38. Uusia hevosia

Mä en oikein tiedä miten mä ajauduin siihen tilanteeseen että mun trailerissa oli kolme hevosta. Okei, Forever ja Imaghost oli selkeitä tapauksia, olihan molempien omistajan kohdalla meikäläisen nimi, mutta Chip tai virallisemmin Tsipping Tea oli sellainen pieni mysteeri. Kai mä olisin ymmärtänyt asian paremmin jos tilanteeseen olisi liittynyt paukku tai kymmenen, mutta kun tämä tapahtui niin selvinpäin kuin ihminen voi vain olla… Noh, kai sana oli kiirinyt siitä että mulla oli uusi karjahevonen etsinnässä Foreverin siirtyessä valmistautumaan varsomiseen ja Imaghostin ollessa vielä sen verran nuori että tammaa ei voinut ratsuttaa ihan vielä ja senkin jälkeen menisi aikaa että siitä tulisi yhtä luotettava karjahevonen kuin vanhemmista tammoista, jos mustangista nyt ikinä rehtiä työjuhtaa saisi.

En mä tiedä kuka se oli, Jack, Charlie, Evie vai isä, joka oli laittanut sanan kiertämään, mutta kisareissulla mua lähestyi yksi vanhempi herrasmies, joka kertoi että sillä olisi vanhempi quater ruuna etsimässä uutta kotia, tai ainakin jotain, joka voisi kisata hevoselle hieman tuloksia jotta sen myyntiarvoa voitaisiin nostaa sitä kautta. En mä kuitenkaan suoriltaan luvannut ruunaa ottaa mutta ei se kyllä kovin huonoltakaan kuulostanut joten muutamaa päivää myöhemmin mä ajelin tapaamaan tuota miestä sekä Chipiksi esiteltyä ruunaa. Ei mulla ollut kovinkaan suuria odotuksia siitä että millainen ruuna mua olisi vastassa sillä voisi hyvinkin olla että todellisuus olisi ihan jotain muuta kuin mitä mä olisin saanut kuulla.

Tila, jonne mä olin saapunut näytti siltä että se ei voinut olla mitenkään toimiva ranch, mutta niin vain sieltä löytyi pieni lauma lehmiä sekä yksi hevonen, jonka täytyi olla Chip, josta mulle oli kerrottu. En mä tiennyt että miten mä voisin puhua itseni ulos tilanteesta ja kerätessäni sanojani kieltäytyäkseni kunniasta, tuo vanha mies oli saapunut luokseni ja en lopulta viitsinytkään kieltäytyä. Varustaessani ruunaa mulla oli sellainen tunne mun takaraivossani että se ei mitenkään voisi olla hyvä karjahevonen, mutta niin vain mä sain pian tajuta olleeni väärässä ja pahasti. Vaikka varustaessa ruuna näyttikin siltä että se nukahtaisi pystyyn juuri sillä hetkellä, noustessani kuluneeseen ja säiden pahoinpitelemään satulaan, Chip tuntui heräävän henkiin ja hakiessani ruunaan tuntumaa sen verran että saatoin kokeilla millainen ruuna todellisuudessa oli.

Mitä pidempään sen satulassa istuin, sitä erilaisemmalta se tuntui verrattuna siihen pystyyn kuolleeseen hevoseen, joka edessäni oli seissyt varustamisen aikana. Vaikka mä olin tottunut energisiin hevosiin oli Chipissä kuitenkin erilaista energiaa ja pariin otteeseen mä meinasin jopa tippua ruunan satulasta. Chipin energisyys sai mut muuttamaan mieleni ruunasta täysin ja vaikka mä en alkuun ollut edes miettinyt ottavani ruunaa ratsastettavakseni, en mä voinut lopulta edes kieltäytyä ottamasta Chipiä luokseni. Toki myös se, että mä saisin joka kuu pienen summan rahaa tililleni, sekä saisin osan ruunan myyntihinnasta, joka voisi olla parhaimmillaan ihan mukavakin extra. Laskeuduttuani ruunan satulasta ja saatuani sen hoidettua pois me puhuttiin Chipin omistajan kanssa siitä että millainen fiilis mulla jäi ruunasta ja lopulta mä olin sopinut päivän, jolloin mä kävisin hakemassa Chipin luokseni ja näin mun trailerista löytyi nyt kolme hevosta.

Toki siellä olisi kohta neljä hevosta, sillä Trevor oli ilmoittanut ostaneensa quater orin. Mä en oikein tiennyt että mitä velipoika oli ajatellut, sillä se kävi tasan kerran vuodessa kotona ja oli silloinkin vain kuukauden, maksimissaan kolme kotona riippuen tietenkin siitä miten pahasti se oli sotkenut asiansa suomessa ja millaisen loman kaikki siitä tarvitsivat. Tokikaan mä en laittanut pahitteekseni sitä että mä sain vielä toisenkin ratsun käyttööni, joka ei todennäköisesti lähtisi ainakaan ihan heti mun altani, vaikkakaan Trevorista ja sen suunnitelmista ei ikinä saanutkaan mitään selvää ja se tuppasi tekemään niitä välillä hyvinkin nopealla aikataululla. Enää täytyisi vain katsoa että miten uudet hevoset kotiutuisivat ja miten elämä lähtisi sujumaan tällaisen hevosmäärän kanssa…

37. Huoli tulevasta

Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.

Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.

Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.

Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.

Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.

36. WRJ Cup 8/21

Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen.

Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.

Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.

Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.

Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.

Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.

Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.

”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”

Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.

”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”

Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.

Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.