46. Näkemiin isä

Me oltiin lennetty Kittyn kanssa eilen Texasiin. Vaikka Alexiina olisikin tarjonnut mahdollisuutta olla poissa useammankin päivän, mä halusin vain päästä takaisin töiden pariin mahdollisimman nopeasti koska mä en meinannut uskoa että isä olisi poissa. Kuullessani viikko sitten isän menehtymisestä, mä olin yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Olin mä myös yrittänyt pysyä kaukana muista ihmisistä, sillä mä en todellakaan ollut parasta seuraa kun mä yritin navigoida suruni lävi. Isä oli ollut viimeiset vuodet aina läsnä ja kaikki tilaa koskevat päätökset me oltiin tehty yhdessä. Tokihan mä olin jo osin muuttanut Kanadaan joten se aikakausi oli tullut päätökseen, mutta silti mä luulin että meillä olisi vielä paljon enemmän aikaa isän kanssa.

Vaikka mun pukuni ei ollut kovin vanha, se tuntui pudistavan ja kiristävän varsinkin rinnankohdalta ja solmio tuntui taas rusentavan mun henkitorveni kasaan. Äiti ja Trevor olivat jo kappelilla, kun me saavuimme Kittyn kanssa sinne. Velipojan kanssa me päädyttiin vain halaamaan pikaisesti, mutta äidin kanssa me vaihdettiin pidempi halaus ja mä pahoittelin äitille että mä en päässyt kotiin silloin kun isä menehtyi. Hiljalleen myös muuta väkeä alkoi saapumaan kappelille ja siunaustilaisuus oli pieni ja intiimi, mutta jotenkin juuri isän näköinen. Minä, Trevor, Charlie sekä kolme jotain muuta isän tuttua kannoimme arkun kappelista hautapaikalle ja katsoessani sitä sen ollessa haudan pohjalla, tilanne jotenkin realisoitui ja mä en pystynyt pitää itseäni enään kasassa.

Muistotilaisuus pidettiin meillä kotona ja vaikka mä jotenkin ajattelin että kotiin pääseminen olisi helpottanut, mua ahdisti olla kotona ja heti kun vain tuli sellainen sopiva hetki, mun oli pakko päästä ulos. Mä en tiennyt että oliko Trevor majoittunut omaan huoneeseensa, vai mökkiin joten mä en uskaltanut mennä sinne ja mä päädyin talliin. Kitty oli kai jossain kohtaa huomannut mun katoamisen, sillä se tuli etsimään mua ja me istuttiin hiljaisuuden vallitessa meidän välillämme.

Lopulta mä vedin puvuntakkini povitaskusta valkoisen kirjekuoren, sekä sen päälle asetetun paperin ja ojensin sen sanomatta sanaakaan Kittylle. Mä tiesin mitä tuossa kirjeessä luki, sillä mä olin kerennyt lukemaan sen jo useampaan otteeseen lävitse, vaikka mä olinkin saanut sen käsiini vasta muutama tunti takaperin. Asian paljastaminen Kittylle mietitytti mua, mutta ainakin ollessani rehellinen jo tässä hetkessä, tuolla olisi mahdollisuus tehdä päätös itse siitä että haluaisiko kokea saman kohtalon kuin äitini, vai ottaisiko Kitty sen ”kiitos ja näkemiin” tien asiassa.