lauantai 22. tammikuuta 2022

52. Perhekysymys

Kitty oli kertonut että minulle Alexiina oli kutsunut meidät illalliselle päätalolle. Tokihan meillä oli jatkuva kutsu päätalon illallispöytään, mutta mä olin viettänyt melkeinpä jokaisen vapaan hetken, joka minulla oli ollut töiden jälkeen omalla farmillani siihen että olin ensin purkanut pintoja ja sähkömiehen käynnin jälkeen olin laittanut pintoja taas kuntoon. Alakerta alkoi olemaan jo valmiina, vaikka tietenkin joitain pintoja täytyisi vielä viimeistellä lopullisilla materiaaleilla, sekä koko talo sisustaa. En mä toisaalta tiennyt että millaisia kalusteita mä tarvitsisin, koska mä olin kuitenkin tottunut elämään pienessä mökissäni, jonka kalustamisesta mun ei tarvinnut ikinä huolehtia.
Illallinen päätalolla oli mennyt ihan rennoissa merkeissä alkuun puhellen erilaisista aiheista sekä ihmisten suunnitelmista. Kuitenkin Kittyn alkaessa puhumaan lapsihaaveistaan ilmapiiri muuttui ihan täysin, ja mä en tuntenut enää omaakaan oloani ihan hyväksi pöydän ääressä. En mä toisaalta myöskään halunnut poistua ainakaan vielä pöydästä, varsinkin kun Kitty paljasti kaikille että me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että me hankittaisiin jossain kohtaa lapsi. Tokihan ennen sitä pistettä oli paljon sellaisia asioita, joita täytyisi hoitaa ja selvittää, sillä musta tuntui että Kitty ei ehkä ollut ajatellut asiaa ihan täysin lävitse.

”Anteeksi että minäkin poistun näin yllättäen. Meillä on kuitenkin huomenna taas aikainen aamu Joshin kanssa. Suuret kiitokset teille molemmille, Alexiina ja Emily taas kerran herkullisesta illallisesta” yritin tehdä poistumisestani mahdollisimman sulavan ja sen oloisen että mä en paennut paikalta vain sen takia että mä en kokenut oloani kovinkaan hyväksi tämän aiheen ympärillä. Päästyäni eteiseen, vedin bootsini jalkoihini sekä poimin stetsonini hyllyltä, ennen kuin avasin ulko-oven ja astuin ulos pakkaseen. Kylmä talvi-ilma tuntui lamaannuttavan keuhkoni koska en ollut osannut valmistautua siihen että ilma oli näin kylmää. Vaikka lapsi asia koski myös minua, en mä jotenkin tiennyt että miten mä voisin ilmaista huoleni Kittylle ilman että mä suututtaisin toista.

”Tyler!” Kittyn ääni kuului jostain mun takaani ja katsahtaessani olkani ylitse, toinen harppoi mua kohden. ”Onko kaikki okei?”
”Mmm.. mä vain… mä vain mietin tuota lapsi asiaa. Pitäisikö… pitäisikö sen kanssa odottaa vielä? Vaikka… vaikka ensi vuoteen?”
Kittyn ilme muuttui kysyvästä johonkin sellaiseen mitä mä en osannut lukea ja toinen näytti hyvinkin shokeeraatuneelta.
”Sä… sä…. sä… et ollutkaan tosissasi?”
”Mä… mä olen. Haluaisin vain että meillä olisi koti olemassa. Ei mun tilani ole vielä sellaisessa kunnossa että sinne voisi muuttaa kunnolla, saati lapsen kanssa.”
Kittyn huomio taisi kuitenkin olla ihan jossain muussa aiheessa eikä toinen tainnut kuulla että mitä mä olin sanonut.
”Mä olin ihan varma että sä olit samaa mieltä… Mä oon haaveillut ja miettinyt ja pohtinut ja ja ja…”
”Kyllä mä haluan. Mä haluaisin myös olla tilanteessa, jossa mä voisin tarjota perheelleni kodin ja nyt mulla ei ole sellaista tilannetta.”

