46. Näkemiin isä

Me oltiin lennetty Kittyn kanssa eilen Texasiin. Vaikka Alexiina olisikin tarjonnut mahdollisuutta olla poissa useammankin päivän, mä halusin vain päästä takaisin töiden pariin mahdollisimman nopeasti koska mä en meinannut uskoa että isä olisi poissa. Kuullessani viikko sitten isän menehtymisestä, mä olin yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Olin mä myös yrittänyt pysyä kaukana muista ihmisistä, sillä mä en todellakaan ollut parasta seuraa kun mä yritin navigoida suruni lävi. Isä oli ollut viimeiset vuodet aina läsnä ja kaikki tilaa koskevat päätökset me oltiin tehty yhdessä. Tokihan mä olin jo osin muuttanut Kanadaan joten se aikakausi oli tullut päätökseen, mutta silti mä luulin että meillä olisi vielä paljon enemmän aikaa isän kanssa.

Vaikka mun pukuni ei ollut kovin vanha, se tuntui pudistavan ja kiristävän varsinkin rinnankohdalta ja solmio tuntui taas rusentavan mun henkitorveni kasaan. Äiti ja Trevor olivat jo kappelilla, kun me saavuimme Kittyn kanssa sinne. Velipojan kanssa me päädyttiin vain halaamaan pikaisesti, mutta äidin kanssa me vaihdettiin pidempi halaus ja mä pahoittelin äitille että mä en päässyt kotiin silloin kun isä menehtyi. Hiljalleen myös muuta väkeä alkoi saapumaan kappelille ja siunaustilaisuus oli pieni ja intiimi, mutta jotenkin juuri isän näköinen. Minä, Trevor, Charlie sekä kolme jotain muuta isän tuttua kannoimme arkun kappelista hautapaikalle ja katsoessani sitä sen ollessa haudan pohjalla, tilanne jotenkin realisoitui ja mä en pystynyt pitää itseäni enään kasassa.

Muistotilaisuus pidettiin meillä kotona ja vaikka mä jotenkin ajattelin että kotiin pääseminen olisi helpottanut, mua ahdisti olla kotona ja heti kun vain tuli sellainen sopiva hetki, mun oli pakko päästä ulos. Mä en tiennyt että oliko Trevor majoittunut omaan huoneeseensa, vai mökkiin joten mä en uskaltanut mennä sinne ja mä päädyin talliin. Kitty oli kai jossain kohtaa huomannut mun katoamisen, sillä se tuli etsimään mua ja me istuttiin hiljaisuuden vallitessa meidän välillämme.

Lopulta mä vedin puvuntakkini povitaskusta valkoisen kirjekuoren, sekä sen päälle asetetun paperin ja ojensin sen sanomatta sanaakaan Kittylle. Mä tiesin mitä tuossa kirjeessä luki, sillä mä olin kerennyt lukemaan sen jo useampaan otteeseen lävitse, vaikka mä olinkin saanut sen käsiini vasta muutama tunti takaperin. Asian paljastaminen Kittylle mietitytti mua, mutta ainakin ollessani rehellinen jo tässä hetkessä, tuolla olisi mahdollisuus tehdä päätös itse siitä että haluaisiko kokea saman kohtalon kuin äitini, vai ottaisiko Kitty sen ”kiitos ja näkemiin” tien asiassa.

45. Huonoja uutisia

17.11

”Tyler, I think that you need to come home like now. Dad’s not looking too good and the doctors aren’t hopeful.”

18.11

”Tyler, mä olen pahoillani mutta isä hävisi taistelun” Trevorin ääni kuului linjan toisesta päästä.
”Fuck… Mä en saanut lentoja näin nopeasti sinne eli mä en taida päästä kun aikaisintaan hautajaisiin… Pahoitteletko äitille mun puolesta? Mä kyllä yritin katsoa kaikki vaihtoehdot, mutta en mä olisi millään kerennyt ajoissa…” Vaihdoimme Trevorin kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin mä jouduin pahoittelemaan että mä jouduin lopettamaan ja palaamaan töihin. Trev lupasi ilmoittaa milloin hautajaiset olisivat ja mä lupasin vaikka sitten ajaa yhtä soittoa kotiin jos muu ei auttaisi.

Raicyn ilmeessä näkyi pieni kysyvyys ja mä kerroin toiselle vain parilla sanalla mitä oli tapahtunut. Mies jakoi osanottonsa ja vaihdoimme aiheesta vielä pari sanaa, ennen kuin oli aika jatkaa töitä, vaikka mun työvire ei ollutkaan ihan niin täydellinen kuin mitä se oli aamulla vielä ollut. Palattuamme ranchille ja hoidettuamme hevoset, mä siirryin autolleni ja ajoin muutaman kilometrin matkan omalle tilalleni, sanomatta sen isompia kenellekkään. Olin hakenut alkuviikosta rautakaupasta hieman työkaluja sekä generaattorin ja siihen sopivan lampun joten mun ei tarvinnut olla pimeässä.

