Blue ei ollut todellakaan missään kauniissa kasvunvaiheessa. Vaikka nuori mustangitamma olikin kasvanut suhteellisen tasaisesti, oli sekin kuitenkin saavuttanut varsoille tyypillisen ”ruma ankanpoikanen” vaiheen. Tammasta ei näyttänyt tulevan kovinkaan korkeaa, mutta toisaalta kumpikaan tamman vanhemmista ei ollut hirveän korkea. Jos Bluesta tulisi yhtään niin kuin äitinsä, sen luonne korvaisi varmasti paljoa siitä, mitä se koossaan häviäisi. Toisaalta ihan niin säpäkkä tamma ei vaikuttanut olevan kuin mitä emänsä oli ja taisi ollakin hyvä vaihtoehto valita Imagelle vähän rauhallisempi ori.

Mä olin opettanut Blueta samalla tavalla kuin olin kouluttanut minkään muun hevoseni. Nuorta tammaa oli ollut helppo opettaa, vaikka emänsä olikin tulinen tapaus. Bluen kouluttaminen oli edennyt myös hitaammin kuin muiden hevosteni koska yritin rakentaa tammaa ehkä ihan liiallisellakin huolella. Ehkä mun pitäisi vain uskaltaa puhua Kittyn kanssa ja sopia tamman tulevaisuudesta. Vaikka Blue oli toinen varsa, jonka mä opetin täysin alusta, musta tuntui, että siitä oli tulossa ehkä jopa emäänsä parempi. Toisaalta tamman isä oli tuonut juuri sopivaa rauhallisuuta Bluehen joka varmasti omalta osaltaan auttoi tamman kouluttamisessa.

Eihän Blue ollut vielä pitkään ratsuiässä, mutta olin tehnyt niin paljon maastakäsin tamman kanssa kuin vain oli mahdollista. Silloin kun en ollut töissä ja saatoin ratsastaa olin ottanut Blueta käsihevoseksi. Ensimmäisillä kerroilla Blue oli hieman ihmeissään siitä, että mitä oli tapahtumassa, mutta vain pari ensimmäistä kertaa tamma oli hieman hankalampi käsitellä ja sen jälkeen se liikkui emänsä vierellä todella hienosti. Ehkä isoin ja positiivisin yllätys Bluen kanssa on ollut se, jotta tamma ei näyttänyt missään vaiheessa pelkäävän lehmiä tai lampaita. Tokikaan ihan kunnon karjanajoon en ollut alkanut tamma käsihevosenani. Tokihan olin vienyt tammaa eläinten sekaan ja jonkin verran Blue oli saanut emältään oppia, kun Imagen karjahevosen vaistot olivat heränneet ja tamma oli päässyt tekemään hieman töitä emänsä rinnalla. Eihän työnteko silloin mitään tehokasta ollut, mutta ainakin Blue oli toivottanut edes pientä makupalaa siitä, mitä siltäkin tultaisiin odottamaan aikuisena. Tai ainakin mitä mä tulisin itse tammalta odottamaan, sillä Kittyllä saattaisi olla täysin erilaiset ajatukset tamman suhteen.

Ehkä kaikki selviäisi ajan mittaan, tai sitten ei.

Starlight Dove

Varsan syntyminen oli omalla tavallaan täysi yllätys. Forever ei ollut antanut mitään merkkejä siitä, että varsominen olisi käynnistymässä, joten mä en ollut osannut varautua siihen. Jos tamma olisi antanut jotain merkkejä siitä, että varsominen lähestyy, olisin osannut varautua siihen paremmin. Tarkoituksenani oli hankkia varsomakamera, jotta olisin voinut seurata tammaa sisältä koko ajan. Toki kamera olisi tarjonnut myös mahdollisuuden seurata Foreveriä jostain kauempaakin, mutta nyt en saanut sille mahdollisuutta.

Saapuessani talliin aamulla, ihmettelin miksi Blue ja Image olivat niin levottomia. Syy selvisikin päästessäni Foreverin karsinalle ja kohdatessani näyn, jota kukaan hevosihminen ei ikinä haluaisi nähdä. Jostain syystä tamman varsominen oli käynnistynyt edellisenä yönä ja Forever oli omin avuin onnistunut varsomaan kauniin varsan. Valitettavasti luonto oli antaessaan myös ottanut ja vaikka varsa oli selvinnyt varsomisesta, ei Foreverillä ollut yhtä hyvä kohtalo.

Koska minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mihin aikaan yöstä varsa oli syntynyt, saati että milloin siitä oli tullut orpo, muuttui tilanne paljon kriittisemmäksi. Päästessäni hieman paremmin kartalle siitä, mitä oli tapahtunut laitoin Raicylle viestiä tilanteesta ja painettuani lähetyskuvaketta, etsin Yvonnen numeron osoitekirjastani ja avasin puhelun naiselle. Linjan hälyttäessä napautin puhelimeni kaiuttimelle, jotta saatoin hylätä laitteen karsinan reunalle ja alkaa selvittämään millaisella mallilla varsa on.

Onnekseni varsa vaikutti olevan reipas ja aktiivinen. En kuitenkaan tiennyt, että olisiko varsa saanut tuon elämälle tärkeän ternimaidon ennen kuin Forever oli menehtynyt. Yritin olla katselematta ruunikonkirjavan tamman elotonta ruumista ja sen sijaan vain keskittyä varsaan. En meinannut huomata, jotta Yvonne oli vastannut puheluuni ja vasta kun nainen huhuili perääni, tajusin linjan auenneen.

”Huomenta. Forever on varsonut viimeyönä ja mulla on täällä nyt orpovarsa. Varsa on kyllä ihan aktiivinen ja pystyssä, mutta mä en tiedä, että mihin aikaan se on syntynyt, saati että moneltako Forever on menehtynyt.”
”Äh… Tuo on harmittavaa kuulla, mutta on myös positiivista kuulla, jotta varsa voi hyvin. Toki siinä on varmasti myös omat murheensa. Olen juuri lähdössä edellisestä paikasta, joten mä ajan sinne suoraan sillä ei varmasti tee huonoa, jotta ainakin käyn tarkistamassa varsan. Mulla menee jokin aika, että mä oon siellä.”
”Kiitos. Mä odotan tuloasi. Pitäisikö… pitäisikö Foreverille tehdä jotain sillä välillä?”
”Anna sen vain olla, katsotaan sitä sitten yhdessä.”
”Okei… Osaatko sanoa, että tarvitsetko jotain spesiaalia?”
”En mä usko. Mä lähden nyt ajamaan sinne, joten nähdään kohta” Yvonne lopetti puhelun ja jäin odottamaan, jotta nainen saapuisi farmilleni.

En tiedä kauanko naisella lopulta meni saavuttaa tilani, mutta lopulta kuulin ääniä takaani. Kääntyessäni katsomaan äänen lähdettä, huomasin tuon saapuneen ja tervehdin naista uudelleen. Tarjottuani Yvonnelle tilaa astua sisälle karsinaan, siirryin taaemmaksi ja jäin odottamaan naisen tuomiota varsan kohtalosta. Pienen varsan tutkimisessa meni yllättävän kauan, mutta tiesin jotta nainen haluaisi tutkia varsan mahdollisimman tarkasti – ainakin miten tuo tässä hetkessä varsaa saattoi tutkia – jotta kaikki ulkoiset merkit voitaisiin sulkea pois.

”Tammavarsa vaikuttaa olevan ihan kunnossa ainakin näin päällisin puolin tutkittuna. Tokihan nyt kun ei ole tietoa siitä, että mitä tammalle on tapahtunut ja milloin tammalle on jotain tapahtunut niin ei voi olla täysin varma siitä, että onko varsa saanut sen elämälle tärkeän ternimaidon ennen Foreverin menehtymistä” Yvonne puheli ystävällisellä, mutta neutraalilla äänellä. Naisella taisi olla sen verran kokemusta tällaisista tilanteista, jotta tuo tiesi millainen toimintalinja olisi paras.

”Onko sulla tamman maidon korviketta täällä? Tokihan ihan ideaalein tilanne olisi se, jos varsalle löytyisi kenoemo, mutta korvikkeella pääsee jo hyvään alkuun.”
”Mun täytyy hakea korviketta. En mä jotenkin… ajatellut että tallainen olisi mahdollista. Tai siis tiedän kyllä, että tammoja on menehtynyt varsomiseen aina joskus, mutta se, että se osuu omalle kohdalle…” ääneni hiipui kuulumattomiin. Mä en halunnut ajatellakkaan koko tilannetta, mutta mä tiesin, että mun täytyisi vain työntää sivuun se, mitä luottoratsulleni oli tapahtunut ja keskittyä siihen, jotta varsa tulisi selviämään seuraavista tunneista, päivistä ja viikoista.

Yvonne lupasi kirjoittaa minulle ylös hyvien korvikkeiden nimiä ylös, jotta osasin pyytää oikeita. Kiitin naista tästä ja tuon suunnatessa autolleen en voinut olla astelematta karsinan luokse, jonka kuivikkeilla ruunikonkirjavan tamman eloton ruumis makasi. Yritin parhaani mukaan pitää katseeni poissa tammasta ja keskittyä vain varsaan. Varsaan, jonka elämästä olisin nyt todellakin vastuussa. Ajattelematta oikein mitään, avasin karsinan ovea sen verran, jotta saatoin pujahtaa sisään karsinaan ja suljettuani oven takanani liu’uin istumaan karsinan pohjalle, pitäen katseeni kiinni varsassa. Tuijotimme toisiamme jonkin aikaa, ennen kuin varsa lähti astelemaan luokseni. Sen ollessa sopivan lähellä, nostin varovasti kättäni ennen kuin silitin pientä ja kapeaa päätä.

”Hei Starlight Dove” kuiskasin varsalle. Pienen tamman syntymä kun oli sytyttänyt taivaalle uuden tähden.

54. Ratsunpolulla

Tapahtunut myöhemmin 06.02.2022

Kitty tuntui unohtaneen minut kokonaan. Hyvä jos mä olin nähnytkään toista torstain jälkeen. Me oltiin viestitelty ihan normaalisti aina siihen asti että Kitty oli ilmoittanut että se lähtisi vetämään liinatuntia. Sen jälkeen mä en ollut kuullut Kittystä oikeastaan mitään ja samanlainen radiohiljaisuus oli aikalailla edelleen päällänsä. Olihan Kitty jossain kohtaa laittanut minulle jotain viestiä, mutta oikeastaan ennen eilistä mä en ollut nähnyt Kittyä suuremmin edes tallilla. Toki meidän aikataulut varmasti menivät ristiin koska mä tein pitkää päivää laaksossa kun me oltiin saatu Raicyltä muutama ylimääräinen työtehtävä hoidettavaksi ja niissä meni hieman pidempään kun hoidimme niitä kahdestaan Joshin kanssa.
”Onko kaikki kunnossa?” Josh oli kysynyt minulta lähtiessämme aamulla laaksoon.
”Mhmmm… nukuin vain huonosti. Kyllä mä selviän.” Tiesin että olisi epäreilua jättää Tomford tekemään työt yksin ja vaikka ehkä peli olisikin ollut järkevintä viheltää poikki, mä nousin silti HHn selkään ja me suunnattiin töihin kuin kaikkina muinakin päivinä siihen asti. En mä ollut maininnut kenellekkään mitään siitä vaihdellen pistävästä tai puristavasta tunteesta joka mun rinnan vallitsi aina satunaisesti ja pahimmillaan vaikeutti mun hengittämistä hetkellisesti. Mä toivoin että ne oireet menisivät muutamassa päivässä ohitse, tai viimeistään silloin kun mä saisin hoidettua kaikki asiat siten että mulla jäi vähän enemmän aikaa nukkumiselle kuin mitä mä tällä hetkellä kerkesin unta saamaan vuorokaudessa.