Ilme Kittyn kasvoilla sai mun oloni huononemaan entisestään, koska mä en ollut halunnut mitenkään joutua tilanteeseen, jossa mä pahoittaisin toisen mielen. Mä otin askeleen lähemmäs Kittyä, mutta toinen vetäytyi taaksepäin selkeästi vältellen mun kosketustani. En mä tiennyt että oliko ilme Kittyn kasvoilla, vai toisen kosketuksen vältteleminen pahempaa, sillä ei mulla ollut tarkoituksena satuttaa toisen tunteita.

”Mä taidan mennä kotiin. Ehkä… ehkä se on paras vaihtoehto” huokaisin, ennen kuin mä käännyin kohti parkkipaikkaa ja lähdin suuntaamaan omalle autolleni. Ajoin hyvän matkaa joten ohitse risteyksestä, josta mun piti kääntyä omalle tilalleni johtavalle tielle joten mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri ja ottaa uusi yritys kotiin pääsemisen suhteen. Ajaessani tilani pihaan, talo näytti normaaliakin karummalta ja kylmemmältä kuin mitä se normaalisti näytti palatessani takaisin kotiin illalla. Avattuani oven mä vaelsin suoraan keittiöön ja kaadoin itselleni ehkä hieman reilun siivun viskipullostani ja istuin muovilasin kanssa hetekalle, joka narahti ilkeästi allani.

Viski poltti nieluani sen tehdessä matkaansa alas, ja mä en tiennyt että miten pahasti mä olin pilannut asiani Kittyn kanssa. Jos tilanne olisi ollut jotenkin normaali, mä olisin ehkä ilmoittanut sairastuneeni ja jättäväni huomisen työpäivän välistä, mutta koska Raicy olisi poissa, en mä voisi millään jättää Tomfordia pulaan. En mä halunnut myöskään pahentaa tilannetta Kittyn kanssa joten kai huomenna olisi pakko vain astella suden suuhun ja katsoa miten pahasti mä pilasin mahdollisuuteni onneen sekä siihen, että mulla joskus saattaisi olla oma perhe tilanteestani huolimatta.

51. Kuulumisia

Paluu laaksosta oli venynyt menneen viikon ajan noin tunnin myöhemmälle, vaikka olimmekin yrittäneet Tomfordin kanssa parhaansa mukaan saada kaiken tehtyä ajoissa. Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan yhdysvaltojen puolelta, mutta reissu ei ollut mennyt putkeen ja miehestä ei ollut kuulunut puoleentoista vuorokauteen mitään. Alexiinan huoli oli omalla tavallaan tarttunut myös Kittyyn ja toinen oli ollut ollut normaaliakin puheliaampi ja miettinyt asioita ääneen.
Tokihan Raicyn katoaminen oli saanut mutkin miettimään asioita ja varsinkin se oli tuonut mieleen muistot loppusyksyltä. Ehkä tuo oli tuonut minulle omalla tavallaan tuonut minulle mieleen muistoja isästä, vaikka en mä tiennyt että miten hullua oli kaivata isänsä perään vaikka olikin ollut jo vuosia aikuinen mies. Tokihan isä oli ollut aikanaan mun työparini ja muutenkin tuosta oli tullut tärkeä varsinkin Trevorin muuton jälkeen. Kuitenkin kuullessani että Raicy oli ainakin hengissä, vaikkakin hieman iskuja saaneena, helpotti mua suuresti ja mä toivoin että varsinkin Alexiina saisi edes hieman mielen rauhaa ja ehkä sitä kautta muutkin saisivat mielenrauhaa.

Muutaman karsinan päässä Josh hoiti Rockia pois. Minua muutaman vuoden nuorempi mies oli myös ollut normaalia hiljaisempi, vaikka toinen ei ollut normaalistikaan kovinkaan puhelias. Kuitenkin jokin Tomfordin hiljaisuudessa oli erilaista verrattuna yleiseen hiljaisuuteen, jota tuo harrasti ja se sai omankin oloni hieman hankalaksi. Annoin viimeisenkin harjan tipahtaa harjapakkiini ennen kuin poimin karsinan ovelle nostamani loimen ja puin sen orille. Loimittamisen opettelu oli ollut minulle uusi asia, sillä kotona loimia ei tarvinnut kovinkaan usein. Ollessani kiinnittämässä solkia, tunsin miten puhelimeni värähti taskussani.