Mä olin käynyt heti maanantaina selvittelemässä asioita ja keväällä olisi tarkoitus vetää sähköt päälinjasta myös talolle, mutta siihen asti mun täytyisi pärjätä generaattorin varassa. Talolla oli vaatteet, joita mä oli käyttänyt remontointiin ja mä vaihdoin ne päälleni, ennen kuin mä tartuin lekaan. Olin saanut heti maanantaille erään sähkömiehen käymään talolla joten mä tiesin mitä seiniä mun täytyisi purkaa jotta sähkölinjat voitaisiin vetää rakenteisiin. Musta tuntui että leka heilui tänään normaalia kevyemmin ja seinä purkaantui tehokkaammin kuin mä osasin odottaa. Mä siirryin seuraavan huoneen pariin ja lopulta alakerran toisenkin huoneen seinät olivat purettuna sen verran, että niidenkin rakenteet näkyivät.

”Tyler?” kysyvä ääni kuului jostain mun takaani. Kääntyessäni ympäri, mä en ensin tajunnut että joku seisoi oikeasti mun takanani, mutta lopulta mä aloin tunnistamaan pinkit hiukset, sopivasti raamikkaan kropan ja varsinkin kysyvän ja huolestuneen väliltä olevan katseen.
”Mä yritin soittaa sulle vaikka kuinka monta kertaa. Tiedätkö sä edes mitä kello on?”
”Mun puhelin on varmaan äänettömällä tuola takin taskussa. Mä jätin sen tonne keittiöön kun mä vaihdoin remppavaatteet enkä mä oo käynyt edes katsomassa sitä sen jälkeen. En mä tiedä… kaheksan?”
”Vähän enemmän kun se on jo melkein yksitoista.”

Mä tuijotin Kittyä hetken, ennen kuin mä suuntasin keittiöön hakemaan puhelintani siistimpien vaatteideni taskusta. Toden totta numerot puhelimen näytöllä näyttivät lähemmäksi ilta yhtätoista.

”Mä en oo yhtään huomannut ajan kulumista… mä… mä purin noita seiniä niin urakalla. Mä oon kyllä valmis että mä voin lähteä Orange woodiin vaikka nyt. Tai siis mä vaihdan vaatteet toki” mä viittilöin kohti vaatekasaani.
”Hei, onko kaikki okei?” Kitty tarttui minua päättäväisesti molemmista olkavarsista, pakottaen minua kääntämään huomioni toiseen.
”Isä kuoli tänään” oli ainut mitä mä sain sanottua, ennen kuin joku näkymätön pato murtui mun sisälläni, ja mä tunsin miten mä en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tunsin miten kädet kietoutuivat ympärilleni, Kittyn sulkiessa minut tiukkaan halaukseen. Vasta kun mä sain vähän rauhoituttua, toinen päästi irti ja suostutteli minut vaihtamaan vaatteeni jotta me saatiin palata Orange Woodiin samalla kyydillä. Vaikka mä olin ihan valmis palaamaan leirimökille, johon mä olin taas muuttanut, ei mulle annettu sitä vaihtoehtoa ja Kitty veti mut mukanaan luokseen. Mä yritin sopertaa jotain vastausta, osin johtuen tunteenpurkauksestani ja osin humalasta, joka oli ilmeisesti vasta nyt päässyt nousemaan kunnolla, sillä olin muistanut talollani pullon, joka minulla oli autossani odottamassa leirimökkiin siirtämistä.

Se, mikä mun viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, ei jättänyt mitään muistijälkeä, mutta mä nukahdin lopulta todella levottomaan uneen.

19.11.

”ynghhmmmmm” epämääräinen äännähdys nousi ilmoille herätessäni sen verran että tajusin ainakin olevan vielä hengissä. Oloni ei ollut millään tavalla mairitteleva ja musta tuntui niin kuin mä olisin jäänyt hevoslauman alle. Nopeat liikkeet eivät todellakaan tulleet kyseeseenkään ja vaikka mä yritin nousta istumaan miten hitaasti, keinui maailma silti hienoisesti näkökentässäni. Muistikuvat edelliseltä illalta olivat yllättäen hieman hatarat, ja mulla ei ollut täyttä varmuutta siitä, miten mä olin päätynyt Kittyn sänkyyn nukkumaan, saati että mä en todellakaan ollut nukkunut yksin.