Palatessamme laaksosta mä näin yllätyksekseni Kittyn ja jonkun vaalean tytön, jolla oli useita tatuointeja kasvoissaan, juttelevan käytävällä. Mä olin saanut hoidettua hh:n pois sekä olin jo harjaamassa Imaghostia jotta voisimme jatkaa Dewnin kanssa pikkutamman kouluttamista. Olin saanut nuoren Centerin juttuihini ihan sattumalta eräänä päivänä ja muistin Alexiinan joskus maininneen siitä, että tuon omaa alaa oli hevosten kouluttaminen, joten olin kysynyt josko tuolla olisi aikaa ja kiinostusta auttaa Imaghostin ratsutaipaleen alussa. Tokikaan uusia menoeriä budjettini ei olisi enää kestänyt, mutta nyt kun nuori mustangitamma asui taas poikkeuksellisesti kasvattajansa luona, en viitsinyt antaa pikkutamman koulutuksen venähtää ihan liian pitkälle vain oman rahatilanteeni takia.

Harjatessani tummanharmaata mustangia Kitty oli ilmestynyt Imaghostin karsinalle, ja tuo kertoi minulle että oli tavannut yllättäen puolisiskonsa. Vaikka ajatusprosessini kestikin puolitoista kertaa normaalia ihmistä pidempään, mä onnistuin lopulta sanomaan toiselle että sisarukset ovat hieno asia ja että mä toivoin jotta Kitty ja Carrot – niin kuin tuo oli siskostaan puhunut – onnistuisivat tutustumaan toisiin kunnolla. Kittyn puhetulva jatkui ja jatkui, kunnes mun oli pakko lopettaa se, sillä Dewn odotti jo ihan varmasti meitä ja päästessäni ulos tamman karsinasta, huomasinkin oljenvaaleat hiukset omaavan miehen odottavan meitä. Taluttaessani nuorta tammaa lähemmäksi toista, se sama pudistava kipu palasi rintaani ja mun oli pakko hengittää pinnallisesti. Nuoremman Centerin harmaissa silmissä vilahti epäilys, mutta mä yritin olla huomaamatta sitä, sillä kipu laantuisi kuitenkin kohta.

Imaghost oli itsepäisin hevonen ikinä, jonka mä olin tavannut ja emme olleet oikeastaan edenneet tamman kanssa askeltakaan. Kaikki asiat tuntui siltä että ne piti purkaa useaan pienempään palaan tamman kanssa ja silti niiden esittely sille oli yksi työ ja tuska. Kuitenkin jotain pientä edistykseen viittaavaa oli huomattavissa, sillä nyt tammaa sai jo lähestyä satulan kanssa, vaikka se protestoikin heti, kun mikään osa satulasta edes hipaisi. Tuokiomme nuoren tamman kanssa olivat olleet lyhyitä, ja ne olivat loppuneet oikeastaan jo siihen, kun tamma ei ollut reagoinut mitenkään satulaan, vaan vaikuttanut hyväksyvän sen lähelleen. Imaghostin ratsutiestä tulisi pitkä ja kivinen enkä mä tiennyt että olisiko minulla minkään sortin paukkuja viedä tammaa eteenpäin. Siitä, milloin Raicy olisi palaamassa töihin ei ollut mitään varmuutta joten aika nuoren kouluttamiselle olisi toisaalta myös ainakin siihen asti rajallista.

Harjatessani tummanharmaata karvaa vielä uudelleen, totuttaakseni tamman siihen että hoitaminen tapahtuisi ennen kuin mitään kävisi ja vielä senkin jälkeen, ajatusteni sekamelskasta nousi mieleen Kitty ja tuon sisko. Mä en voinut edes kuvitella miltä tuntuisi jos me Trevorin kanssa saataisiin tietää, että meillä olisi salattu pikkusisko tai -veli. Kipakasti liikahtava mustangitamma palautti minut kuitenkin takaisin tähän hetkeen, ennen kuin jätin sen yksin karsinaansa ja suuntasin takaisin omalle tilalleni jatkamaan tallin rakenteiden purkamista sekä uusien karsinoiden suunnittelua.

51. Kuulumisia

Paluu laaksosta oli venynyt menneen viikon ajan noin tunnin myöhemmälle, vaikka olimmekin yrittäneet Tomfordin kanssa parhaansa mukaan saada kaiken tehtyä ajoissa. Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan yhdysvaltojen puolelta, mutta reissu ei ollut mennyt putkeen ja miehestä ei ollut kuulunut puoleentoista vuorokauteen mitään. Alexiinan huoli oli omalla tavallaan tarttunut myös Kittyyn ja toinen oli ollut ollut normaaliakin puheliaampi ja miettinyt asioita ääneen.
Tokihan Raicyn katoaminen oli saanut mutkin miettimään asioita ja varsinkin se oli tuonut mieleen muistot loppusyksyltä. Ehkä tuo oli tuonut minulle omalla tavallaan tuonut minulle mieleen muistoja isästä, vaikka en mä tiennyt että miten hullua oli kaivata isänsä perään vaikka olikin ollut jo vuosia aikuinen mies. Tokihan isä oli ollut aikanaan mun työparini ja muutenkin tuosta oli tullut tärkeä varsinkin Trevorin muuton jälkeen. Kuitenkin kuullessani että Raicy oli ainakin hengissä, vaikkakin hieman iskuja saaneena, helpotti mua suuresti ja mä toivoin että varsinkin Alexiina saisi edes hieman mielen rauhaa ja ehkä sitä kautta muutkin saisivat mielenrauhaa.

Muutaman karsinan päässä Josh hoiti Rockia pois. Minua muutaman vuoden nuorempi mies oli myös ollut normaalia hiljaisempi, vaikka toinen ei ollut normaalistikaan kovinkaan puhelias. Kuitenkin jokin Tomfordin hiljaisuudessa oli erilaista verrattuna yleiseen hiljaisuuteen, jota tuo harrasti ja se sai omankin oloni hieman hankalaksi. Annoin viimeisenkin harjan tipahtaa harjapakkiini ennen kuin poimin karsinan ovelle nostamani loimen ja puin sen orille. Loimittamisen opettelu oli ollut minulle uusi asia, sillä kotona loimia ei tarvinnut kovinkaan usein. Ollessani kiinnittämässä solkia, tunsin miten puhelimeni värähti taskussani.

”What’s up? Joko remontti on ohi vai

vieläkö sä jaksat sitä torppaas rempata?

Pakko kyllä nostaa sulle hattua

koska ei musta ois tommoseen.

Mites äiti? Ootteko te ollu yhteyksissä?”

Se, että Trevor viestitteli minulle yllättäen ei ollut jotenkin yllättävää. Veljellä tuntui olevan kumma tapa ottaa yhteyttä aina silloin kun tuon ei olisi tarvinnut tai kun tilanne oli muuten vain huono. Nytkään mä en ollut kuullut isoveljestä mitään isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin me oltiin vaihdettu vain muutama sana eikä me oltu puhuttu edes mitään siitä, että korvaisiko toinen minulle HHn ylläpidosta aiheutuvia kuluja.

”Pitkiä työpäiviä. Raicy poissa.
Remontti alkaa olemaan valmis, sähköt
ja vesi puuttuu. Talvi häiritsee. Siirtymässä
talliin ja laitumeen. Mä en oo soittanut äidille
hetkeen. Charlie viestitteli että äitilläkin
kaikki hyvin. Jack viettänyt sielä aikaa.”

En mä tiennyt tarvitsisiko Trevorin välttämättä tietää että Jack vietti aikaa äidin luona, vaikka kai tuo oli tottunut siihen että Jack kävi meillä varsinkin kun tuo asui ihan naapurissa ja oli vanhempiemme vanha tuttu. Palautin puhelimen taskuuni ja poistuin kirjavan karsinasta, sulkien oven perästäni ennen kuin poimin elämää nähneen lännensatulan käsiini ja lähdin kantamaan satulaa kohti varustehuonetta. Trevorin vanha satula oli onneksi sopinut HHlle joten se oli saanut jäädä orille käyttöön vaikka minulle satula ei ollut se mukavin istua, mutta en tiennyt mikä isoveljen suunnitelma orin kanssa oli joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun katsella sille sellainen satula, joka olisi niin ratsulle kuin myös minulle hyvä. Tokihan mä voisin sovittaa Foreverin satulaa myös orille, kunhan mä saisin sen vain Kanadaan, sillä satula olisi tällä hetkellä tamman kanssa kotona Texasissa.

Mä en tarkasti tiennyt että miten pitkään Raicy olisi poissa pelistä, joten mä osannut yhtään suunnitella ajankohtaa mahdolliselle muuttoreissulle. Toki mulla pitäisi kai siinä kohtaa olla myös oma talli valmiina, sillä mä en tiennyt minne mä saisin siinä kohtaa kolmannen hevosen majoitettua, eikä mulla ollut oikeastaan enää edes varaa maksaa kolmannesta tallipaikasta.

”Sehän on hyvä kuulla. Jack on hyvä mies.

Sä oot kyllä hullu ton projektisi kanssa.

Mikset sä vaa ostanut valmista paikkaa?”

”Paraskin puhuja. Mä haluan nähä
tilanteen, jossa sä pääset edes lähelle
samaa pistettä.”

Kyllä mä tiesin että mun viimeinen kommentti oli varmasti liikaa ja menisi Trevorilla tunteisiin, mutta mä en vain nyt jaksanut velipoikaa. Pakkohan mun oli nostaa Trevorille hattua, koska se oli muuttanut kuitenkin paljon kauemmaksi rakkauden perässä kuin mitä mä olin lopulta muuttanut. Olin palannut ajatuksissani, sekä Trevorille vastaillessani HHn karsinalle, enkä mä oikeastaan ollut edes huomioinut mitenkään mun ympäristöäni.

”Moi Ty!” korkea nuottinen ääni tunkeutui mun tajuntaani ja katsellessani ympärille varmaan kuin peura ajovaloissa, mä tajusin Kittyn seisovan tallien yhdyskohdassa.
”Ai… moi”
”Kaikki okei?”
”Joo. Trevor vain viestitteli ja kyseli että mitä äidille kuuluu. Kai se ei itse halua soittaa sille tai sitten se haluaa taas jotain multa. En mä ihan ymmärrä sitä” annoin ajatusten soljua ulos huuliltani vaikka niissä ei tainnut olla kuulijalle mitään järkeä.
”Okei. Lähetkö sä kotiin? Mulla on vielä töitä jäljellä ja sitten liinatunti.”
”En mä varmaan tänään. Tai jos sulle sopii että mä jäisin tänne? Tänään… vähän rankkaa” pyörittelin stetsoniani käsissäni, tajuten miten rispaantunut sekä auringon haalistama hattu olikaan, sillä se oli kuitenkin ollut jo aikanaan käytössä ennen minua.
”Kyllä sä tiedät että mulla ei oo mitään sitä vastaan” Kitty huikkasi vielä iskien minulle silmää, ennen kuin toinen poistui matkoihinsa ja kannoin vielä harjat sekä suitset paikoilleen.

Laskiessani harjapakkia paikoilleen mietin milloin kerkeäisin antamaan taas aikaa Imaghostille, sillä tammavarsa oli saanut elää kuin pellossa siitä asti kun Raicy oli lähtenyt reissuunsa. Ehkä nuoren varsan ostaminen oli ollut virhe vaikka toisaalta siinä kohtaa en ollut tiennyt eteen tulevista suurista muutoksista. Mä toivoin että tammasta saisi silti hyvän työhevosen, vaikka se saikin kasvaa suurimmaksi osaksi vapaasti ja ilman mitään kouluttamista.

Se, miten mä olin päätynyt Kittyn asunnolle oli mulle pieni mysteeri, mutta sieltä mä havahduin hereille Kittyn saatua työpäivänsä loppuun ja palatessaan omalle asunnolleen tallin vintille. Kai mennyt viikko lisääntyneene vastuuneen oli rankempi kuin halusin myöntää, sillä mä halusin saada kaiken hoidettua enemmän kuin hyvin sillä välillä kun Raicy olisi reissussaan ja sairauslomalla. Puolet Kittyn selityksestä meni minulta myös täysin ohi korvieni ja jouduinkin pyytämään toista toistamaan sanomansa.