”What’s up? Joko remontti on ohi vai
vieläkö sä jaksat sitä torppaas rempata?
Pakko kyllä nostaa sulle hattua
koska ei musta ois tommoseen.
Mites äiti? Ootteko te ollu yhteyksissä?”

Se, että Trevor viestitteli minulle yllättäen ei ollut jotenkin yllättävää. Veljellä tuntui olevan kumma tapa ottaa yhteyttä aina silloin kun tuon ei olisi tarvinnut tai kun tilanne oli muuten vain huono. Nytkään mä en ollut kuullut isoveljestä mitään isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin me oltiin vaihdettu vain muutama sana eikä me oltu puhuttu edes mitään siitä, että korvaisiko toinen minulle HHn ylläpidosta aiheutuvia kuluja.

”Pitkiä työpäiviä. Raicy poissa.
Remontti alkaa olemaan valmis, sähköt
ja vesi puuttuu. Talvi häiritsee. Siirtymässä
talliin ja laitumeen. Mä en oo soittanut äidille
hetkeen. Charlie viestitteli että äitilläkin
kaikki hyvin. Jack viettänyt sielä aikaa.”


En mä tiennyt tarvitsisiko Trevorin välttämättä tietää että Jack vietti aikaa äidin luona, vaikka kai tuo oli tottunut siihen että Jack kävi meillä varsinkin kun tuo asui ihan naapurissa ja oli vanhempiemme vanha tuttu. Palautin puhelimen taskuuni ja poistuin kirjavan karsinasta, sulkien oven perästäni ennen kuin poimin elämää nähneen lännensatulan käsiini ja lähdin kantamaan satulaa kohti varustehuonetta. Trevorin vanha satula oli onneksi sopinut HHlle joten se oli saanut jäädä orille käyttöön vaikka minulle satula ei ollut se mukavin istua, mutta en tiennyt mikä isoveljen suunnitelma orin kanssa oli joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun katsella sille sellainen satula, joka olisi niin ratsulle kuin myös minulle hyvä. Tokihan mä voisin sovittaa Foreverin satulaa myös orille, kunhan mä saisin sen vain Kanadaan, sillä satula olisi tällä hetkellä tamman kanssa kotona Texasissa.

Mä en tarkasti tiennyt että miten pitkään Raicy olisi poissa pelistä, joten mä osannut yhtään suunnitella ajankohtaa mahdolliselle muuttoreissulle. Toki mulla pitäisi kai siinä kohtaa olla myös oma talli valmiina, sillä mä en tiennyt minne mä saisin siinä kohtaa kolmannen hevosen majoitettua, eikä mulla ollut oikeastaan enää edes varaa maksaa kolmannesta tallipaikasta.


”Sehän on hyvä kuulla. Jack on hyvä mies.
Sä oot kyllä hullu ton projektisi kanssa.
Mikset sä vaa ostanut valmista paikkaa?”
”Paraskin puhuja. Mä haluan nähä
tilanteen, jossa sä pääset edes lähelle
samaa pistettä.”


Kyllä mä tiesin että mun viimeinen kommentti oli varmasti liikaa ja menisi Trevorilla tunteisiin, mutta mä en vain nyt jaksanut velipoikaa. Pakkohan mun oli nostaa Trevorille hattua, koska se oli muuttanut kuitenkin paljon kauemmaksi rakkauden perässä kuin mitä mä olin lopulta muuttanut. Olin palannut ajatuksissani, sekä Trevorille vastaillessani HHn karsinalle, enkä mä oikeastaan ollut edes huomioinut mitenkään mun ympäristöäni.

”Moi Ty!” korkea nuottinen ääni tunkeutui mun tajuntaani ja katsellessani ympärille varmaan kuin peura ajovaloissa, mä tajusin Kittyn seisovan tallien yhdyskohdassa.
”Ai… moi”
”Kaikki okei?”
”Joo. Trevor vain viestitteli ja kyseli että mitä äidille kuuluu. Kai se ei itse halua soittaa sille tai sitten se haluaa taas jotain multa. En mä ihan ymmärrä sitä” annoin ajatusten soljua ulos huuliltani vaikka niissä ei tainnut olla kuulijalle mitään järkeä.
”Okei. Lähetkö sä kotiin? Mulla on vielä töitä jäljellä ja sitten liinatunti.”
”En mä varmaan tänään. Tai jos sulle sopii että mä jäisin tänne? Tänään… vähän rankkaa” pyörittelin stetsoniani käsissäni, tajuten miten rispaantunut sekä auringon haalistama hattu olikaan, sillä se oli kuitenkin ollut jo aikanaan käytössä ennen minua.
”Kyllä sä tiedät että mulla ei oo mitään sitä vastaan” Kitty huikkasi vielä iskien minulle silmää, ennen kuin toinen poistui matkoihinsa ja kannoin vielä harjat sekä suitset paikoilleen.

