman mitään isompia ongelmia koko matkan ja sainkin päästellä menemään ilman että minun täytyi miettiä miten tamman kanssa tulisi toimia, varsinkin kun olin hyvin järkevästi lähtenyt matkaan yksin. 

Kellon tullessa iltapäivä kahden käänsin autoni viimeinkin tutulle ajotielle ja pian pysäytinkin autoni oman tallini eteen. Vanhempani ja Charlie tulivat katsomaan millainen hevonen olisi liittymässä laumaamme. Taluttaessani Forever Shinen ulos trailerista kaikkien ilme oli mietteliäs. Lopulta Charlie oli ensimmäisenä äänessä.

”Se on aika pieni. Mutta muuten ihan kivan näköinen eläin. Kyllä sä näköjään osaat elikoita ostaa näkemättäkin.” mies korjasi oman stetsoninsa asentoa. Vanhempani eivät kommentoineet mitään ja palasivatkin pian takaisin sisälle. Suuntasin Charlie vanavedessä haoille ja päästin tamman yhteen vapaista. Katselimme hetken sen kotiutumista ennen kuin suuntasin siivoamaan trailerin ja kyselin mieheltä, miten hommat olivat menneet ja maksoin toiselle korvauksen tehdyistä töistä, ennen kuin kiitin miestä taas kerran ja painelin omaan mökkiini nukkumaan pariksi tuntia ennen kuin olisi aika tehdä iltatyöt.