44. Kauppoja

12.11.2021

Mä olin sopinut Raicyn kanssa jotta mä tekisin tänään paria tuntia lyhyemmän päivän jotta mä kerkeäisin hyvin käymään vielä virastoaikana kiinteistönvälittäjän luona. Papereiden allekirjoittaminen ei ollut kovinkaan pitkä prosessi ja lopulta mulla oli allekirjoitetut kauppakirjat, sekä avaimet mun uuteen kotiin käsissäni. Oli omalla tavallaan outo tunne kävellä ulos talon omistajana, sillä mä en ollut ikinä omistanut mitään mitä voisi verrata asuntoon tai taloon viittaavaa vaan ainut mun omaisuus tähän mennessä oli ollut pääasiallisesti vain mun autoni sekä hevoset.
Ennen kuin mä palasin takaisin ranchille mä pysähdyin kauppaan ostamaan muutaman pienen jutun. Kello oli sen verran paljon että Kitty oli jo päässyt töistä joten mä lähdin etsimään toista ja houkuttelin sen mukaani. Tokikaan Kittyä ei tarvinnut kovinkaan paljoa houkutella jotta sen sai mun mukaani. Mun käynnistäessäni autoni Kitty ihmetteli hieman mihin me oltiin menossa ja mun hiljaisuus ei ainakaan saanut sen ihmettelyä helpottumaan. Varsinkin kun mä käänsin autoni asfaltoidulta tieltä hieman kuoppaisemmalle metsätielle, joka johti pienen tilan pihaan. Sanomatta sanaakaan mä parkkeerasin autoni tilan pihaan ja sammutin moottorin ennen kuin mä avasin oman turvavyöni ja valmistauduin nousemaan autosta. Ennen kuin mä paukautin oven kiinni, mä poimin takaani muovipussin, jonka mä olin sinne jättänyt kauppareissultani ja jäin nojailemaan autoni keulaa vasten, odottaen jotta Kitty seuraisi esimerkkiäni.

”Mitä me täälä tehdään? Saataisko me edes olla täälä?” Kitty ihmetteli mutta mä en vastannut toiselle, viitoin vain seuraamaan ja jatkoin ulko-ovelle. Kaivelin farkkujeni taskusta hyvin surkean näköisen avainnipun, ennen kuin asettelin toisen avaimista lukkoon ja käänsin sitä, työntäen lopulta oven edelläni auki ja astuessani sisään sekä naksauttaessani taskulampun päälle. Mä olin saanut pari kynttilää sytytettyä ennen kuin mä kuulin askeleita takaani ja käännyttyäni hieman huomasin että Kitty oli viimein astellut sisään. Toinen katseli hieman hämillään ympärilleen ja mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja kaivoin kauppapussista vielä olutpullon, jonka avasin, ennen kuin jaoin sen sisällön kahteen mukiin, jotka olin käynyt nappaamassa leiriaitalta mukaani valmistellessani pikaisesti tätä iltaa.

”Tervetuloa mun luo” mä hymyilin ojentaessani toista mukia Kittylle.
”Siis wait. Mitä? What? Häääh???”
”Mä kävin tänään allekirjoittamassa kauppakirjat tästä tilasta. Joten nyt mun jäännistä Kanadaan tulee vähän konkreettisempaa. Laittoahan tää vaatii, mutta eipä mulla oo onneks mitään kiirettä saada tätä valmiiksi” mä annoin katseeni kiertää sen verran huoneessa kun sielä näki hämärässä valaistuksessa.
”Vähä siistii! Hei onnea!”
”Kiitos. Kukaan muu ei toki vielä tiedä siitä että mä oon ostanut tän tilan koska mä en halunnut kertoa siitä vielä eilen vaikka tarjous hyväksyttiinkin jo alkuviikosta.”
”Ai sen takia sä oot ollut niin vaikea koko viikon!”

Mä esittelin Kittylle parhaani mukaan päätaloa, vaikka se olikin vähän hankalaa taskulampun valossa. Lopulta me päätettiin palata Orange Woodiin ja mä sammutin kynttilät, ennen kuin me poistuttiin ulos ja mä lukitsin ulko-oven perässäni.
”Vitsit sä ootat varmaan onnessas että pääset muuttaan tänne ja saat Chipin ja HHn ja Imagen ja Forriksen tänne” Kittyn puhetulva alkoi uudestaan.
”Itse asiassa… Chip ei muuta tänne. Se jää Orange Woodiin. Raicy osti sen Alexiinalle.” Kittyn katseesta oli huomattavissa hämmennys.
”Chip tuli mulle myyntitoimeksiannoksi joten ei sen pitänytkään olla ikinä mulla pitkään. Enhän mä ruunan myynnistä niin hyvää siivua saanut kuin mitä mä olisin voinut, mutta mä tiesin että se saisi parhaimman mahdollisen kodin ja ne muutamat sadat dollarit mitä mä sain siitä diilistä, auttoi mua kuitenkin ostamaan tän tilan.”

Ilmeisesti yllätysten määrä sai Kittyn kerrankin sanattomaksi ja me ajettiin (melkein) hiljaisuuden vallitessa takaisin Orange Woodiin, vaikka mun vierelläni istuva Kitty yrittikin aloittaa useamman ”mitä sitten? mitä jos? Entä kun? Ootko ajatellut?” kysymyksen. Totta puhuen tuleva pelotti mua suuresti, mutta ehkä mahdollisuus sille että mä voisin aloittaa täysin puhtaalta pohjalta ikioman ranchin turvin uuden elämän rakentamisen voisi tuoda helpotusta kaikkeen mikä oli yrittämässä täyttää mun mieltäni.

16.11.2021

Me oltiin juuri sellaisessa paikassa laaksossa missä oli kenttää joten mä kuulin miten mun puhelin soi taskussani. Pahoitellen mä kaivoin sen esiin ja nähdessäni äidin nimen näytöllä, mä en voinut olla painamatta vihreää luuria ja lopulta nostin laitteen korvalleni, tervehtien äitiä. Jo äidin ensimmäiset sanat saivat mut pelkäämään pahinta ja mitä pidemmälle meidän lyhyt puhelu jatkui, sitä synkemmäksi mun ilmeeni kävi. Palauttaessani puhelintani taskuuni Raicy kysyi jos kaikki oli ok.

”Ei. Isä… Isä on joutunut sairaalaan ja lääkärit ovat sitä mieltä että tilanne on nyt todella huono…”

42. Yllätyksiä

28.10.2021

Seuraavat pari päivää oli vähän helpompia ja mun olo ei ollut jatkuvasti ihan niin nuutunut. Tokihan mä olin Alexiinan neuvosta kokeillut melatoniinia, mikä oli helpottanut kai omalla tasollaan nukahtamista, ja mä olin saanut nukuttua ainakin vähän paremmin

Raicy oli ottanut mut eilen puheisiinsa ja me oltiin käyty pitkä ja vakava mielinen keskustelu siitä, että millaiset mun tulevaisuuden näkymät olisi ja miten meidän ajatukset kohtaisivat tässä tilanteessa, jossa mä kaipaisin oikeastaan jotain uutta ja toinen oli yhden cowboyn köyhempi. Tokikaan mä en tiennyt että miten hyvä valinta mä olin työvoimaksi, mutta ainakin Center tiesi minut etukäteen ja olin istunut satulassa niin pienestä kuin jaksoin muistaa ja tehnyt töitä tyyliin siitä asti kun olin osannut ratsastaa ilman että kenenkään tarvitsi taluttaa. Lopulta meidän keskustelu tuli siihen lopputulemaan että mä lähtisin muutamana päivänä Raicyn kaveriksi laaksoon ja me katsottaisiin että miten homma lähtisi sujumaan ennen kuin mitään lopullista päätöstä tehtäisiin.

Näin ollen mä olin ollut jo aamusta varustamassa HH:ta valmiiksi lähtemään töihin ja ratsastaessani Raicyn vierellä pois ranchilta mä olin miettinyt että millaiseen soppaan mä olin itseni sotkenut. Ensimmäiset tunnit olivat olleet vähän hakemista, mutta hiljalleen rytmi oli alkanut löytymään, ja mä olin saanut tekemisestä kiinni. Täysi vale olisi jos mä sanoisin etteikö työnteko olisi tarjonnut hyvää häiriötä ajatuksille ja auttanut unohtamaan ne hetkeksi. Palatessamme illalla laaksosta mä olin ihan erilaisella tavalla väsynyt ja ei tainnut mennä montaakaan hetkeä siitä kun mä kaaduin leiriaitan sänkyyn kun mä olin jo unessa.

30.10.2021

Edellisenä iltana kun me oltiin palattu laaksosta Raicy oli pyytänyt mut kanssaan toimistoon heti kun me oltiin saatu hevoset riisuttua. Ei mulla ollut täysin varmaa ajatusta siitä, että mistä vanhempi mies olisi mun kanssani halunnut puhua, mutta viitottuaan mut istumaan alas ja kaiveltuaan hetken erästä pöydällä olevaa paperipinoa, tuo oli kääntänyt mun eteeni paperin, jonka yläreunassa komeili sana ”työsopimus”.

Mä jouduin lukemaan paperin muutamaankin otteeseen lävitse, jotta mä oikeasti ymmärsin että Raicy oli tarjoamassa mulle työpaikkaa. Lopulta kun paperin sanat olivat iskostuneet mun tajuntaani ja mies oli varmistanut että muutamat yksityiskohdat kuulostivat hyviltä, tuo tarjosi mulle kuulakärkikynän ja näin pian oikeanpuoleisella viivalla, Raicyn koukeroisen allekirjoituksen vieressä komeili oma allekirjoitukseni. Allekirjoitettuani vielä toisen samanlaisen paperin, Center kertoi että mä saisin jättää sen version itselleni ja palautettuaan kynän sille kuuluvalle paikalle mies toivotti minut tervetulleeksi osaksi OWR:än työvoimaa. Hieman hämmentyneenä kiitin miestä ja poistuessani toimistosta, mä melkein törmäsin Kittyyn, joka oli juuri juoksemassa talliin kai hakemaan jotain viimeisiä tarvikkeita illalla järjestettävään vaellukseen.

”Onks kaikki okei?” toisen askellus pysähtyi hetkellisesti.
”Joo. Kai. On. Raicy tarjos mulle just töitä. Tai siis me allekirjoitettiin työsopimukset. En mä vaan jotenkin ajatellut että se tapahtuisi. Mutta tosiaan mä oon nyt Orange Woodin virallinen työntekijä” mä näytin paperia toiselle.

”Cool! Hei tätä pitää kyllä illalla juhlia kun vaan toi vaellus on ohi. Mä niiiiiiiiin tiesin että Raicy päätyy palkkaamaan sut koska sä oot kyl niin match made in heaven siihen mitä se kaipaa. Mut hei mun on nyt pakko juosta!” Kittyn sanat jäivät kaikumaan ilmaan ennen kuin toinen oli jo kadonnut luoja ties mihin, ja mä suuntasin leiriaitalle hakemaan mun varusteeni sieltä pois ja siirtämään ne Kittyn luokse. Muut vaellukselle osallistujat olisivat kuitenkin saapumassa tänään ranchille ja Kittyn kuullessa mun pohdintani siitä että pitäisikö mun poistua jaloista leiriaitalta tuo oli enemmänkin ilmoittanut kuin kysynyt että mä voisin tulla sen luokse.