Hiljalleen muistikuvat alkoivat kuitenkin palautumaan ja mitä enemmän mä muistin, sitä pahemmalta mun oloni tuntui. Kunhan huoneen keinunta oli edes jotenkin rauhoittunut, mä nousin ylös ja vedin päälleni raksavaatteet, joissa mut oli ilmeisesti edellisenä iltana saatu houkuteltua takaisin. Vasta kun mä pääsin liikkeelle, mä huomasin että kello oli jo vaikka ja mitä ja että mun olisi täytynyt olla Raicyn kanssa laaksossa jo pari tuntia. Tämän tajuaminen sai mut liikkeelle ehkä hieman liian reippaasti olotilaani nähden, ja mä kaduin liikkumiseni tahtia hyvinkin nopeasti ja viimeistään siinä vaiheessa kun mä melkein törmäsin Alexiinaan tallin käytävällä.

”Sinullahan on vauhti päällä heti herätessä.”
”Mä tajusin että mä nukuin pommiin. Puhelin jäi varmaan illalla mun tilalleni ja mulla on siinä herätys. En mä tajua miten mä nukuin näin pitkään tai että miten mun annettiin nukkua näin pitkään vaikka ihan varmasti Kitty tiesi että mulla on työpäivä.”
”Kitty itse asiassa kertoi Raicylle aamulla siitä mitä illalla tapahtui, ja he sopivat että Raicy ja Tomford yrittävät pärjätä päivän. Kittyn oli itse asiassa tarkoitus kertoa sulle se heti kun sä vain heräisit, mutta sä olit ilmeisesti nukahtanut kunnolla vasta aamun puolella niin Kitty halusi antaa sun nukkua rauhassa.”
”Ai… Kyllähän mä olisin voinut lähteä töihin. En mä kuitenkaan taakaksi halua olla ja ehkä… ehkä se olisi ollut ihan hyväkin.”
”No mutta huomenna on sitten kuitenkin uusi päivä” vaalea nainen hymyili, ennen kuin pahoitteli että joutuisi jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani, ennen kuin mä lähdin suuntaamaan kohti leirimökkiä ja vaihtamaan vaatteita jotta mä voisin autella sitten vaikka ranchilla, kerta laaksoon mä en tänään olisi menossa.

44. Kauppoja

12.11.2021

Mä olin sopinut Raicyn kanssa jotta mä tekisin tänään paria tuntia lyhyemmän päivän jotta mä kerkeäisin hyvin käymään vielä virastoaikana kiinteistönvälittäjän luona. Papereiden allekirjoittaminen ei ollut kovinkaan pitkä prosessi ja lopulta mulla oli allekirjoitetut kauppakirjat, sekä avaimet mun uuteen kotiin käsissäni. Oli omalla tavallaan outo tunne kävellä ulos talon omistajana, sillä mä en ollut ikinä omistanut mitään mitä voisi verrata asuntoon tai taloon viittaavaa vaan ainut mun omaisuus tähän mennessä oli ollut pääasiallisesti vain mun autoni sekä hevoset.
Ennen kuin mä palasin takaisin ranchille mä pysähdyin kauppaan ostamaan muutaman pienen jutun. Kello oli sen verran paljon että Kitty oli jo päässyt töistä joten mä lähdin etsimään toista ja houkuttelin sen mukaani. Tokikaan Kittyä ei tarvinnut kovinkaan paljoa houkutella jotta sen sai mun mukaani. Mun käynnistäessäni autoni Kitty ihmetteli hieman mihin me oltiin menossa ja mun hiljaisuus ei ainakaan saanut sen ihmettelyä helpottumaan. Varsinkin kun mä käänsin autoni asfaltoidulta tieltä hieman kuoppaisemmalle metsätielle, joka johti pienen tilan pihaan. Sanomatta sanaakaan mä parkkeerasin autoni tilan pihaan ja sammutin moottorin ennen kuin mä avasin oman turvavyöni ja valmistauduin nousemaan autosta. Ennen kuin mä paukautin oven kiinni, mä poimin takaani muovipussin, jonka mä olin sinne jättänyt kauppareissultani ja jäin nojailemaan autoni keulaa vasten, odottaen jotta Kitty seuraisi esimerkkiäni.

”Mitä me täälä tehdään? Saataisko me edes olla täälä?” Kitty ihmetteli mutta mä en vastannut toiselle, viitoin vain seuraamaan ja jatkoin ulko-ovelle. Kaivelin farkkujeni taskusta hyvin surkean näköisen avainnipun, ennen kuin asettelin toisen avaimista lukkoon ja käänsin sitä, työntäen lopulta oven edelläni auki ja astuessani sisään sekä naksauttaessani taskulampun päälle. Mä olin saanut pari kynttilää sytytettyä ennen kuin mä kuulin askeleita takaani ja käännyttyäni hieman huomasin että Kitty oli viimein astellut sisään. Toinen katseli hieman hämillään ympärilleen ja mä käytin tilaisuuden hyväkseni ja kaivoin kauppapussista vielä olutpullon, jonka avasin, ennen kuin jaoin sen sisällön kahteen mukiin, jotka olin käynyt nappaamassa leiriaitalta mukaani valmistellessani pikaisesti tätä iltaa.