Laskiessani harjapakkia paikoilleen mietin milloin kerkeäisin antamaan taas aikaa Imaghostille, sillä tammavarsa oli saanut elää kuin pellossa siitä asti kun Raicy oli lähtenyt reissuunsa. Ehkä nuoren varsan ostaminen oli ollut virhe vaikka toisaalta siinä kohtaa en ollut tiennyt eteen tulevista suurista muutoksista. Mä toivoin että tammasta saisi silti hyvän työhevosen, vaikka se saikin kasvaa suurimmaksi osaksi vapaasti ja ilman mitään kouluttamista.

Se, miten mä olin päätynyt Kittyn asunnolle oli mulle pieni mysteeri, mutta sieltä mä havahduin hereille Kittyn saatua työpäivänsä loppuun ja palatessaan omalle asunnolleen tallin vintille. Kai mennyt viikko lisääntyneene vastuuneen oli rankempi kuin halusin myöntää, sillä mä halusin saada kaiken hoidettua enemmän kuin hyvin sillä välillä kun Raicy olisi reissussaan ja sairauslomalla. Puolet Kittyn selityksestä meni minulta myös täysin ohi korvieni ja jouduinkin pyytämään toista toistamaan sanomansa.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

50. Sairastamista

Viikon aikana mun olo oli parantunut hitaasti, mutta varmasti - vaikka edelleen ajoittain yskänkohtaukset haittasivat mun elämääni - varsinkin jos onnistuin hengittämään jääkylmää pakkasilmaa keuhkoihini. Tokihan alkuun mun energiat olivat olleet ihan lopussa päivän lopussa ja tupani lämmittäminen ei ollut sellainen asia jonka mä olisin jaksanut tehdä. Olinpa mä kerran jopa nukahtanut suoraan kotiin päästyäni ja nukkunut seuraavaan aamuun asti edes ymmärtämättä että talossani oli todella kylmä.
Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan joten myös tuon osuus töistä jäi minun ja Tomfordin harteille. Joshin kanssa työskenteleminen oli onneksi mutkatonta, sillä mua vuosikymmenen nuorempi mies oli ahkera tekemään töitä ja tuo osasi lukea lammaslaumaa sekä muutenkin olla perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtumassa. Tokihan alkuun oli mennyt oma hetkensä tottua siihen tapaan miten tuo puhui, mutta sen jälkeen hommat olivat rullanneet. Tokihan oli myös mukavaa että oli joku jonka kanssa saattoi vaihtaa ajatuksia ja muistoja kotoa. Muistellessani Texasia, puhelimeni kilahti uuden viestin merkiksi ja napatessani sen käsiini huomasin Charlien viestitelleen.

Willkes oli ottanut kotiin jääneet hevoset vastuulleen ja sainkin aina tasaisesti tuolta viestiä siitä mitä oli tapahtunut ja millaisella mallilla hevoset olivat. Foreverin varsomiseen olisi enää vain muutama kuukausi ja mä en tiennyt milloin mä näkisin tammani seuraavaksi. Olihan Charlie liittänyt viestiinsä kuvankin tammasta, joka näytti voivan hyvinkin paksusti. Evie oli käynyt tarkistamassa tamman yleisen voinnin vielä viimeisen ultrankin jälkeen, sillä se ei ollut kovinkaan nuori enää eikä tiineys välttämättä olisi helpoin sille. Olisi mielenkiintoista nähdä millainen varsasta tulisi ja varsinkin että miten mä osaisin kouluttaa siitä hevosen. Tokihan Imaghost toimi mulle hyvänä opetuksena myös ja nuorta tammaa olisikin tarkoituksissa alkaa ratsuttaa nyt kevään aikana.