Kevyillä matkatavaroilla matkustaminen tarkoitti sitä että mun pakkauksessa ei ollut mennyt kovinkaan kauaa ja lopulta mun rinkkani oli nojaamassa Kittyn asunnon seinää ja mä asettelin ne vähäiset ruokatarpeet mitä mulla oli aitalla ollut toisen jääkaappiin. Katsottuani kelloa mulla olisi vielä muutama tunti aikaa ennen kuin vaellus alkaisi, joten mä päätin lähteä liikuttamaan Imaghostin sekä Chipin koska jostain syystä Kitty oli vakuuttanut mulle että HH olisi täydellinen vaihtoehto maastoratsuksi Chipin sijaan…

--

Kirjoitettu tuotoksena tähän tapahtumaan

En mä tiedä mikä älynväläys oli osallistua (tai no siis nti Loopilla saattoi olla osa ja arpa) HH:n kanssa yösuunnistukselle. Kuitenkin mä olin varustamassa rautiasta oria ja valmistautumassa suuntaamaan kylmään ja talviseen, sekä ennen kaikkea pimeään Kanadan alkuiltaan. Mä en ollut ratsastanut edes hirveästi HH:lla ja oikeastaan sekin vähä mitä me oltiin orin kanssa tehty yhteistyötä, oli enemmänkin sellaista että me opeteltiin, mikä on westernhevosen ratti sekä mikä on jarru.

Kai se olisi vain hypättävä syvään päätyyn ja lähdettävä kokeilemaan Kanadan pimeyteen että miten HH toimisi maastossa. Lopulta kuitenkin aika valmistautumiselle oli ohitse ja meidän oli aika lähteä ensimmäisenä ratsukkona matkaan. Vaikka ehkä looginen ratkaisu varsinkin uuden ratsun kanssa olisi lähteä hakemaan lähellä olevaa punaista tai vaaleansinistä rastia, mä päätin kääntää HH:n kohti vaaleansinistä rastia, mutta sille pysähtymisen sijaan me jatkettiin pimeyteen kohti kaukaisimpana olevaa tummansinistä rastia. Pimeyden ympyröidessä meidät mä saatoin vain toivoa että me tultaisiin yhtä matkaa takaisin eikä ori heittäisi mua selästään mihinkään matkan varrelle.

Pimeyden otettua meidät tiukkaan halaukseensa, HH tuntuu olevan hieman levoton ja mä aloin pohtimaan olisiko mun sittenkin pitänyt ottaa Chip ratsuksi. Kuitenkin me jatketaan matkaa ja ikusuudelta tuntuneen ajan jälkeen me löydetäänkin ensimmäinen rasti, joten on aika kääntää orin turpa kohti ranchia ja seuraavaa rastia, jonka ohi me ratsastettiin. Kuitenkaan mitään ei löydy ja rautiaan kerätessä kierroksia, mä päätän jättää rastin välistä ja lähteä hakemaan seuraavaa rastia. HH tuntuu liikkuvan todella reippaasti ja mä toivon että metsässä ei juoksisi hirviä tai muita elikoita tai kuuluisi mitään rasahduksia mitkä saattaisivat saada orin säikähtämään. Paluu katuvalojen valaisemalle reitille tuntuu tasaavan niin omaa kuin myös HH:n pulssia.

Oikealla, lähempänä OWR:ää sijaitseva keltainen rasti tuntui hieman liian houkuttelevalta, mutta mä tiesin että parempi olisi hakea kauempana olevat rastit sillä muuten niiden hakemisesta saattaisi tulla hieman liian hankalaa. Reitti onneksi jatkuu tien viertä, eikä jossain pussinpohja pimeys pöpelikössä joten ehkä me selvittäisiin orin kanssa seuraavalle rastille hengissä, ellei joku idiootti kaahaisi kuin päätön kana tietä pitkin. Kuitenkin me saavutaan HH:n kanssa seuraavalle rastipaikalle ja se tuntuu olevan myös tyhjä, kuitenkin tässä kohtaa mä uskallan laskeutua orin satulasta ja tutkia maastoa vähän paremmin jalkaisin, sillä todennäköisesti ori saattaisi karatessaan lähteä kohti ranchia eikä juuri vastakkaiseen suuntaan, vaikka hevosista ei ikinä tiedä. Mitään ei kuitenkaan tunnu löytyvän joten mä ponnistan takaisin orin satulaan ja jatkan matkaa kohti seuraavaa rastia.

Jatkaessani matkaa kohti turkoosia rastia, joka oli seuraava merkattu rasti kartallani. Kaksi turhaa stoppia sai mut miettimään miksi ihmeessä mä olin antanut Kittyn ylipuhua mut osallistumaan, saati miksi mä olin päättänyt valita HH:n ratsukseni enkä mä ollut valinnut Chipiä sillä ruuna olisi voinut olla paljon parempi vaihtoehto. Kuitenkin seuraavan rastipaikan lähestyessä mä näin jotain liikettä ja mä en tiennyt että oliko kyseessä jokin metsäneläin vai mikä, mutta päästessäni lähemmäs sitä kohtaa missä rastin piti olla, Roi astui esiin ja tervehdittyäni minua tuo antoi minulle tehtävän.

Ehkä jo valmiiksi hieman kiukkuinen mielentila ei antanut jotenkin mun ajatusten toimia kunnolla ja mulla oli sellainen olo että mä en saisi millään mitään järkevää vastausta aikaan. Mun miettiessäni tehtävän vastausta, paikalle oli saapunut kaksi muutakin ratsukkoa ja pohdittuani vielä hetken vastausta mä kävin kertomassa Roille oman versioni. Ei mulla ollut mitään hajuakaan siitä että oliko mun vastauksessani edes mitään ajatusta siitä mikä oli oikein, mutta lupa jatkaa matkaa oli sentään ihan positiivistä ja mä käänsin rautiaan turvan kohti pinkkiä rastia.

Lähestyessämme metsänrajaa, rautias ori tuntui jännittyvän mun allani. Pimeys ei helpottanut omaa näkemistäni joten mä yritin olla kuin mä en olisi huomannut rautiaan jännittymistä, ja mä laskinkin käteni orin kaulalle, yrittäen rauhoitella HH:ta. Lopulta ori rauhoittuikin ainakin jonkin verran, vaikka se pyörikin vielä hetken, mutta katsoessani taakseni näin toisen ratsukon seuraamassa meitä. Mä mietin hetken että pitäisikö mun poiketa hetkellisesti reitiltä ja kokeilla hävittää toinen ratsukko meidän hänniltä mutta lopulta mä tulin siihen lopputulokseen että ehkä toisesta ratsukosta voisi olla apua. Kuitenkin jossain kohtaa mä tajusin että toista ratsukkoa näkynyt ja tarkistettuani karttaani musta alkoi tuntumaan että mä olin vahingossa eksyttänyt itseni.

Kuitenkin me palattiin takaisin polulle juuri sopivasti löytääksemme seuraavan rastin ja matka jatkuu melkein samaa tahtia kohti seuraavaa rastia, joka piti olla sillan lähellä. Me löydettiin silta helposti mutta rastia ei tuntunut löytyvän. Mä olin laskeutunut HH:n selästä ja tutkin maastoa paremmin vielä jalkaisin, mutta lopulta mun oli aika nousta takaisin rautiaan satulaan, ja samalla mä mietin että millaisella tahdilla meidän kannattaisi jatkaa matkaa. Lopulta mä päätin siirtää HH:n raviin ja jatkaa eteenpäin. Kuitenkin musta tuntui että mä olin ollut ihan liian lähellä rastia joten mä käänsin rautiaan orin ympäri ja palasin tutkimaan siltaa vielä hetkeksi ennen kuin mä jouduin niellä tappioni ja mä käänsin HH:n takaisin suuntaan, johon me oltiin menossa ja samalla mä pyysin rautiaan laukkaan.

Pimeä pelto ei näyttänyt lupaavalta ja mä siirryn saunalle, jonka ikkunoista loistava valo lupailee hyvää. Kuitenkin Raicyn sanat siitä että rastia ei ole, saa mut huokaisemaan syvään ja jos mä en olisi jo tässä vaiheessa kierrosta, mä olisin varmaan keskeyttänyt ja jäänyt Centerin seuraksi saunalle ja puhunut tuon kanssa mitä mieleen putkahtaa. Kuitenkin mä jatkan matkaa kohti leiriaittaa ja sen portailla istuu joku. Kotoisa aksentti toivotti mut tervetulleeksi juuri kun mä olin huomannut vihreän rastin, joka oli ilmestynyt aitan oveen. Huomattuaan että mun keskittyminen oli palannut edes vähän, tuo antoi mulle tehtävän.

Vaikka mä olin kerennyt jo ajatella vaikka ja mitä tuosta tehtävästä, ei tämä onneksi ollut niin hankala kuin edellinen ja mä keksin oikeastaan aika nopeastikin sille vastauksen. Saatuani luvan jatkaa matkaa me suunnattiin kohti seuraavaa rastia, joka oli myllyllä. Nuotiopaikalla rätisi iloisesti Dewnin pitäessä tulta yllä ja kuullessaan rautiaan kavioiden äänet tuo kääntyi puoleeni tervehtien minua iloisesti. Nuoremman Centerin innokkuus ei valitettavasti tarttunut muhun ja se kai huvitti Dewniä sillä tuo naurahti samalla kun tuo tarjosi minulle uutta tehtävää. Lukiessani sitä lävitse mä huokaisin syvään ja mietin entistä suuremmin että miksi mä olin lähtenyt koko hommaan mukaan. Mä tarjoilin Dewnille vastaukset vaikka mulla ei ollut mitään hajuakaan siitä että olinko mä edes pienestikään oikeilla jäljillä.

Lopulta me saatiin jatkaa matkaa ja toiseksi viimeinen rasti löytyi rannalta todella helposti joten me suunnataan HH:n kanssa viimeiselle rastille, joka löytyy pienestä metsiköstä. Viimeisenkin rastin ollessa löydettynä mä annan orin kiitää maaliin ja annettuani HH:n tasata hengitystään hetken, mä lähden tauluttamaan oria kohti western tallia, jossa mä riisun sen varusteet ja hoidan orin pitkän kaavan mukaan pois, ennen kuin mä lähden etsimään jotain paikkaa missä mä saatoin istua vain hetken ja vetää henkeä ennen kuin mä olin valmis palaamaan muiden elävien otusten pariin.

41. Kaukana kaikesta vai sittenkin vain syvemmällä asioissa?

24.10.2021

Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua.

Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse.

Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa.

”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.”
”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?”
”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.”
”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.”
”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?”

”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun.

”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.”

Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään.
Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan.

25.10.2021

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on.

Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta?

Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea.

Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille.

Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi.

”Ai huomenta Tyler!”
”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa.
”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.”
”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.”

HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa.

Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä.

Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta.
”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä.
”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.”
”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?”
”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni.

”Liittyykö se jotenkin isääsi?”
”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.”

”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?”
”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista.

”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin.
”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni.

Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä.

40. Uusi alku?

Pohjautuu tähän tarinaan

Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muualle isän ja mun tilanteista varsinkin kun tämä hoitokierros olisi se, joka ratkaisisi jatketaanko isän hoitoja vai siirryttäisiinkö saattohoitoon ja vain odotettaisiin milloin tauti ottaa voiton.

Ehkä mä voisin tulla käymässä. Mä joudun kyllä käyä kotona vaihtaan kamoja ja jätän Foreverin kotiin. Mä otan Chipin ja HHn testiin. Ja Imaghostin kun se taitaa piristää kaikkii?

En mä tiennyt jotta oliko mulla sitä mitä Raicy vaatii työläisiltään vaikka mä olinkin asunut farmilla koko ikäni sekä ollut mukana ajamassa karjaa siitä asti kun mä pysyin yksin satulassa. Vaikka vastuu tilasta oli siirtynyt mun harteille pääasiallisesti, oli tietyt asiat isällä hoidossa ja en mä tiennyt osaisinko mä hoitaa niitä asioita sitten kun isä…

Cool! Mä kerron bosseille et sä oot ines. Mite siistii! Harmi ku Dewn ei oo sillo tääl

Kittyn innokkuus ei voinut olla parantamatta mun omaa mielialaa ja mä toivoin että nainen ei rakentaisi tuthaan pilvilinnoja, sillä voisi olla että paikka täytettäisiin ennen kuin mä voisin edes koettaa onneani. Toki sitä ennen täytyisi pitää fokus kisoissa.