”Tervetuloa mun luo” mä hymyilin ojentaessani toista mukia Kittylle.
”Siis wait. Mitä? What? Häääh???”
”Mä kävin tänään allekirjoittamassa kauppakirjat tästä tilasta. Joten nyt mun jäännistä Kanadaan tulee vähän konkreettisempaa. Laittoahan tää vaatii, mutta eipä mulla oo onneks mitään kiirettä saada tätä valmiiksi” mä annoin katseeni kiertää sen verran huoneessa kun sielä näki hämärässä valaistuksessa.
”Vähä siistii! Hei onnea!”
”Kiitos. Kukaan muu ei toki vielä tiedä siitä että mä oon ostanut tän tilan koska mä en halunnut kertoa siitä vielä eilen vaikka tarjous hyväksyttiinkin jo alkuviikosta.”
”Ai sen takia sä oot ollut niin vaikea koko viikon!”

Mä esittelin Kittylle parhaani mukaan päätaloa, vaikka se olikin vähän hankalaa taskulampun valossa. Lopulta me päätettiin palata Orange Woodiin ja mä sammutin kynttilät, ennen kuin me poistuttiin ulos ja mä lukitsin ulko-oven perässäni.
”Vitsit sä ootat varmaan onnessas että pääset muuttaan tänne ja saat Chipin ja HHn ja Imagen ja Forriksen tänne” Kittyn puhetulva alkoi uudestaan.
”Itse asiassa… Chip ei muuta tänne. Se jää Orange Woodiin. Raicy osti sen Alexiinalle.” Kittyn katseesta oli huomattavissa hämmennys.
”Chip tuli mulle myyntitoimeksiannoksi joten ei sen pitänytkään olla ikinä mulla pitkään. Enhän mä ruunan myynnistä niin hyvää siivua saanut kuin mitä mä olisin voinut, mutta mä tiesin että se saisi parhaimman mahdollisen kodin ja ne muutamat sadat dollarit mitä mä sain siitä diilistä, auttoi mua kuitenkin ostamaan tän tilan.”

Ilmeisesti yllätysten määrä sai Kittyn kerrankin sanattomaksi ja me ajettiin (melkein) hiljaisuuden vallitessa takaisin Orange Woodiin, vaikka mun vierelläni istuva Kitty yrittikin aloittaa useamman ”mitä sitten? mitä jos? Entä kun? Ootko ajatellut?” kysymyksen. Totta puhuen tuleva pelotti mua suuresti, mutta ehkä mahdollisuus sille että mä voisin aloittaa täysin puhtaalta pohjalta ikioman ranchin turvin uuden elämän rakentamisen voisi tuoda helpotusta kaikkeen mikä oli yrittämässä täyttää mun mieltäni.

16.11.2021

Me oltiin juuri sellaisessa paikassa laaksossa missä oli kenttää joten mä kuulin miten mun puhelin soi taskussani. Pahoitellen mä kaivoin sen esiin ja nähdessäni äidin nimen näytöllä, mä en voinut olla painamatta vihreää luuria ja lopulta nostin laitteen korvalleni, tervehtien äitiä. Jo äidin ensimmäiset sanat saivat mut pelkäämään pahinta ja mitä pidemmälle meidän lyhyt puhelu jatkui, sitä synkemmäksi mun ilmeeni kävi. Palauttaessani puhelintani taskuuni Raicy kysyi jos kaikki oli ok.

”Ei. Isä… Isä on joutunut sairaalaan ja lääkärit ovat sitä mieltä että tilanne on nyt todella huono…”

43. Uuden elämän seuraava askel

04.11.2021

Mä olin ilmoittanut heti viikonloppuna että mun Kanadan matkani tulisi pitenemään ja että mä olin allekirjoittanut työsopimuksen Raicyn kanssa. Olihan äiti ja isä olleet hieman yllättyneitä siitä, mutta toisaalta kai ne olivat osanneet jotenkin aavistaa että mä haluaisin kokeilla jotain muutakin kuin oman tilan pyörittämistä, sillä mä en ollut oikeastaan ikinä saanut muuta valintaa elämässäni. Tokihan myös ensimmäiset päivät olivat olleet hyvin paljon opettelua ja rutiinin hakemista mutta onneksi omalla tavallaan kaikki työtehtävät olivat tuttuja tai niistä sai ainakin nopeasti kiinni.

Me oltiin myös Kittyn kanssa puhuttu siitä, mitä mä meinasin tehdä nyt kun mä olisin jäämässä Kanadaan pysyvästi. Vaikka mulla ei ollut aikataulua selvillä, mä jotenkin olin varma siitä että jonkinlaisen oman asunnon, tai tilan mä haluaisin hankkia ja sekös herätti Kittyssä uuden innon. Ennen kuin mä kerkesin mitään sanomaankaan, se esitteli mulle jo muutamaa tilaa ihan muutaman kilometrin päässä ranchista ja vaikka mä en oikeastaan näyttänytkään siltä, että jokin noista tiloista olisi herättänyt mun mielenkiinnon niin mä painoin erään niistä mieleeni.