Kevät olisi muutenkin suurien muutosten aikaa sillä silloin olisi tarkoitus viimeistellä taloni remontti sähköjen ja vesien osalta, aloittaa kunnostamaan laidunta sekä tallia. Maaliskuussa täyttäisin 35-vuotta ja samassa kuussa, tai viimeistään varmaan paria kuukautta myöhemmin olisi tarkoituksena hakea viimeisetkin tavarani Texasista maarajan tälle puolelle ja muuttaa pysyvästi Kanadaan. Toki mä en tiennyt että milloin mä onnistuisin muuttamaan kaikki viimeiset tavarat mitä mulla oli kotona, hevosista puhumattakaan ja mahtuisiko kaikki edes yhteen autolastilliseen, vai joutuisinko joskus myöhemmin tekemään vielä uuden reissun kotiin ja tuomaan silloin loppuja tavaroita Kanadaan. Kuitenkin mun ajatukset katkesivat askelten ääniin jotka lähenivät koko ajan ja pian Kitty ilmestyikin mun eteeni.

Toisen purkaessa repustaan muutaman ruokarasian jotka tuo oli ottanut mukaan Orange Woodista. Mä kerroin venähtäneestä työpäivästäni ja lopulta Kitty siirtyi mun viereeni istumaan. Koska olin yrittänyt käyttää kaikki energiani – ja rahani – siihen että saisin tilani remontoitua, ei huonekalujen hankinta ollut prioriteettilistalla korkealla ja jostain käytettynä hankkimani heteka oli saanut ajaa sängyn virkaa. Keittiön nurkka ei muutenkaan tulisi olemaan lopullinen makuuhuoneeni joten ehkä siinä kohtaa kun muutto olisi ajankohtaisempi, täytyisi katsoa jos minulla olisi varaa hankkia kunnollisia huonekaluja.

Mä kerroin ajatukseni muutosta ja siitä että mä en tiennyt mitä tehdä Foreverin kanssa koska en tiennyt että kumpi olisi parempi tammalle, antaa tamman varsoa kotona, vai muuttaa tamma Kanadaan ennen kuin varsomisen aika olisi. Kitty katseli ympärilleen sen verran mitä hämärässä näki, samalla kun kysyi minulta että olinko ajatellut jotta tilalle mahtuisi asumaan joku muukin kuin vain minä.

Tokihan ajatus siitä, että kysyisin Kittyltä haluaisiko tuo edes osittain muuttaa luokseni oli ollut mielessä, mutta sitä ennen tiesin jotta minulla olisi parempi olla jokin asuttavassa kunnossa oleva paikka olemassa. Vaikka itse asuinkin hyvinkin vaatimattomasti omalla tilallani en mä halunnut aiheuttaa toiselle tunnetta siitä, että Kittyn olisi pakko muuttaa luokseni varsinkaan nyt, kun kaikki nykyelämän perusmukavuudet puuttuivat.

Kuunnellessani toisen puhetta, mä olin kiinnittänyt katseeni Kittyn sinivihreisiin silmiin ja tuon selityksen laantuessa, mä olin helpottunut siitä että toinen oli ollut oikeasti vakavissaan ehdotuksensa kanssa, eikä se ollut mikään heitto joka oli toisen päähän vain putkahtanut. Helpotus siitä että me oltiin edes jotenkin samalla kartalla sai mut nojautumaan Kittyä kohden, kunnes meidän huulemme kohtasivat toisensa. Lopulta löysin itseni selältäni makaamasta eikä tilanteen edistyminen haitannut minua ollenkaan, kunnes Kittyn puhelin soi. Puhelu, jonka tuo puhui Alexiinan kanssa sai minut miettimään sitä mitä oli sattunut, sillä vaikka lumimyrskyt eivät olleet minulle tuttuja mutta tiesin että mitään hyvää ei voinut olla tapahtunut. Kuitenkin Kitty sai ajatukseni käännettyä ihan johonkin muualle, eikä se toistaalta haitannut minua ollenkaan.