39. Mielipahaa ja -hyvää

Oikeastaan siitä asti kun mä olin tutustunut Kittyyn paremmin alkuvuoden vaelluksella, me oltiin oltu yhteyksissä joko enemmän tai vähemmän. Enemmän Kittyn osalta ja vähemmän mun osalta sillä mä en aina tiennyt että mitä mä olisin sille vastannut vaikka varsinkin sen jälkeen kun isä oli saanut oman dignoosinsa yhteydenpidosta Kittyn kanssa oli tullut tärkeää sillä se tiesi mistä mä puhuin. Se helpotti myös sitä että mä sain kertoa omista tunteistani kunnolla koska se ymmärsi ja vaikka musta tuntuikin ehkä omalla tavallaan tyhmältä stressata sitä, että mitä jos mun geenitestin tulos olisi positiivinen, koska useampikin asia voisi tappaa mut ennen kuin mahdollinen syöpä keräisi omansa, olin mä silti puhunut Kittylle siitäkin pelosta.

Toki pääasiassa mä puhuin siitä että mä en ollut varma miten isä tulisi kestämään enää hoitoja sillä sen kunto oli mennyt alaspäin joka kerralla ja kuitenkin sen hoito oli aika intensiivistä nyt kun tauti oli pahentunut. Äiti ja isä olivat olleet kuitenkin yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta joten en mä tiennyt että miten äiti osaisi elää ilman isää koska ne jaksot mitä isä oli joutunut olemaan sairaalassa, tuntuivat olevan äidille hankalia ja mä olin yrittänyt aina silloin olla mahdollisimman paljon kotona sekä mä olin oikeastaan puoliksi muuttanut takaisin mun vanhaan makuuhuoneeseen. Tuntui oudolta olla takaisin siinä huoneessa missä mä toisaalta olin asunut 27-vuotta elämästäni, vaikkakin varsinkin teiniaikoina öitä tuli vietettyä vaikka ja missä varsinkin silloin kun hermot olivat menneet joko vanhempiin tai Trevoriin.

Tokihan vanhaan makuuhuoneeseen palaamisesta saattoi tehdä myös se hieman mielenkiintoista, että huone ei ollut oikeastaan muuttunut siitä hetkestä kun mä olin siellä viimeksi asunut. Toki mä olin käynyt ajoittain hakemassa jotain huoneesta tai sitten jos mä olin ollut sielä pidempään, mä olin saattanut tehdä jotain pieniä muutoksia sinne että siitä sai vähän aikuisemman näköisen. Tietysti ajoittain mä vaan kaipasin omaa aikaa ja tilaa vaikka sitä oli myös päätalolla tarjolla ja mä vietin öitä omassa mökissäni vaikka silloin mä olinkin saattanut jättää Buckin äitin kaveriksi ja koirasta tuntui olevan äidille seuraa silloin kun mä olin jossain enkä mä välttämättä ollut tarvinnut koiraa avukseni.

Kittyn kanssa jutteleminen oli saanut myös mun ajatukset välillä kääntymään ihan muihin asioihin. Vaikka musta oli ajoittain tuntunut siltä että elämässä ei ollut mitään hauskaa ja ilon aihetta oli Kitty onnistunut välillä saamaan hymyn mun huulille ja elämä ei ollut ehkä ihan niin harmaata ja masentavaa kuin miltä se tuntui. Mun takaraivossani kummitteli silti ajatus siitä että reilun kuukauden päästä tulisi eteen se hetki kun mä saisin tietää mikä mun tulevaisuuden kohtalo olisi. Olinhan mä yrittänyt ajatella positiivisesti molemmista lopputulemista mutta silti mua pelotti että mitä jos mulla kävisi sellainen tuuri että tulos olisi juuri sellainen kuin mitä mä oletin sen olevan.

Onneksi loppuvuoteen tulisi mahtumaan myös Imaghostin ratsuttaminen joten ehkäpä se tulee myös viemään vähän ajatuksia pois siitä mitä oli tapahtumassa. Olinhan mä toki jakanut Kittyn kanssa mietteeni siitä että osaisinko mä ratsuttaa tammaa itsenäisesti vaikka tietenkin varmasti apua olisi tarjolla kunhan mä vain sitä pyytäisin. Tokihan Kitty oli ehdottanut että mitä jos mä pakkaisin tamman traileriin ja lähtisin ratsuttamaan tammaa Kanadaan sillä apua varmasti olisi saatavilla niin Dewniltä kuin muiltakin ja toisaalta kaikki haluaisivat kuitenkin nähdä tamman koska siitä oli jo kuitenkin hetki kun kukaan oli tammaa viimeksi nähnyt. En mä kuitenkaan viitsinyt luvata suoriltaan että me tultaisiin tamman kanssa käymässä, mutta mä lupasin katsoa miltä tilanne näyttää myöhemmin ja ilmoitella että mitä mä tulisin tekemään. Tokihan ajatus reissusta Kanadaan oli houkutteleva, mutta mun täytyisi miettiä että millaiset mahdollisuudet mulla olisi lähteä sinne asti.

37. Huoli tulevasta

Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.

Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.

Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.

Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.

Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.

36. WRJ Cup 8/21

Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen.

Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.

Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.

Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.

Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.

Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.

Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.

”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”

Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.

”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”

Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.

Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.

35. Mennyttä ja tulevaa

Kuluva vuosi tuntui katoavan kuin siivillä ja tavallaan mä odotinkin uutta vuotta. Vuosi oli alkanut omalla tavallaan surullisissa merkeissä kun mä olin joutunut antamaan Evielle luvan päästää Suzien ikivihreille. Siitä ei mennyt montaakaan viikkoa kun isä joutui sairaalaan ja saimme tietää että isällä oli syöpä. Diagnoosi tuli ihan täysin puskista ja lääkäri ei osannut sanoa tarkkaan että kauanko isällä olisi aikaa elää ja se voisi olla kaikkea kuukausista vuosiin. 

Olihan vuoden alkuun mahtunut onneksi jotain positiivistäkin, sillä Evie oli saanut Foreverin onnistuneesti tiineeksi ja tamman odotettiinkin varsovan huhtikuun alussa. Kovinkaan kauaa ei varmaan enää tamman kanssa pysty töitä tekemään ja Carlynkin ollessa jo hieman iäkkäämpi ja kevyellä käytöllä nivelongelmien vuoksi täytyy kohta turvautua mönkijään apuna kun käy tarkistamassa karjaa. Imaghostin ratsutus kun on pian vasta alkamassa, mutta ei ole mitään varmuutta siitä että millainen tapaus tammasta tulee kunhan se saadaan vain ratsutettua, sillä epäilen että pikku villikon ratsuttamisesta ei tule helppo projekti. Ehkä täytyy viestitellä Alexiinan kanssa jos naisella olisi jotain vinkkejä siitä miten pienen vapaan sielun voisi ratsuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Me oltiin muutenkin oltu aina satunaisesti yhteyksissä Alexiinan kanssa, ja mä olin laittanut naiselle tietoa siitä että miten Imaghostin kanssa oli mennyt ja miten sen matka kohti isoa hevosta oli mennyt, vaikka ajoittain pikkutamman villihevosveri olikin pistänyt sen muistuttamaan että tamman kouluttamisesta ei tulisi helppoa. Imaghostin kanssa oltiinkin työskennelty päivittäin tai ainakin melkein päivittäin lyhyitä pätkiä kerrallaan niin ihan perushoitotoimenpiteiden parissa kuin sitten ottaen tammaa käsihevoseksi karjan tarkastukseen ja ratsastaessa sen kanssa lauman lävitse. 

Kovapäisen luonteensa ansiosta siitä saattaa tullakkin hyvä karjahevonen, sillä tamma ei ole hirveästi säikkynyt lehmiä, jotka ovat rynnineet laumasta kohti sitä, vaan enemmänkin tamma on tuntunut liikuttavan itseään siten, että on saanut ohjattua lehmää uuteen suuntaan.

Myös Kittyn kanssa on tullut viestiteltyä ja välillä meidän viestit on ollut yllättävän pitkiä ja moniulotteisia eikä me olla aina puhuttu pelkästään hevosista vaan aiheet on lipsunut ihan arkielämän ja ranchien ulkopuolisiin asioihin ja Kitty taitaakin olla Trevorin lisäksi ainut, joka tietää isän diagnoosista. Mä kunnioitin isän päätöstä siitä että se ei halua kertoa sitä Charlielle, ennen kuin on ihan pakko joten isä sai itse kertoa asiasta kun se koki että olisi siihen valmis. 

Kitty oli myös ensimmäinen, joka sai kuulla Buckista. Koiran ottaminen ei ollut ihan kuulunut mun suunnitelmiini, mutta kun Charlie alkukeväästä kertoi että tuon narttu oli saanut pentuja ja että niistä voisi saada hyvän karjakoiran – vaikka pentujen isästä ei ollut tietoakaan – mä olin luvannut miettiä asiaa. Käydessäni katsomassa pentuetta, yksi pennuista osui mun silmään rohkeudellaan ja pienen keskustelun jälkeen mä olinkin varannut itselleni tuon pennun ja kesäkuussa Buckaroos tai lyhyesti vain Buck, muutti kotiin. Pentua on myös koulittu heti alusta alkaen mukaan farmin töihin ja pentu on saanut olla mukana hevosten luona sekä karjaa tarkastamassa, ja missä muussa pentua nyt on voinutkaan pitää mukana.

Pari läheltä piti tilannetta Imaghostin kanssa on opettanut pennulle sopivaa etäisyyttä hevosista, mutta muuten pennussa näyttäisi olevan karjakoiran vikaa ja ehkä siitä tulee hieno työpari sille ajalle kun mä joudun pärjäämään ilman hevosta kun Forever on lomalla varsansa kanssa ja Imaghostin kanssa haettaisiin vielä tuntumaa ratsun hommiin ja ennen kuin tamman kanssa voisi työskennellä kovinkaan pitkiä ja vaativia aikoja karjan parissa.

Tulevia kisoja täytyy vähän katsella, voi olla että ne hommat jäävät tauolle siihen asti että Forever on valmis palaamaan kisakehiin, sillä Imaghost saattaa olla liian iso pala yksinäiseen matkaamiseen, ellei tammalle sitten ottaisi Carlyä mukaan kaveriksi. Täytyy vähän katsella ja pohdiskella tulevaa kaikilta kanteilta.

34. Kaaos nimeltä Helmikuu

Helmikuun yritin antaa tammoille lomaa koska tammikuu oli ollut sen verran kiireistä. Oltiinhan me osallistuttu Foreverin kanssa yhteen poolo matsiin ja toinen olisi vielä edessä. Loppukuusta olisi edessä vielä WRJ cup ja en ollut varma jäisinkö tuolla reissulla Kanadaan pariksi extra päiväksi, sillä minulla olisi kuitenkin synttärit cupin jälkeisenä päivänä. Voisi myös olla että en lopulta päätyisi juhlimaan synttäreitäni mitenkään ihmeellisesti ja palaisin vain kotiin suoriltaan ja juhlinta saisi jäädä ajomatkaan Kanadan ja Texasin välillä. 

Lauantai-iltana olin kuitenkin noussut koneeseen, jonka määränpäänä oli ollut Whitehorsen lentokenttä. Pitkän lennon jälkeen kone oli viimein laskeutunut määränpäähänsä ja näin ollen olin saanut siirtyä juna-asemalle ja tehdä toiseksi viimeisen siirtymän ennen kuin olin perillä Orange Woodsissa. Olin ottamassa osaa sinkuille suunnatulle ystävänpäivä vaellukselle ja minulla ei ollut mitään tietoa siitä että miten koko homma tulisi menemään. En mä normaalisti ottanut osaa mihinkään tällaiseen joten en mä oikein tiedä miksi mä nytkään olin päätynyt osallistumaan, mutta ainakin olisi tällainenkin kokeiltuna. 