08.11.2021

Mä olin tutkinut tuota yhtä tilaa vähän tarkemmin sekä soittanut muutaman puhelun, jotka olivat johtaneet mut siihen, että mä seisoin vanhan, vuosia tyhjillään olleen tilan pihamaalla. Paikassa tulisi olemaan varmasti laittamista, mutta toisaalta mulla ei olisi mitään muuta kuin aikaa töiden lisäksi joten ehkä loppupeleissä paikasta voisi saada jonkinlaisen kodin mihin mä voisin alkaa luomaan uutta elämääni.

Olin saapunut muutaman minuutin etuajassa paikalle joten mulla oli aikaa katsella ympärilleni ja saada tuntumaa paikkaan. Lopulta kuitenkin kiinteistönvälittäjä saapui paikalle ja me vaihdettiin muutama sana ennen kuin me lähdettiin kiertämään tilaa. Tila ei ollut suuri, pieni päärakennus sekä talli mutta se oli kuitenkin juuri sopivan kokoinen minulle. Kierroksessa ei kestänyt kovinkaan kauaa ja palattuamme takaisin ulos juttelimme hetken vielä tilasta ja sen hintapyynnöstä sekä lyhyen pohdinnan jälkeen mä päädyin tekemään tarjouksen tilasta. Ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että oliko mun tarjoukseni mitenkään järkevissä raameissa, mutta kai sen näkisi jossain kohtaa kun mä kuulisin välittäjästä.

Palatessani Orange woodiin, meillä oli pooloharkat ja ihan mielenkiinnosta mä halusin ottaa Chipin ratsukseni ja katsoa että miten ruuna pärjäisi pooloratsuna.

10.11.2021

Koska mä olin ensimmäistä kertaa ostamassa itselleni kotia, ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että miten pitkään asioiden hoitamisessa kestää. Ehkä sen vuoksi mä olin yllättynyt kun sain välittäjältä puhelun, jossa kerrottiin että mun tarjous oli hyväksytty ja että mä olin näin ollen ostanut itselleni uuden kodin. Me sovittiin päivä ja aika, jolloin mä voisin käydä allekirjoittamassa sopimuksen tilan ostamisesta ja muutenkin sopia parista asiasta, jotka tilan ostamiseen liittyisivät. Vaikka olikin helpottavaa tietää että mulla oli oma paikka olemassa, jotenkin musta tuntui että se ei kuitenkaan olisi virallista ennen kuin kauppakirjat olisivat allekirjoitettu ja ne olisivat mun hallussani. Kuitenkaan me ei oltu löydetty sopivaa aikaa ennen perjantaita joten enää täytyisi vain onnistua pitämään asia salassa siihen asti…

42. Yllätyksiä

28.10.2021

Seuraavat pari päivää oli vähän helpompia ja mun olo ei ollut jatkuvasti ihan niin nuutunut. Tokihan mä olin Alexiinan neuvosta kokeillut melatoniinia, mikä oli helpottanut kai omalla tasollaan nukahtamista, ja mä olin saanut nukuttua ainakin vähän paremmin

Raicy oli ottanut mut eilen puheisiinsa ja me oltiin käyty pitkä ja vakava mielinen keskustelu siitä, että millaiset mun tulevaisuuden näkymät olisi ja miten meidän ajatukset kohtaisivat tässä tilanteessa, jossa mä kaipaisin oikeastaan jotain uutta ja toinen oli yhden cowboyn köyhempi. Tokikaan mä en tiennyt että miten hyvä valinta mä olin työvoimaksi, mutta ainakin Center tiesi minut etukäteen ja olin istunut satulassa niin pienestä kuin jaksoin muistaa ja tehnyt töitä tyyliin siitä asti kun olin osannut ratsastaa ilman että kenenkään tarvitsi taluttaa. Lopulta meidän keskustelu tuli siihen lopputulemaan että mä lähtisin muutamana päivänä Raicyn kaveriksi laaksoon ja me katsottaisiin että miten homma lähtisi sujumaan ennen kuin mitään lopullista päätöstä tehtäisiin.

Näin ollen mä olin ollut jo aamusta varustamassa HH:ta valmiiksi lähtemään töihin ja ratsastaessani Raicyn vierellä pois ranchilta mä olin miettinyt että millaiseen soppaan mä olin itseni sotkenut. Ensimmäiset tunnit olivat olleet vähän hakemista, mutta hiljalleen rytmi oli alkanut löytymään, ja mä olin saanut tekemisestä kiinni. Täysi vale olisi jos mä sanoisin etteikö työnteko olisi tarjonnut hyvää häiriötä ajatuksille ja auttanut unohtamaan ne hetkeksi. Palatessamme illalla laaksosta mä olin ihan erilaisella tavalla väsynyt ja ei tainnut mennä montaakaan hetkeä siitä kun mä kaaduin leiriaitan sänkyyn kun mä olin jo unessa.