***

Herätessäni minulla meni hetki tajuta että en herännytkään tällä kertaa Kittyn sängystä, vaan tilanne oli oikeastaan juuri päin vastainen ja me molemmat tulisimme heräämään sängystäni. Vaikka peittoni alta ei näkynyt muuta kuin muutama pinkki tupsu, en voinut olla hymyilemättä itselleni sillä minua ei todellakaan haitannut se, että pienestä sängystäni löytyi joku muukin. Kuitenkin sen sijaan että mä olisin voinut palata takaisin peiton alle vaan puin päälleni ihan liikaa vaatetta, ennen kuin hiivin pakkaseen ja lähdin suuntaamaan kohti Orange Woodia sekä uutta työpäivää, mitä ikinä se toisikaan mukanaan.

torstai 6. tammikuuta 2022

49. Perhehaaveita

3-5.01.2022 olivat varmaan isän kuoleman jälkeen mun tähänastisen elämän hirveimmät päivät. Mun kuume taisi jossain kohtaa käydä yli kolmessakymmenessä yhdeksässä asteessa ja vaikka mä nukuin vain suurimman osan päivästä, mä olin koko ajan todella väsynyt. Mä en ole ihan varma että ketkä kaikki olivat käyneet varmistamassa että mulla oli kaikki hyvin, mutta äänistä päätellen ainakin Kitty ja Alexiina olivat käyneet varmistamassa että olin elossa.
Mä olin kuullut miten mun ympärilläni puhuttiin siitä että koska olisi kannattavaa antaa särkylääkettä, vai olisiko vain parempi että saisin sairastaa rauhassa ja antaa mun immuunijärjestelmän tehdä työtä ja taistella tautia vastaan. Päivien aikana ruokakaan ei maistunut minulle kovinkaan paljoa ja mun huono ruokahaluni sai jopa Kittyn hieman huolestumaan. Kai toinen oli tottunut siihen että mä söin paljon ja hyvällä ruokahalulla. Kuitenkin jatkuva tunne siitä, kuin olisi jäänyt rekanalle, ei helpottanut yhtään edes ruuan ajattelua ja mä mieluummin yritin vain nukkua kuin olla hereillä. Pääasiallisesti mä sain onnekseni nukuttua ihan hyvin, mutta silloin kun mun kuume alkoi nousemaan, mun unet olivat enemmänkin painajaisia ja levollisuudesta ei ollut silloin mitään tietoakaan.

Vasta viides päivä kuluvaa vuotta alkoi tuomaan jotain helpotusta mun olooni ja seuraava päivä olikin ensimmäinen päivä pitkään kun mulla ei ollut ainakaan koko päivää kuumetta. Vaikka mä en tiennyt että oliko siinä mitään järkeä, mä olisin halunnut ainakin yrittää palata töihin heti kun mun kuume pysyi vain aisoissa edes päivän verran, mutta Kitty ei ollut samaa mieltä ajatuksesta ja me saatiin siitä melkein riita aikaan, vaikkakin mun osalta se päätyi yskänkohtaukseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen kompromissiin että mä menin auttamaan Kittyä tallissa ihan oman jaksamiseni puitteissa ja jos mä selviäisin päivästä niin ehkä sitten mä voisin lähteä Raicyn ja Tomfordin kanssa normaalisti laaksoon.

Koska mä olin selvinnyt edellisenä päivänä tallilla auttamisesta mä päätin lähteä laaksoon. Varustaessani HH:ta musta tuntui että mä hikosin jo pelkästä varustamisen ajattelusta sillä mä olin pukenut päälleni sellaisen määrän vaatetta että mä olisin varmaan selvinnyt Alaskan pakkasissa. Tokikaan mä en halunnut sairastua uudelleen mutta myöskään mä en jaksanut olla enää kotona toisten paapottavana vaikka mä olinkin kunnossa joten ponnistaessani ratsuni selkään mä olin valmis ottamaan päivän haasteet vastaan.

Ratsastaessamme rinnakkain kohti laaksoa, Raicy varmisti minulta että olisinko varmasti kunnossa ja selviäisinkö työpäivästä laaksossa.
”Mä yritän ainakin parhaani. Mä vaan kaipaan jotain muuta ajatuksilleni kun mä en tiedä että miten mun pitäisi reagoida siihen, että Kitty haluaisi lapsen.” Oman ratsunsa selässä istuva Center kääntyi katsomaan minua hienoinen ihmetys silmissään, ja mä en tiennyt että miten mä olisin voinut asiaa selittää.