Retkelle tuli lähdettyä ilman omaa hevosta, mutta Orange Woods tarjosi tallin hevosia käyttöön. Ollessamme kymmenen aikaan aamulla tallituvassa ja kuunneltuamme ensin kun Kitty ja Dewn esittelivät itsensä meille osallistujille, oli aika hevosjaolle. 

“Sä Tyler saat ottaa Rickyn. Se asuu western tallissa mutta sä taidat tietää tarkat koordinaaatit?” Kitty ilmoitti yllättäen. Katsoin blondia hämmentyneenä, sillä tiesin että Ricky oli Raicyn hevonen ja ihmettelin miten mies oli antanut ratsunsa retkikäyttöön sillä epäilin, että tuolla voisi olla kuitenkin tarvetta ratsulleen viikon aikana. Kuitenkaan en saanut aikaa pohtia asiaa enempää ja lopulta oli aika käydä varustamassa Ricky ja valmistautua retken alkuun. 

Säiden ja vuosien pahoinpitelemä stetsonini oli saanut vaihtua mustaan pipoon, sillä reippaasti paukkuvalla pakkasella olisin varmasti jäätynyt pahemminkin. Me lähdettiin kohti Unicorn Campia parijonossa ja mun parikseni oli laitettu toinen retken suomalais vahvistuksista, Lottaliina, tai Lottis, kuten olin kuullut jonkun tuota kutsuvan. Olin yrittänyt saada jonkinlaista keskustelua aikaan matkalla, mutta kai toista jännitti yhtä paljon kuin minuakin joten keskustelu ei oikein käynnistynyt. Leiripaikalle päästessämme Kitty ilmoittaa että minä ja Lottis olisimme ensimmäinen hevospari ja näin ollen saisimme huolehtia kaikkien ratsuista.

Lottiksen hevonen vaikutti ihan mukavalta tapaukselta, vaikka minulla ei ollutkaan ihan hirveästi kokemusta ravureista ja Juksu taisi olla lähin kosketukseni sellaiseen. Loppu ilta menikin tutustumisen parissa erilaisten leikkien ja muun merkeissä sekä kuunnellen Dewnin kitaran soittamista. Lopulta mun ja Lottiksen oli aika käydä hoitamassa vielä kerran hevoset, ennen kuin yhteinen teltta kutsui meitä ja oli aika yrittää saada edes muutama tunti unta ennen kuin aamu ja sen velvollisuudet kutsuisi meitä.

Tiistaina muiden heräiltyä me syötiin aamupalaa ja vain valmistauduttiin tulevaan päivään. Jossain kohtaa jaettiin myös uudet parit ja meikäläinen oli juuri hörpännyt kahvistani kun kuulin kuka oli päiväni pari. Kyllähän mä tiesin että Kitty tulisi jossain kohtaa meikäläisen pariksi mutta että juuri tänään. Noh, katsotaan miten päivä menisi. Puolilta päivin nousimme ratsujemme selkään ja ratsastimme muutaman tunnin Sunportiin ja Tamuliin. Päästyämme alas ratsujemme selistä ja kiinnitettyämme ne puomeihin oli Kittyllä vielä yksi ässä hihassa ja tuo ilmoitti että päivän parit sidottaisiin toisiinsa kiinni ja koko ilta täytyisi kulkea yhdessä.

Tuntiessani solmun kiristävän narun ranteeni ympärille sekä Kittyn sormet omiani vasten ajatus siitä että pakoilu ei onnistuisi niin helposti alkoi tuntumaan omalla tavallaan mielenkiintoiselta, vaikka samalla se hieman myös ahdistikin. Lopulta Kitty taisi keksiä miten minut saisi rentoutumaan ja pakko sanoa että pari olutta toimi siihen ihan hyvin ja lopulta meikäläisenkin sai tanssilattialle vaikka eipä voi kyllä sanoa että meikäläisen muuvit olisivat olleet puoliksikaan niin hyvä kuin Kittyn. Lopulta me lähdettiin kohti Goldminers Camp:ia ja jaettua huonetta Kittyn kanssa. Onneksi yö meni rauhallisissa merkeissä koska olisihan se ehkä ollut vähän outoa jos jotain olisi alkanut ilmaantua välillemme. Ehkä? 

Keskiviikkona juttua riitti aamupalalla ja tuntui että tunnelma oli ylipäätänsä hieman rentoutunut ja ehkäpä edellisen illan juomillakin saattoi olla osaa ja arpaa asiaan, sillä varsinkin Elias vaikutti siltä että pelkkää vettä ei ollutkaan koko iltaa ollut miehen kupissa. Kim Sahherin luento ei ollut ehkä ihan sellainen maailman mielenkiintoisin asia, mutta silti kuuntelin sen lävitse. Luennon jälkeen saimme uudet parit tälle päivälle ja tänään parinani olisi Roi. Lähdimme ratsastamaan kohti redairea sekä Big Footin huskykenneliä.

Kennelikierros oli mielenkiintoinen ja sen jälkeen pääsimme ottamaan mittaa toisistamme. Koiravaljakolla sekä varsinkin nelivaljakolla ajaminen oli ainakin meikäläiselle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Loppupeleissä menimme Roin kanssa voittamaan pienen kisailun mikä oli positiivinen yllätys. Huskykenneliltä matka jatkui Cattle Campille, jossa yövyimme ja seuraavan aamuna meillä olikin yhteinen herätys koko porukan kanssa.

Torstaina mun parikseni tuli retken toinen suomalaisvahvistus, Aliisa. Brunette kyseli koko ajan vähän kaikesta mitä tuolla nyt mieleen tulikaan. En mä ollut pitkään kertonutkaan näin paljon asioita itsestäni kenellekään, mutta Aliisalle oli helppo puhua joten itsestään puhuminen ei ollut ihan niin outoa ja inhottavaa kuin miltä sen olisi voinut ajatella olevan. Meidän suunnistaminen… noh, olihan se hauskaa ja kaoottista ja välillä musta tuntui että oli vain parempi antaa bruneten toimia miten se haluaa ja vain seurata kuin kuuliainen koiranpentu perässä. 

Iltapäivällä me käytiin sitten tutustumassa lampaidenhoitamiseen. Ricky tuntui heräävän uudelleen kun se näki lammaslauman. Quater ruuna vaikutti siltä että se ei pysyisi karvoissaan kovinkaan pitkään ja onnekseni sain sen pidettyä rauhassa kunnes oli aika laskeutua ratsailta. Viimeisestä kerrasta kun olin lampaita kerinyt taisi olla jo viitisentoista vuotta mutta toivoin että taito olisi silti vielä tallella. Kuitenkin herrasmiehenä annoin Aliisan aloittaa keritsemisen ja nappasin brunetelle pari kuvaa sekä videota tuon suorituksesta muistoksi tuon ojentamalla puhelimella. 

Lopulta tuli mun vuoro kokeilla keritsemistä. 

”Siis miten sä oot noin hyvä?” 
”Joskus nuoruudessa tuli auteltua lammasfarmilla joten sitä on tullut muutama lammas elämässään kerittyä” vilkaisin brunettea pikaisesti samalla kun pidin lammasta paikallaan ennen kuin jatkoin sitä mitä olin tekemässä. Saatuamme lampaat kerittyä oli aika palata takaisin Cattle Campille ja me oltiin Aliisan kanssa vastuussa kaikkien ruokkimisesta. Sähellyksen ja sähläyksen, ehkä jopa ”vahingossa” tapahtuneen kädestä pitämisen jälkeen ruoka oli valmista ja saatiin kutsua porukat syömään. Syömisen jälkeen oli aika yrittää kirjoittaa rakkauskirje ja voi pojat oliko se vaikea… Lopulta muutama rivi ilmestyi paperille ja oli aika jatkaa iltaa.

Perjantai meni myös Kittyn parina ja pienoisen keskustelun ja väännön jälkeen me saatiin suunnitelmat lutviutumaan. Kitty tarjoili aimoannoksen kummitustarinoita ja mä en ollut ihan täysin varma siitä että paljonko oli urbaania legendaa, paljonko totta ja paljonko ms. Loop:in omaa värikynää. Ihan siis kaikella rakkaudella Kittyä kohtaan. Illalla käytiin vielä bongailemassa revontulia ennen kuin oli aika yrittää rauhoittua nukkumaan. Yllättäen mä sainkin unenpäästä kiinni, mutta jossain kohtaa mä heräsin tunteeseen jostain kylmästä ja märästä mun kasvoilla.

Ponkaistuani istumaan sängylleni ja ymmärrettyäni mitä mun naamaa pitkin valui kohti t-paidan rintamusta ja kuullessani Kittyn räkättämisen en mäkään voinut muuta kuin nauraa ja pudistella päätäni Kittyn lähtiessä seuraavan uhrinsa pariin. Lauantaina onkin aika palata takaisin ranchille ja mitäpä paluumatka olisi ilman lumivyöryä ja yhtä runnellumpaa kättä myöhemmin pääsimme onneksi lopulta takaisin ranchille. Edessä oli enään Rickyn hoitaminen pois ja suuntaaminen kohti Charlien varaamaa majapaikkaa, sillä Willkes oli tuonut Imaghostin Kanadaan jotta saisin osallistuttua pikkutamman kanssa seuraavana päivänä koittavaan värinäyttelyyn. 

Pikkutamma pääsi omassa kehässään jatkoon ja lopulta pikkutamma nousi toiselle sijalle koko kahdenkymmenen hevosen joukosta. Olin hyvin yllättynyt kuin se palkittiin vielä parhaan nimen palkinnolla omasta luokastaan, mutta sain myös olla tyytyväinen siihen miten hienosti se käyttäytyi ollakseen nuori ja tehneensä pitkän matkan. Lopulta oli aika pakata pikkutamma traileriin ja suunnata kotiin ja valmistautumaan seuraavaan poolomatsiin, joka olisi reilun viikon kuluttua. Poolomatsista matka jatkuisi westernin winter championsien kautta takaisin Kanadaan ja cup:in pariin. 

Poolomatsi oli hallissa joten koko tiimistä mahtuisi pelaamaan vain kolme. Mä olin jotenkin omalla tavallani jo valmistautunut siihen että meikä jäisi taas rannalle ja katsomaan tulisiko mukaan avointa tiimiä johon meikäläinen mahtuisi kun Kitty yllätti kysymällä että haluaisinko mä sittenkin pelata tiimissä jos Billy menisi avoimeen. Saatuani ajatukseni punaisen langan taas sidottua kasaan ja varmistettuani Billyltä että olisi okei jotta mä veisin toisen paikan oli meikäläinen mukana tiimissä.

Tällä kertaa meitä vastassa oli Team Control ja ilmeisesti Kanadalaiset olivat harjoitelleet, sillä Kittyn ja Roin pelaaminen oli todella hyvää ja oli helppo päästä peliin mukaan. Vastapuoli ei taas oikein tiennyt mitä ne oli tekemässä joten me oikeastaan vähän yllättäen dominoitiin koko peliä ja saatiin kasvatettua tiimin pistepottia kolmella. Päästiinhän me näin myös jaetulle toiselle sijalle tiimirankingissa ja vaikka meillä onkin viiden pisteen ero Intialaisiin, ei Controlkaan ole kovin kaukana perässä, sillä niillä on vain kahden pisteen takamatka meihin, joten täytyisi kyllä ensi kerralla yrittää pitää oma pelaaminen 150% ja tuoda kaikki mahdolliset pisteet meidän tilille jotta saataisin kurottua kaulaa Controliin isommaksi ja Soorodayhin pienemmäksi. 