30.10.2021

Edellisenä iltana kun me oltiin palattu laaksosta Raicy oli pyytänyt mut kanssaan toimistoon heti kun me oltiin saatu hevoset riisuttua. Ei mulla ollut täysin varmaa ajatusta siitä, että mistä vanhempi mies olisi mun kanssani halunnut puhua, mutta viitottuaan mut istumaan alas ja kaiveltuaan hetken erästä pöydällä olevaa paperipinoa, tuo oli kääntänyt mun eteeni paperin, jonka yläreunassa komeili sana ”työsopimus”.

Mä jouduin lukemaan paperin muutamaankin otteeseen lävitse, jotta mä oikeasti ymmärsin että Raicy oli tarjoamassa mulle työpaikkaa. Lopulta kun paperin sanat olivat iskostuneet mun tajuntaani ja mies oli varmistanut että muutamat yksityiskohdat kuulostivat hyviltä, tuo tarjosi mulle kuulakärkikynän ja näin pian oikeanpuoleisella viivalla, Raicyn koukeroisen allekirjoituksen vieressä komeili oma allekirjoitukseni. Allekirjoitettuani vielä toisen samanlaisen paperin, Center kertoi että mä saisin jättää sen version itselleni ja palautettuaan kynän sille kuuluvalle paikalle mies toivotti minut tervetulleeksi osaksi OWR:än työvoimaa. Hieman hämmentyneenä kiitin miestä ja poistuessani toimistosta, mä melkein törmäsin Kittyyn, joka oli juuri juoksemassa talliin kai hakemaan jotain viimeisiä tarvikkeita illalla järjestettävään vaellukseen.

”Onks kaikki okei?” toisen askellus pysähtyi hetkellisesti.
”Joo. Kai. On. Raicy tarjos mulle just töitä. Tai siis me allekirjoitettiin työsopimukset. En mä vaan jotenkin ajatellut että se tapahtuisi. Mutta tosiaan mä oon nyt Orange Woodin virallinen työntekijä” mä näytin paperia toiselle.

”Cool! Hei tätä pitää kyllä illalla juhlia kun vaan toi vaellus on ohi. Mä niiiiiiiiin tiesin että Raicy päätyy palkkaamaan sut koska sä oot kyl niin match made in heaven siihen mitä se kaipaa. Mut hei mun on nyt pakko juosta!” Kittyn sanat jäivät kaikumaan ilmaan ennen kuin toinen oli jo kadonnut luoja ties mihin, ja mä suuntasin leiriaitalle hakemaan mun varusteeni sieltä pois ja siirtämään ne Kittyn luokse. Muut vaellukselle osallistujat olisivat kuitenkin saapumassa tänään ranchille ja Kittyn kuullessa mun pohdintani siitä että pitäisikö mun poistua jaloista leiriaitalta tuo oli enemmänkin ilmoittanut kuin kysynyt että mä voisin tulla sen luokse.

Kevyillä matkatavaroilla matkustaminen tarkoitti sitä että mun pakkauksessa ei ollut mennyt kovinkaan kauaa ja lopulta mun rinkkani oli nojaamassa Kittyn asunnon seinää ja mä asettelin ne vähäiset ruokatarpeet mitä mulla oli aitalla ollut toisen jääkaappiin. Katsottuani kelloa mulla olisi vielä muutama tunti aikaa ennen kuin vaellus alkaisi, joten mä päätin lähteä liikuttamaan Imaghostin sekä Chipin koska jostain syystä Kitty oli vakuuttanut mulle että HH olisi täydellinen vaihtoehto maastoratsuksi Chipin sijaan…

--

Kirjoitettu tuotoksena tähän tapahtumaan

En mä tiedä mikä älynväläys oli osallistua (tai no siis nti Loopilla saattoi olla osa ja arpa) HH:n kanssa yösuunnistukselle. Kuitenkin mä olin varustamassa rautiasta oria ja valmistautumassa suuntaamaan kylmään ja talviseen, sekä ennen kaikkea pimeään Kanadan alkuiltaan. Mä en ollut ratsastanut edes hirveästi HH:lla ja oikeastaan sekin vähä mitä me oltiin orin kanssa tehty yhteistyötä, oli enemmänkin sellaista että me opeteltiin, mikä on westernhevosen ratti sekä mikä on jarru.