”Se toi haaveensa esiin vuoden vaihteessa Latviassa. Tokihan mä olen miettinyt samaa, mutta minua mietityttää myös se, että mitä tapahtuu siinä kohtaa jos sairastunkin jo nuorena ja varsinkin jos käy niin että sairastumista ei huomata ajoissa tai että kasvaimet ovat pahanlaatuisia, joille ei voida tehdä mitään? En mä tiedä että onko se oikein ymmärtänyt sitä, että millainen mun tilanteeni on vai onko se sitten vain niin sinut sen kanssa että sitä ei haittaa” lausuin epäilykseni ilmaan samalla kun ratsumme tarpoivat eteenpäin.
”Vanhemmuus on kyllä varmaankin yksi isoimmista vastuutehtävistä mitä ihmisellä voi elämässään olla. Helppoahan se ei ole, eikä lapsista osaa olla huolehtimatta, vaikka nuo olisivat jo miten isoja” Raicy kohensi oman stetsoninsa asentoa.
”Mm… Kyllähän mä oon sitäkin miettinyt että tuleeko musta ikinä isää jos kukaan ei halua nähdä mitä geenilotolla on tarjota. Enkä mä edes tiedä kauanko mulla on aikaa selvittääkkään asiaa. Mä täytän kuitenkin 35 reilun kuukauden päästä joten ehkä mun kannattaisi unohtaa tuollaiset haaveet. Kuitenkin voisi olla että lapsi ei ehkä edes kerkeäisi tutustumaan minuun kunnolla joten ehkä isyys ei ole sellainen asia josta minun kannattaisi haaveilla.”

Vierelläni ratsastavasta Centeristä huomasi, että tuolla oli jokin asia kielensä päällä, mutta lumessa näkyvät jäljet saivat tuon kääntämään huomionsa työhön ja itse saatoin vain jäädä arvailemaan mitä vanhemmalla miehellä saattoikaan olla sanottavaa.

lauantai 1. tammikuuta 2022

48. Happy New Year 2022!

18.11.2021 oli sellainen päivä kun mun elämäni pysähtyi, vaikka mä en oikeastaan tajunnut sitä siinä hetkessä.

31.12.2021 joku taisi painaa hidastuksen pois päältä mun elämästä, sekä nostaa tonnin painoisen taakan mun harteiltani. Kittyn ehdottaessa että me otettaisiin osaa Zenissä järjestettävään uudenvuoden gaalaan, ei mulla ollut juhamieltä ollenkaan, mutta niin vain mä pakkasin rinkkani uudelleen ja me suunnattiin lentokentälle ja Latviaan. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun mä matkustin mihinkään Kanadaa kauemmaksi, sillä suunnitelmistani huolimatta, mä en ollut vieläkään saanut aikaan lähteä tapaamaan Trevoria Suomeen. En mä edes tiedä että mihin asti lentoa mä mietin mitä järkeä koko reissussa olisi ja että miksi mä pilaisin toisen illan omalla yrmyilylläni.

Kuitenkin nähdessäni Kittyn hopeisessa iltapuvussaan, sellainen omanlaisensa sumuisuus, joka oli jäänyt vielä vallitsemaan, poistui ja Kitty oli melkein tunnistamaton. Katsellessani naista, joka pyörähti mun edessäni esitellessään pukuvalintaansa, mä tajusin mikä Idiootti mä olin. Kitty näytti säteilevän ja mitä pidempään mä toista katselin, sitä vaikeampaa mun oli olla paikalla ja lopulta mä nousin ylös nojatuolista, jossa mä olin istunut ja astelin Kittyn luokse. Vaikka mä olin toista puolipäätä lyhyempi, en antanut sen haitata kietoessani toisen käteni pinkki hiuksisen takaraivolle ja toisen selälle ja annoin huulieni painautua Kittyn huulia vasten.

Elämä oli tässä ja nyt.

01.01.2022 oli vasta ensimmäisillä minuuteillaan kun Kitty toi esiin ajatuksen siitä että meistä kahdesta voisi tulla kolme. Mä hämmennyin siitä suuresti, sillä toinen varmasti tiesi siitä mahdollisuudesta että kaikki menisi väärin jos mä vetäisin toisen kerran elämän aikana sen lyhyen korren. Olinhan mä niillä harvoilla hetkillä kun mä olin pystynyt elämään ehkä vartin verran normaalin ihmisen elämää miettinyt että mitä jos mä en saisi ikinä lasta. Uskaltaisinko mä olla ikinä isä lapselle? Mitä jos mä pilaisin lapsen elämän vain sillä että jahtaisin omaa haavettani? Olisiko Kitty oikeasti valmis ottamaan sen riskin että geenilotto olisi epäreilu ja myös lapsi saisi saman geenivirheen?

Mitä kävisi jos selviäisi että näin olisi käynyt? Päättäisikö Kitty – ihan aiheellisesti – että se oli mun vikani ja jäisikö meidän suhde siihen? Olisiko Kitty valmis pysymään mun vierelläni vaikka pahin kävisi? Vihaisiko tytär tai poika minua sen vuoksi että mä aiheutin toisen vakavan sairastumisen myöhemmällä iällä?

Miljoona kysymystä risteili mun päässäni ja Kitty ratkaisi tilanteen johdattamalla minut takaisin Dzezlainin linnan sisätiloihin ja etsimään Noraa ja Noahia. Kunhan me oltaisiin vain selviä ja takaisin kotona, meidän täytyisi puhua Kittyn kanssa asiasta ihan rehellisesti, sillä mä en halunnut tulla toisen unelman tielle.

Herätessäni vuoden toiseen päivään mun olo oli raskas ja mulla oli todella kylmä. Me oltiin palattu Latviasta myöhään edellisenä yönä ja koska kukaan ei ollut lämmittänyt mun tilallani meidän ollessa poissa, mä olin jäänyt Kittyn luo yöksi.

Mä heräsin tyhjästä sängystä ja löytäessäni energiaa nousta istumaan, mä en voinut mitään järkyttävälle aivastukselle, joka karkasi ilmoille vilunväreen saattelemana.
”Tyler?” Kittyn pää ilmestyi makuuhuoneeksi tarkoitetun tilan ovesta.
”Kaikki on ihan okei” yritin vakuuttaa toiselle, vaikka vilunväristys katkaisikin lauseeni. Kuitenkin toinen asteli luokseni ja asetti kätensä otsalleni.
”Sähän oot ihan tulikuuma! Nyt vaan takaisin petiin niin mä haen sulle kuumemittaria ja särkylääkettä” mua komennettiin samalla kun nyrkkeilyhanskat hylättiin niille sijoilleen ja hyvä jottei mua peitelty kuin pientä lasta takaisin petiin. Vilunväreiden juostessa selkäpiitäni pitkin, mä tajusin että sairastuminen oli teetellyt tuloaan jo pitkään mutta mä olin ollut kai liian kiireinen huomatakseni merkit ja vältelläkseni sairastumista. Latviassa tapahtunut rentoutuminen oli kai sitten antanut sairaudelle sen etsimän takaoven.

Kitty ojensi mulle kuumemittarin ja sen piipatessa minuuttia myöhemmin kuumeeni oli melkein kolmessakymmenessä yhdeksässä asteessa. Otettuaan vastaan ojentamani kuumemittarin toinen ojensi minulle särkylääkkeet sekä vesilasillisen. Pillerien nielaiseminen tuntui olevan hankalaa enkä mä ollut varma että millaisen taudin mä olin itselleni onnistunut kehittelemään stressini lauettua. Laskettuaan vielä kädestäni poimiman vesilasin johonkin toinen varmisti että mulla olisi varmasti hyvä asento ja että mun olisi helppo hengittää eikä muutenkaan mikään olisi huonosti. Uusi aivastus vastasi sanojen puolesta Kittylle joka katsoi mua sellaisella pehmeällä, äitimäisellä katseella, samalla kun toinen silitti mun varmasti hien kastelemia hiuksia ja vakuutti että mun ei tarvitsisi vastata. Valuttuani hieman paremmin makuulle, mä suljin silmäni, yrittäen unohtaa vilunväreet, jotka juoksivat ajoittain kroppani lävitse ja sen sijaan nukahtaa uudelleen.

Lopulta vajosin uneen, jota värittivät kuumeesta johtuvat painajaiset.

56. Muutto

Mun synttäreiden jälkeen asiat tuntuivat rauhoittuneen. Tilannetta helpotti sekin, että päivien edetessä Raicy pystyi tekemään kokonaisvalta...