Riisuessamme hevosia kävimme vielä lävitse pelejä, sillä myös Billy oli voittanut avoimessa joukkueessa oman ottelunsa ja kerännyt tiimistään toiseksi eniten pisteitä. Onnittelin toista saavutuksesta ja toivotin turvallista kotimatkaa muille, ennen kuin itse nousin autooni ja meidän matkamme jatkui Coloradoon ja Birch Bark Ranchille. Siellä edessä oli molempien tammojen kanssa winter championch kilpailut. Tälläkään kertaa ei kumpikaan tammoista saanut jatkopaikkaa ja Forever oli omassa luokassaan ensimmäinen karsiutunut, Imaghostin pitäessä taas halterin jumbosijaa itsellään. Ehkäpä ensi kerralla päästäisiin kokeilemaan onneamme jopa semifinaaleissa, mutta tällä kertaa matka päättyi taas ensimmäiseen päivään, joten tammojen ollessa pakattuna traileriin, oli aika palata takaisin tien päälle ja suunnata Kanadaan. 

Pitkä kisarupeama siirtyi rajan toiselle puolelle Kanadaan ja Orange Woodiin. Kisapaikalla oli jo kisatunnelma korkealla ja taluttaessani Imaghostia kohti päiväkarsinaa ihmettelinkin hieman miten en nähnyt vilaustakaan Alexiinasta tai muistakaan Centereistä. Näin kuitenkin vilauksen Kittystä ja onnekseni sainkin naisen pysäytettyä hetkeksi, vaikka Loop näyttikin menevän eteenpäin kuin tornado.

”Kitty!” 
”Ai moi Ty! Menikö matka hyvin?” 
”Jep, mitä nyt pikkutamma päätti vähän esitellä verenperintöään lähtiessä” virnistin, ennen kuin jatkoin ”eivätkö Centerit ole paikalla?” 
”He ovat Suomessa, Alexiinan isä menehtyi” Kitty puheli normaalia hiljempaa.

”Ai… Pohdin vain jäämistä pariksi extra päiväksi jos Dewnistä olisi saanut huomenna seuraa vaikka parille synttärijuomalle. Mutta ehkä ensivuonna” kohautin olkiani. 
”Välitäthän surunvalitteluni Centereille noiden palattua takaisin?” kerkesin vielä kysyä ja nähdä Kittyn nostavan peukkunsa pystyyn, ennen kuin blondi oli jo kadonnut matkoihinsa ja minun oli aika hakea toinenkin tammoistani ja valmistautua Imaghostin luokkiin. 

Mustangitamma oli todellakin mustangitamma ja hieman yllättäenkin pikku villikkoni sijoittui Halterissa kolmanneksi. Ilmeisesti sitten riekkuminen ja pönttöily oli vienyt varsasta matkustamiseen lisättynä sen verran energiaa että Halter Horsemanshipissä tamma olikin sitten luokkansa loppupäässä. Forever oli taas ihan liekeissä ja tamma olisi mieluusti erotellut ihan liian monta vasikkaa ja lopulta tuo kiemurteli allani kuin käärme, antaessani tamman suorittaa erottelut omatoimisesti ja vain yrittäessäni pysyä selässä.

Lopulta tamma oli luokkansa neljäs ja pääsin pakkaamaan ratsut autoon ja suuntaamaan takaisin Texasiin seuraaviin kisoihin. Onneksi ne olisivat lähellä kotia joten reissaaminen olisi paljon helpompaa. Ehkäpä matkaevääksi voisi ostaa huomenna jotain mitä ei normaalisti tule ostettua, tai sitten vain viettää syntymäpäiväänsä antaen mailien jäädä taaksepäin ja toivoa että olisi jo kotona.

33. WRJ cup 2/21

Tyler (VRL-10337) - OWR Imaghost (Halter)

"Imaghost oli päättänyt pistää ranttaliksi ennen lähtöä ja saatoin olla tyytyväinen että Kanadassa olisi sen verran viileää että pitkät housut tulisivat tarpeeseen, pohkeessani komeilevan vuotiaan varsan kavion kokoisen mustelman vuoksi.

Ensimmäiset mailit reissusta oli olleet mielenkiintoisia ajettavia mutta sen jälkeen matkanteko oli helpottunut kaikilla tavoilla, ja homma olikin mennyt ihan kivasti siihen asti että olimme päässeet tammojen kanssa taas Orange Woodsin tiluksille. Kitty oli tullut meitä vastaan ja vaikka olin varoittanut tuota jo valmiiksi siitä että trailerista voitaisiin tulla vauhdilla ulos, en silti ollut varautunut siihen miten vauhdilla lopulta tultaisiin. Imaghost päätti esitellä kunnolla sitä faktaa että tamman suonissa virtaa villiä verta ja heti kun pikkutamman kaviot osuivat, maahan oli tuo jo kynttilänä pystyssä ja oli ihme että kumpikaan meistä pysyi pystyssä.

Luokan alun lähestyessä saatoin vain toivoa että Imaghost käyttäytyisi. Tietenkin odotellessamme omaa vuoroamme tamma ei taas muistanut miten muiden läsnäollessa pitäisi käyttäytyä ja se pistikin sellaisen shown käyntiin että vähän jo mietin taas, olisiko tammasta ikinä tulossa karjahevosta tällä menolla. Kuitenkin yllättäen meidän vuoromme tullessa valkopäinen tamma päättikin löytää henkisen karjahevosensa ja sain asetella sitä ihan rauhassa sopivaan asentoon asettelua varten. Muutenkin nuorikko seisoi rentona ja kuin parempikin karjahevonen samalla kun sitä kierreltiin ja katseltiin tuomareiden toimesta.

Edes hampaiden näyttäminen ei ollut pikkutammalle mikään ongelma ja se jopa malttoi ravata nätisti vierelläni esittäessämme ravin tuomareille. Myös ravin jälkeinen uusi seisotus onnistui tamman melkein nuokkuessa paikallaan. Kuitenkin heti kun meille oli kiitokset sanottu ääni varsan kellossa, muuttui ja tuo niin kaunis karjahevoseni alku oli taas kuin suoraan villilaumasta ihmisten sekaan vedetty mustangi. Voihan varsat…"


Tuomarikommentti: "Surkuhupaisaa kuvailua villivarsan hömelyyksistä. Erinomainen loppu oli kuin piste i:n päälle!"


Tyler (VRL-10337) - Forever Shine (Cutting)

"Foreverin käynti oli paljon aktiivisempaa kuin yleensä ja muutenkin tamma tuntui siltä että se oli valmis ampaisemaan matkaan ja ihan minne sen vain käskinkään menemään. Olimme joutuneet koko viikon ajamaan karjaa kotona joten heti kun tamma vain sai hajunkin karjasta, oli tuo 200 % työmoodissa.

Antaessani tammalle luvan lähteä ensimmäiseen erotteluun olisi Forever halunnut vanhasta tottumuksesta erotella heti useamman vasikan laumasta, mutta lopulta pienellä vihjauksella tamma lähti taidokkaasti erottelemaan vain yhtä vasikkaa. Lopulta vasikalla ei ollut mitään mahdollisuuksia väistellä tammaa, joka liikkui kuin tulisilla hiilillä ja suoritti työnsä täydellisesti. Toiseen erotteluun tamma lähti vieläkin suuremmalla ponnella ja nyt minun tarvi vain pitää katseeni oikeassa vasikassa ja appaloosa kiemurteli allani kuin käärme.

Foreverillä oli normaalistikkin suuri karjahevosen motivaatio, mutta tänään tamma tuntui olevan jotenkin vain enemmän liekeissä ja en tiennyt olisiko kuukauden tauko omalla tavallaan tehnyt sille myös hyvää ja toiko sekin uutta pontta ja puhtia mummotamman askeleeseen. Viimeisenkin suorituksen ollessa ohitse en voinut olla ainakaan vihainen tammalleni sillä se oli sen verran tehokkaasti tehnyt töitä että tänään kyllä virheet menisivät omaan piikkiini."

Tuomarikommentti: "Hauskoja sanavalintoja. Meno oli sangen leimuavaa! Tässä oli menoa ja meininkiä."

31. 17-31.01.2021

Sunnuntai 17.01.2021 

Kisat Syringassa olivat menneet keskiverrosti eikä menestystä ollut tullut läheskään päivittäin. Kuitenkin positiivinen yllätys oli ollut Imaghostin nappaama voitto ja muutkin sijoitukset tietenkin lämmittivät mieltä.

Puolivälissä kotimatkaa puhelimeni soi ja ihmettelin pienesti kun Charlie soitti.

”Yup? Mun pitäis olla kotona puolen tunnin päästä” 
”Suze ei näytä hyvältä. Tai siis se on ollut nyt pari päivää paljon flegmaattisempi kuin normaalisti” Charlien vakava ääni pureutui tajuntaani. 
”Fuck… mä en usko että meillä on enää muuta vaihtoehtoa kun päästää se pois… katotaan kun oon kotona.” Lopetin puhelun lyhyeen ja Trevorin tamma tuli pakostakin ajatuksiini. Mä olin toivonut jotta Suze kääntyisi vähän paremmaksi kaikkien uusien hoitojen kautta mitä tammalle oltiin kokeiltu, mutta todennäköisesti olisi aika vain päästää tammasta irti vaikka olisi ollut ideaalein tilanne että se jouduttaisiin päästämään pois jo nyt kun Trevor ei ollut paikalla.

Olinhan mä kertonut Treville jo aikaisemminkin että voisi olla jotta Suze ei kauaa enää jaksaisi joten se, että tamman kohdalla jouduttaisiin tehdä päätös näin nopeasti, oli omalla tavallaan odotettavissa mutta silti se yllätti pienesti. Tämä tieto tuntui pidentävän myös viimeisiä maileja kotiin ihan liiaksi, mutta lopulta sain kääntää autoni tutulle ajotielle ja lopulta tuttuun pihaan. Charlie auttoi purkamaan tammat kyytistä ja palauttamaan ne omiin tarhoihinsa ennen kuin oli aika käydä katsomassa miltä Suze näytti.

”Se ei kyllä todellakaan näytä hyvältä… Mä soitan huomenna Evielle ja katsotaan mitä se sanoo. Voi kyllä olla että Suzen on aika mennä” huokaisin katsellessani ennen niin elämäniloista tammaa, joka oli vain varjo entisestään. Ehkä olisi paras olla soittamatta Trevorille ennen kuin Evie olisi käynyt ja tietäisi mitä tammalle kävisi. 

Tiistai 19.01.2021

”Hi Tyler. Suzeko ei lähtenyt menemään paremmaksi?” 
”Valitettavasti ei… Mä en tiedä onko vain paras päästää tammaraukka kärsimyksestään. Tai siis niin kuin onhan meillä vielä ne pari vaihtoehtoa mitä kokeilla, mutta mä en oo varma kannattaako Suzea kiusata enempää” 
”Mitä Trevor on mieltä?” 
”No tuota… Trev ei tiedä”

Vihreiden silmien katse kertoi paljon, mutta tiesin että Evie ymmärsi miksi en halunnut kertoa asiasta isoveljelleni vaikka Trevorin olisikin ollut hyvä tietää asiasta. Toisaalta Trevor ei voisi kuitenkaan tehdä mitään asialle Suomesta käsin ja olin ollut vastuussa jo niin monta vuotta miehen hevosista jotta halusin ainakin uskoa veljeni ajattelevan että tekisin parhaat päätökset myös tuon hevosten puolesta.

Tutkittuaan Suzen myös Evie oli sitä mieltä että olisi paras päästää ikivihreille. Talutimme tamman paikkaan, jossa se olisi helppo lopettaa ja mihin tamman voisi myös helposti haudata. Sanottuamme molemmat Charlien kanssa hyvästimme Suzelle Evie antoi tammalle viimeiset piikit ja lopulta tamma oli ikiunessa. Evien vielä varmistettua että Suzie todellakin olisi poissa palasimme takaisin ranchille ja tarjosin naiselle kahvit ennen kuin tuon oli pakko jatkaa matkaansa. Evie pahoitteli vielä Suzien puolesta ennen kuin tuo nousi autoonsa ja suuntasi kohti seuraavaa paikkaa. Puhuimme Charlien kanssa vielä jonkin aikaa tammasta samalla kun suuntasimme talliin laittamaan muutaman karsinoista valmiiksi Orange Woodilaisille, sillä Kitty, Roi ja Billy olisivat majoittumassa vastavuoroisesti luonani.

