Blue ei ollut todellakaan missään kauniissa kasvunvaiheessa. Vaikka nuori mustangitamma olikin kasvanut suhteellisen tasaisesti, oli sekin kuitenkin saavuttanut varsoille tyypillisen ”ruma ankanpoikanen” vaiheen. Tammasta ei näyttänyt tulevan kovinkaan korkeaa, mutta toisaalta kumpikaan tamman vanhemmista ei ollut hirveän korkea. Jos Bluesta tulisi yhtään niin kuin äitinsä, sen luonne korvaisi varmasti paljoa siitä, mitä se koossaan häviäisi. Toisaalta ihan niin säpäkkä tamma ei vaikuttanut olevan kuin mitä emänsä oli ja taisi ollakin hyvä vaihtoehto valita Imagelle vähän rauhallisempi ori.

Mä olin opettanut Blueta samalla tavalla kuin olin kouluttanut minkään muun hevoseni. Nuorta tammaa oli ollut helppo opettaa, vaikka emänsä olikin tulinen tapaus. Bluen kouluttaminen oli edennyt myös hitaammin kuin muiden hevosteni koska yritin rakentaa tammaa ehkä ihan liiallisellakin huolella. Ehkä mun pitäisi vain uskaltaa puhua Kittyn kanssa ja sopia tamman tulevaisuudesta. Vaikka Blue oli toinen varsa, jonka mä opetin täysin alusta, musta tuntui, että siitä oli tulossa ehkä jopa emäänsä parempi. Toisaalta tamman isä oli tuonut juuri sopivaa rauhallisuuta Bluehen joka varmasti omalta osaltaan auttoi tamman kouluttamisessa.

Eihän Blue ollut vielä pitkään ratsuiässä, mutta olin tehnyt niin paljon maastakäsin tamman kanssa kuin vain oli mahdollista. Silloin kun en ollut töissä ja saatoin ratsastaa olin ottanut Blueta käsihevoseksi. Ensimmäisillä kerroilla Blue oli hieman ihmeissään siitä, että mitä oli tapahtumassa, mutta vain pari ensimmäistä kertaa tamma oli hieman hankalampi käsitellä ja sen jälkeen se liikkui emänsä vierellä todella hienosti. Ehkä isoin ja positiivisin yllätys Bluen kanssa on ollut se, jotta tamma ei näyttänyt missään vaiheessa pelkäävän lehmiä tai lampaita. Tokikaan ihan kunnon karjanajoon en ollut alkanut tamma käsihevosenani. Tokihan olin vienyt tammaa eläinten sekaan ja jonkin verran Blue oli saanut emältään oppia, kun Imagen karjahevosen vaistot olivat heränneet ja tamma oli päässyt tekemään hieman töitä emänsä rinnalla. Eihän työnteko silloin mitään tehokasta ollut, mutta ainakin Blue oli toivottanut edes pientä makupalaa siitä, mitä siltäkin tultaisiin odottamaan aikuisena. Tai ainakin mitä mä tulisin itse tammalta odottamaan, sillä Kittyllä saattaisi olla täysin erilaiset ajatukset tamman suhteen.

Ehkä kaikki selviäisi ajan mittaan, tai sitten ei.

Starlight Dove

Varsan syntyminen oli omalla tavallaan täysi yllätys. Forever ei ollut antanut mitään merkkejä siitä, että varsominen olisi käynnistymässä, joten mä en ollut osannut varautua siihen. Jos tamma olisi antanut jotain merkkejä siitä, että varsominen lähestyy, olisin osannut varautua siihen paremmin. Tarkoituksenani oli hankkia varsomakamera, jotta olisin voinut seurata tammaa sisältä koko ajan. Toki kamera olisi tarjonnut myös mahdollisuuden seurata Foreveriä jostain kauempaakin, mutta nyt en saanut sille mahdollisuutta.

Saapuessani talliin aamulla, ihmettelin miksi Blue ja Image olivat niin levottomia. Syy selvisikin päästessäni Foreverin karsinalle ja kohdatessani näyn, jota kukaan hevosihminen ei ikinä haluaisi nähdä. Jostain syystä tamman varsominen oli käynnistynyt edellisenä yönä ja Forever oli omin avuin onnistunut varsomaan kauniin varsan. Valitettavasti luonto oli antaessaan myös ottanut ja vaikka varsa oli selvinnyt varsomisesta, ei Foreverillä ollut yhtä hyvä kohtalo.

Koska minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mihin aikaan yöstä varsa oli syntynyt, saati että milloin siitä oli tullut orpo, muuttui tilanne paljon kriittisemmäksi. Päästessäni hieman paremmin kartalle siitä, mitä oli tapahtunut laitoin Raicylle viestiä tilanteesta ja painettuani lähetyskuvaketta, etsin Yvonnen numeron osoitekirjastani ja avasin puhelun naiselle. Linjan hälyttäessä napautin puhelimeni kaiuttimelle, jotta saatoin hylätä laitteen karsinan reunalle ja alkaa selvittämään millaisella mallilla varsa on.