Kai se olisi vain hypättävä syvään päätyyn ja lähdettävä kokeilemaan Kanadan pimeyteen että miten HH toimisi maastossa. Lopulta kuitenkin aika valmistautumiselle oli ohitse ja meidän oli aika lähteä ensimmäisenä ratsukkona matkaan. Vaikka ehkä looginen ratkaisu varsinkin uuden ratsun kanssa olisi lähteä hakemaan lähellä olevaa punaista tai vaaleansinistä rastia, mä päätin kääntää HH:n kohti vaaleansinistä rastia, mutta sille pysähtymisen sijaan me jatkettiin pimeyteen kohti kaukaisimpana olevaa tummansinistä rastia. Pimeyden ympyröidessä meidät mä saatoin vain toivoa että me tultaisiin yhtä matkaa takaisin eikä ori heittäisi mua selästään mihinkään matkan varrelle.

Pimeyden otettua meidät tiukkaan halaukseensa, HH tuntuu olevan hieman levoton ja mä aloin pohtimaan olisiko mun sittenkin pitänyt ottaa Chip ratsuksi. Kuitenkin me jatketaan matkaa ja ikusuudelta tuntuneen ajan jälkeen me löydetäänkin ensimmäinen rasti, joten on aika kääntää orin turpa kohti ranchia ja seuraavaa rastia, jonka ohi me ratsastettiin. Kuitenkaan mitään ei löydy ja rautiaan kerätessä kierroksia, mä päätän jättää rastin välistä ja lähteä hakemaan seuraavaa rastia. HH tuntuu liikkuvan todella reippaasti ja mä toivon että metsässä ei juoksisi hirviä tai muita elikoita tai kuuluisi mitään rasahduksia mitkä saattaisivat saada orin säikähtämään. Paluu katuvalojen valaisemalle reitille tuntuu tasaavan niin omaa kuin myös HH:n pulssia.

Oikealla, lähempänä OWR:ää sijaitseva keltainen rasti tuntui hieman liian houkuttelevalta, mutta mä tiesin että parempi olisi hakea kauempana olevat rastit sillä muuten niiden hakemisesta saattaisi tulla hieman liian hankalaa. Reitti onneksi jatkuu tien viertä, eikä jossain pussinpohja pimeys pöpelikössä joten ehkä me selvittäisiin orin kanssa seuraavalle rastille hengissä, ellei joku idiootti kaahaisi kuin päätön kana tietä pitkin. Kuitenkin me saavutaan HH:n kanssa seuraavalle rastipaikalle ja se tuntuu olevan myös tyhjä, kuitenkin tässä kohtaa mä uskallan laskeutua orin satulasta ja tutkia maastoa vähän paremmin jalkaisin, sillä todennäköisesti ori saattaisi karatessaan lähteä kohti ranchia eikä juuri vastakkaiseen suuntaan, vaikka hevosista ei ikinä tiedä. Mitään ei kuitenkaan tunnu löytyvän joten mä ponnistan takaisin orin satulaan ja jatkan matkaa kohti seuraavaa rastia.

Jatkaessani matkaa kohti turkoosia rastia, joka oli seuraava merkattu rasti kartallani. Kaksi turhaa stoppia sai mut miettimään miksi ihmeessä mä olin antanut Kittyn ylipuhua mut osallistumaan, saati miksi mä olin päättänyt valita HH:n ratsukseni enkä mä ollut valinnut Chipiä sillä ruuna olisi voinut olla paljon parempi vaihtoehto. Kuitenkin seuraavan rastipaikan lähestyessä mä näin jotain liikettä ja mä en tiennyt että oliko kyseessä jokin metsäneläin vai mikä, mutta päästessäni lähemmäs sitä kohtaa missä rastin piti olla, Roi astui esiin ja tervehdittyäni minua tuo antoi minulle tehtävän.

Ehkä jo valmiiksi hieman kiukkuinen mielentila ei antanut jotenkin mun ajatusten toimia kunnolla ja mulla oli sellainen olo että mä en saisi millään mitään järkevää vastausta aikaan. Mun miettiessäni tehtävän vastausta, paikalle oli saapunut kaksi muutakin ratsukkoa ja pohdittuani vielä hetken vastausta mä kävin kertomassa Roille oman versioni. Ei mulla ollut mitään hajuakaan siitä että oliko mun vastauksessani edes mitään ajatusta siitä mikä oli oikein, mutta lupa jatkaa matkaa oli sentään ihan positiivistä ja mä käänsin rautiaan turvan kohti pinkkiä rastia.