Forever Shine sekä Carly saivat viettää yönsä ulkona, sillä kymmenen lämpöastetta olisi vielä enemmän kuin hyvä keli seisottaa tammoja pihalla ja noilla olisi onneksi myös katokset tarhoissaan joten ne pärjäisivät sielä hyvin. Näin ollen saimmekin tarpeeksi karsinoita vieraileville hevosille joten tallissa tulisi olemaan vain Imaghost sekä Trevorin toinen ratsu.

Torstai 21.01.2021

Olin käynyt aamusta hoitamassa kaupungilla muutamia asioita rehujen hausta Suzen muistolaatan tilaamiseen. Olin juuri saanut vietyä äidilleni tuon pyytämät ostokset kun isäni huuteli että pihaan ajelisi vieras traileri. Epäilin sen olevan kanadalaisten karavaani eikä ajatukseni lopulta ollutkaan pielessä, sillä sellaiseksi se paljastui. Kunhan hevoset oli purettu ja olin näyttänyt kaikille karsinapaikat sekä mihin tavarat voi jättää esittelin farmimme.

”Talli on tosiaan vain tällainen pieni viisipaikkainen. Hevosia on neljä ja niistä kolme on minun ja enää yksi on Trevorin. Tietenkin sitten takaa löytyy katetut tarhat, joissa hevoset pärjäävät tarvittaessa vaikka myös yön yli” jatkoin selitystäni samalla kun kierrätin pienen porukan tarhojen luokse, jossa omat tammani sekä Trevorin ruuna nuokkuivat. Lopulta kierros oli valmis ja vaihdoimmekin hetken kuulumisia ennen kuin äiti kutsui meidät kaikki syömään ja oli aika suunnata peteihin.

Perjantai 22.01.2021

Vieraiden heräiltyä ja kunhan kaikki olivat vain saaneet aamupalaa ja kahvia pakattiin hevoset traileriin ja ajoimme Freewind Farmille harjoittelemaan, sillä meiltä ei omasta pihasta mitään sopivaa tilaa löytynyt. Samalla ratsut pääsivät vähän tutustumaan kisapaikkaan, vaikka omalle tammalleni se olikin jo tuttu kun olimme olleet Foreverin kanssa ajamassa tilan pientä karjalaumaa aitaukseensa.

Porukka jakautui kahtia niin että minä ja Billy teimme yhden joukkueen ja Kitty ja Roi toisen. Viimehetken treenit sujuivat hyvin vaikka eivät ihan draamattomasti ja kaikille taisi jäädä hyvä fiilis seuraavan päivän kisaa ajatellen.

Illalla hevoset varustettiin vielä uudelleen ja lähdettiin metsästämään auringonlaskua takalaitumelle. Samalla oli hyvä tarkistaa miten kylmenevä ilma oli kohdellut aitaa, joka täytyisi kyllä oikeasti vaihtaa ennen kuin karjan voisi ajaa takaisin laitumelle.

Lauantai 23.01.2021

Aamu alkoi odottavissa tunnelmissa ja aamupala pöydässä keskustelu kävikin tulevassa poolo-ottelussa. Poikkeuksellisesti jopa Charlie löytyi hörppimästä kahvia keittöstämme jo näin aikaisin, sillä olisin jatkamassa itse suoraan Kanadaan ottelun jälkeen joten kävimme miehen kanssa muutamia juttuja lävitse mitä tuo voisi tehdä jos ylimääräistä aikaa olisi hevosten hoidon ja muiden tehtävien lisäksi, sillä Charlie oli lupautunut auttelemaan jossain muuallakin.

Kisapaikan rajoitusten vuoksi meikäläinen ei tällä kertaa mahtunut Go Oranges! joukkueeseen ja lopulta päädyin jättäytymään pois myös avoimista joukkueista ja tarjoamaan näin mahdollisuuden pelaamiselle sellaisille, jotka olivat tulleet paljon kauempaa ottamaan osaa peleihin. Olihan se toisaalta mielenkiintoista myös päästä näkemään muiden joukkueiden pelaamista kunnolla ja lopulta kannustamaan omat tiimikaverit voittoon, samalla kun videoin tuon ottelun jotta Kittyllä ja muilla olisi jotain näytettävää muille kunhan sopiva hetki tuli.

Voitokkaan ottelun jälkeen oli aika palata ranchillemme ja ruokailun jälkeen oli kaikkien aika pakata tavaransa autoihin ja lopulta hevoset traileriin ja kääntää nokat kohti Kanadaa ja Orange Woodia, jossa olisi seuraavat kilpailut jo seuraavana päivänä.

Sunnuntai 24.01.2021

Mä tiesin jo ottaessani Foreveriä hoidettavaksi että tänään ei olisi meidän kisapäivä. Kai tamma oli niin tottunut siihen että se matkustaisi ja olisi kaikkialla Imaghostin kanssa että nyt kun se oli pitkästä aikaa yksin matkassa ei se osannut enään oikein olla ja toimia.

Meidän suoritus oli todella takkuinen ja ei todellakaan mitään sellaista mitä olin tottunut odottamaan appaloosaltani. Riittihän se toiseen sijaan näissä kisoissa, mutta silti olisi suorituksesta voinut korjata vaikka ja mitä. Kuitenkin täytyi olla tyytyväinen että tamma sai aikaan edes jonkinlaisen suorituksen vaikka se ei ollutkaan parhaimmillaan. Ennen lähtöäni pohdimme vielä hieman taktiikkaamme tulevaan poolo-otteluun sillä se pelattaisiin vain parin viikon kuluttua.

Ajaessani kohti kotia pohdin kaikkea mitä viikon aikana oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa oli tapahtumassa. Edessä olisi kuitenkin vielä parit western kilpailut ennen seuraavaa poolo-ottelua ja ystävänpäivän viikon vaellusta Kanadassa.

Keskiviikko-Sunnuntai 27-31.01.2021

Kisat Deadwoodissa olivat alkaneet jo keskiviikkona joten olin juuri sopivasti kerennyt käydä nappaamassa Imaghostin kyytiin ja ajamaan kisapaikalle. Forever ei jatkanut edelleenkään kovinkaan suurta ja mahtavaa suorittamista joten tamma taitaisi kyllä ansaita seuraavan poolo-ottelun jälkeen hieman lomaa. Pikkutamma sen sijaan oli ihan elementissään ja torstaina sekä perjantaina varsa nappasikin sijoitukset matkaansa.

Kilpaileminen Imaghostin kanssa oli aina oma pieni tehtävänsä mutta se selittyi kuitenkin tamman mustangiverellä ja sillä että se oli vielä nuori eläin, jolla oli ehkä hieman enemmän elämän kokemusta kuin ikätovereillaan, mutta silti se oli kuitenkin pääasiassa vielä nuori varsa. Ehkäpä tamma tasaantuisi iän mukana, tai sitten se olisi tulevaisuudessa oma pieni tulisieluinen karjahevoseni. Vain aika näyttäisi mitä valkopäisestä pikkuhevosesta tulisi.

29. Vuoden viimeiset

Ensimmäisen poolo-ottelun jälkeen ja Kanadaan pääsemisen jälkeen Kitty oli päättänyt että ennen viimeistä western cuppia pidettäisiin vielä yhdet poolotreenit joten eipä siinä auttanut kuin varustaa mustankirjava tammani treenikuntoon ja suunnata maneesiin.

Kitty oli tehnyt strategiointia edellisen pelin tiimoilta ja tuo selittikin innostuneella nuotilla suunnitelmaansa meille muille ja varsinkin Billy näytti siltä että Kittyn selitykset eivät tuota suuremmin nyt innostaneet ja Kittyn erehtyessä yrittämään jaarittelua varsinaisen informatiivisen osan päätyttyä oli nuori Center pistänyt toisen aisoihin ja treenit olivat alkaneet. Viimeisen kuukauden aktiivinen tekeminen ja meneminen alkoi hiljalleen näkymään murtuneessa kädessäni lievänä kipuiluna. Mä olin tyytyväinen että Forever toimi istunnalla sillä se tuli todellakin tarpeeseen koska varsinkin treenin loppupuolella pelkkä mailan piteleminen meinasi olla liikaa ja kun treenit lopetettiin mä olin salaa mielissäni siitä ja oikeastaan olinkin ensimäinen meistä kaikista, joka oli alhaalla hevosensa selästä. 

Kuulin etäisesti jotain suhinaa portin auetessa ja jossain kohtaa näin Surrayn kävelevän kohti Kittyä. En mä voinut sanoa että olisin tutustunut aussiin kovinkaan hyvin, mutta olin vaihtanut tummahiuksisen naisen kanssa muutaman sanan kerran tai kaksi, vaikka usein keskutelumme olivat jääneet vain moikkaukseen. Nytkin taistellessani jomotusta vastaan päädyin vain nyökkäämään ohitseni harppovalle naiselle samalla kun taistelin Foreverin satulavyötä hieman löysemmälle. Kuulin miten naiset vaihtoivat muutaman kommentin keskenään ennen kuin poistuimme maneesista ja pysäyttäessäni ratsuni hoitopuomille näin miten Surray käveli ohitsemme Chocon kanssa, palaten jonkin ajan kuluttua takaisin. Samalla saapui myös Kitty ja nuo keskustelivat retken ohjelmasta.

Jos en olisi juuri sopivasti iskenyt kättäni Foreverin satulan takakaareen ja joutunut taistelemaan painokelvottomia kommentteja vastaan olisin varmaankin käskenyt Kittyn olemaan hiljaa tuon mainostaessa osallistumistani retkelle. En mä edes tiennyt miksi mä olin osallistunut koko retkelle koska en mä tiennyt voisiko kukaan hyväksyä ja kestää sitä tapaa miten mä elin. Hoidettuani tammani loppuun ja palautettuani sen Imaghostin kanssa oli aika hakea vielä varusteet ja viedä ne trailerille ennen kuin suuntasin majapaikkaani ja haettuani ensin jotain ruokaa oli aika kääriä jääkylmällä vedellä kasteltu pyyhe käsivarteni ympärille ja yrittää nukahtaa. Muutaman heikosti nukutun tunnin jälkeen ei sängyssä pyöriminen enää innostanut vaan nousin ylös ja puettua päälleni suuntasin Orange Woodiin hoitamaan tammani ja auttelin muutenkin töissä sen verran mitä pystyin ja uskalsin, koska edessä olisi vielä kuitenkin molempien tammojen kanssa kisaaminen. 

Onnekseni Imaghost käyttäytyi vaikka pikkutammalla olikin ollut myös vähän rankka retki ja saatoin vain arvailla miten se olisi vaikuttanut nuoreen tammaan. Kuitenkin varsassa oli kisa-areenalla juuri sopivasti energiaa jotta se ei näyttänyt liian pystyyn kuolleelta, mutta se ei myöskään esiintynyt kuin nuori orivarsa, joka olisi juuri tajunnut tammojen ihanuuden. Forever taas tuntui olevan hyvässä tikissä ja tamma suoritti erottelut melkein omatoimisesti ja jossain kohtaa jouduin jopa nappaamaan hatustani kiinni, ettei se lähtisi lentoon tamman liikkuessa allani niin sulavasti että meinasi olla tällä pojalla vähän tukalat paikat.

Loppupeleissä molemmat tammat saivat tänään sijoitukset. Kisojen jälkeen oli aika pakata tavarat autoon ja lopulta sainkin käydä vain kuittaamassa velkani Alexiinalle, ennen kuin oli aika pakata tammat autoon ja suunnata kotiin katsomaan mitä uudella vuodella olisi minulle tarjota. Toivottavasti ainakin entistä paremmin kuntoutunut käsi…