Onnekseni varsa vaikutti olevan reipas ja aktiivinen. En kuitenkaan tiennyt, että olisiko varsa saanut tuon elämälle tärkeän ternimaidon ennen kuin Forever oli menehtynyt. Yritin olla katselematta ruunikonkirjavan tamman elotonta ruumista ja sen sijaan vain keskittyä varsaan. En meinannut huomata, jotta Yvonne oli vastannut puheluuni ja vasta kun nainen huhuili perääni, tajusin linjan auenneen.

”Huomenta. Forever on varsonut viimeyönä ja mulla on täällä nyt orpovarsa. Varsa on kyllä ihan aktiivinen ja pystyssä, mutta mä en tiedä, että mihin aikaan se on syntynyt, saati että moneltako Forever on menehtynyt.”
”Äh… Tuo on harmittavaa kuulla, mutta on myös positiivista kuulla, jotta varsa voi hyvin. Toki siinä on varmasti myös omat murheensa. Olen juuri lähdössä edellisestä paikasta, joten mä ajan sinne suoraan sillä ei varmasti tee huonoa, jotta ainakin käyn tarkistamassa varsan. Mulla menee jokin aika, että mä oon siellä.”
”Kiitos. Mä odotan tuloasi. Pitäisikö… pitäisikö Foreverille tehdä jotain sillä välillä?”
”Anna sen vain olla, katsotaan sitä sitten yhdessä.”
”Okei… Osaatko sanoa, että tarvitsetko jotain spesiaalia?”
”En mä usko. Mä lähden nyt ajamaan sinne, joten nähdään kohta” Yvonne lopetti puhelun ja jäin odottamaan, jotta nainen saapuisi farmilleni.

En tiedä kauanko naisella lopulta meni saavuttaa tilani, mutta lopulta kuulin ääniä takaani. Kääntyessäni katsomaan äänen lähdettä, huomasin tuon saapuneen ja tervehdin naista uudelleen. Tarjottuani Yvonnelle tilaa astua sisälle karsinaan, siirryin taaemmaksi ja jäin odottamaan naisen tuomiota varsan kohtalosta. Pienen varsan tutkimisessa meni yllättävän kauan, mutta tiesin jotta nainen haluaisi tutkia varsan mahdollisimman tarkasti – ainakin miten tuo tässä hetkessä varsaa saattoi tutkia – jotta kaikki ulkoiset merkit voitaisiin sulkea pois.

”Tammavarsa vaikuttaa olevan ihan kunnossa ainakin näin päällisin puolin tutkittuna. Tokihan nyt kun ei ole tietoa siitä, että mitä tammalle on tapahtunut ja milloin tammalle on jotain tapahtunut niin ei voi olla täysin varma siitä, että onko varsa saanut sen elämälle tärkeän ternimaidon ennen Foreverin menehtymistä” Yvonne puheli ystävällisellä, mutta neutraalilla äänellä. Naisella taisi olla sen verran kokemusta tällaisista tilanteista, jotta tuo tiesi millainen toimintalinja olisi paras.

”Onko sulla tamman maidon korviketta täällä? Tokihan ihan ideaalein tilanne olisi se, jos varsalle löytyisi kenoemo, mutta korvikkeella pääsee jo hyvään alkuun.”
”Mun täytyy hakea korviketta. En mä jotenkin… ajatellut että tallainen olisi mahdollista. Tai siis tiedän kyllä, että tammoja on menehtynyt varsomiseen aina joskus, mutta se, että se osuu omalle kohdalle…” ääneni hiipui kuulumattomiin. Mä en halunnut ajatellakkaan koko tilannetta, mutta mä tiesin, että mun täytyisi vain työntää sivuun se, mitä luottoratsulleni oli tapahtunut ja keskittyä siihen, jotta varsa tulisi selviämään seuraavista tunneista, päivistä ja viikoista.

Yvonne lupasi kirjoittaa minulle ylös hyvien korvikkeiden nimiä ylös, jotta osasin pyytää oikeita. Kiitin naista tästä ja tuon suunnatessa autolleen en voinut olla astelematta karsinan luokse, jonka kuivikkeilla ruunikonkirjavan tamman eloton ruumis makasi. Yritin parhaani mukaan pitää katseeni poissa tammasta ja keskittyä vain varsaan. Varsaan, jonka elämästä olisin nyt todellakin vastuussa. Ajattelematta oikein mitään, avasin karsinan ovea sen verran, jotta saatoin pujahtaa sisään karsinaan ja suljettuani oven takanani liu’uin istumaan karsinan pohjalle, pitäen katseeni kiinni varsassa. Tuijotimme toisiamme jonkin aikaa, ennen kuin varsa lähti astelemaan luokseni. Sen ollessa sopivan lähellä, nostin varovasti kättäni ennen kuin silitin pientä ja kapeaa päätä.

”Hei Starlight Dove” kuiskasin varsalle. Pienen tamman syntymä kun oli sytyttänyt taivaalle uuden tähden.