Lähestyessämme metsänrajaa, rautias ori tuntui jännittyvän mun allani. Pimeys ei helpottanut omaa näkemistäni joten mä yritin olla kuin mä en olisi huomannut rautiaan jännittymistä, ja mä laskinkin käteni orin kaulalle, yrittäen rauhoitella HH:ta. Lopulta ori rauhoittuikin ainakin jonkin verran, vaikka se pyörikin vielä hetken, mutta katsoessani taakseni näin toisen ratsukon seuraamassa meitä. Mä mietin hetken että pitäisikö mun poiketa hetkellisesti reitiltä ja kokeilla hävittää toinen ratsukko meidän hänniltä mutta lopulta mä tulin siihen lopputulokseen että ehkä toisesta ratsukosta voisi olla apua. Kuitenkin jossain kohtaa mä tajusin että toista ratsukkoa näkynyt ja tarkistettuani karttaani musta alkoi tuntumaan että mä olin vahingossa eksyttänyt itseni.

Kuitenkin me palattiin takaisin polulle juuri sopivasti löytääksemme seuraavan rastin ja matka jatkuu melkein samaa tahtia kohti seuraavaa rastia, joka piti olla sillan lähellä. Me löydettiin silta helposti mutta rastia ei tuntunut löytyvän. Mä olin laskeutunut HH:n selästä ja tutkin maastoa paremmin vielä jalkaisin, mutta lopulta mun oli aika nousta takaisin rautiaan satulaan, ja samalla mä mietin että millaisella tahdilla meidän kannattaisi jatkaa matkaa. Lopulta mä päätin siirtää HH:n raviin ja jatkaa eteenpäin. Kuitenkin musta tuntui että mä olin ollut ihan liian lähellä rastia joten mä käänsin rautiaan orin ympäri ja palasin tutkimaan siltaa vielä hetkeksi ennen kuin mä jouduin niellä tappioni ja mä käänsin HH:n takaisin suuntaan, johon me oltiin menossa ja samalla mä pyysin rautiaan laukkaan.

Pimeä pelto ei näyttänyt lupaavalta ja mä siirryn saunalle, jonka ikkunoista loistava valo lupailee hyvää. Kuitenkin Raicyn sanat siitä että rastia ei ole, saa mut huokaisemaan syvään ja jos mä en olisi jo tässä vaiheessa kierrosta, mä olisin varmaan keskeyttänyt ja jäänyt Centerin seuraksi saunalle ja puhunut tuon kanssa mitä mieleen putkahtaa. Kuitenkin mä jatkan matkaa kohti leiriaittaa ja sen portailla istuu joku. Kotoisa aksentti toivotti mut tervetulleeksi juuri kun mä olin huomannut vihreän rastin, joka oli ilmestynyt aitan oveen. Huomattuaan että mun keskittyminen oli palannut edes vähän, tuo antoi mulle tehtävän.

Vaikka mä olin kerennyt jo ajatella vaikka ja mitä tuosta tehtävästä, ei tämä onneksi ollut niin hankala kuin edellinen ja mä keksin oikeastaan aika nopeastikin sille vastauksen. Saatuani luvan jatkaa matkaa me suunnattiin kohti seuraavaa rastia, joka oli myllyllä. Nuotiopaikalla rätisi iloisesti Dewnin pitäessä tulta yllä ja kuullessaan rautiaan kavioiden äänet tuo kääntyi puoleeni tervehtien minua iloisesti. Nuoremman Centerin innokkuus ei valitettavasti tarttunut muhun ja se kai huvitti Dewniä sillä tuo naurahti samalla kun tuo tarjosi minulle uutta tehtävää. Lukiessani sitä lävitse mä huokaisin syvään ja mietin entistä suuremmin että miksi mä olin lähtenyt koko hommaan mukaan. Mä tarjoilin Dewnille vastaukset vaikka mulla ei ollut mitään hajuakaan siitä että olinko mä edes pienestikään oikeilla jäljillä.

Lopulta me saatiin jatkaa matkaa ja toiseksi viimeinen rasti löytyi rannalta todella helposti joten me suunnataan HH:n kanssa viimeiselle rastille, joka löytyy pienestä metsiköstä. Viimeisenkin rastin ollessa löydettynä mä annan orin kiitää maaliin ja annettuani HH:n tasata hengitystään hetken, mä lähden tauluttamaan oria kohti western tallia, jossa mä riisun sen varusteet ja hoidan orin pitkän kaavan mukaan pois, ennen kuin mä lähden etsimään jotain paikkaa missä mä saatoin istua vain hetken ja vetää henkeä ennen kuin mä olin valmis palaamaan muiden elävien otusten pariin.

41. Kaukana kaikesta vai sittenkin vain syvemmällä asioissa?

24.10.2021

Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua.

Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse.

Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa.

”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.”
”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?”
”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.”
”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.”
”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?”

”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun.

”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.”

Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään.
Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan.

25.10.2021

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on.

Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta?

Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea.

Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille.

Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi.

”Ai huomenta Tyler!”
”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa.
”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.”
”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.”

HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa.

Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä.

Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta.
”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä.
”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.”
”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?”
”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni.

”Liittyykö se jotenkin isääsi?”
”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.”

”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?”
”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista.

”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin.
”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni.

Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä.