Oli vaadittu pientä sovittelevaa äänen sävyä ja ehkä hieman pieniä valkoisia valheitakin siihen, että olin saanut vanhempani ylipuhuttua siihen että Charlie saisi hakea minut sairaalalta kun minut kotiutettiin. Jos oloni oli alkanut olemaan surkea jo keskiviikkona sairaalalla, sitä se varsinkin tänään oli.
Osa särystä johtui murtuneesta kädestäni, mutta sitäkin suurempi osa taisi olla vain jumiutuneista lihaksista, sillä olin kuitenkin ottanut koko kropalleni aikamoisen tärskyn tipahtaessani Foreverin satulasta suoraan kovaan maahan. Toivoinkin että suurin osa säryistä olisi helpottanut siihen mennessä, kun minun ja Charlien olisi aika lähteä Kanadaan, sillä ei olisi mitään iloa istua useampaa tuntia autossa jos jokaiseen milliin sattuisi.
”Valmis?” Charlie kysyi istuessamme tuon pick upissa.
”Joo, mennään vain” vastasin kohentaessani asentoani vielä hieman. Löydettyäni paremman asennon, jossa jokainen lihas ei tuntunut olevan minua vastaan.
”Mites farmilla?”
”Ei ihmeempiä. Forever on ollut vähän säikky sen keskiviikon jälkeen, mutta kyllä sen kanssa toimeen tulee. Se on saanut oikeastaan vain olla omissa oloissaan sen jälkeen ja oon käyttänyt Carlyä lauman tarkistamiseen”
”Okei. No antaa Foreverin olla niin kauan kun ollaan takaisin Kanadasta. Onneksi meillä on sentään mönkkäri, niin hommasta tulee jotain yksikätisenä. Kuitenkaan tässä ei ole kuin nelisen päivää mitä mun täytyy selvitä niin enköhän mä pärjää”
Loppumatka meni hiljaisuuden vallitessa välillämme ja Charlien ohjatessa autonsa pihaamme vanhempani tulivat suoraan meitä vastaan ja varsinkin äitini tarjoili sellaisen saarnan, että minulla ei ollut mitään mahdollisuutta sanoa että en todellakaan haluaisi mennä päätalolle äidin paapottavaksi, vaan pystyisin kyllä elämään omassa mökissäni vaikka omistaisinkin vain yhden toimivan käden tulevat viikot. Laahustaessani vanhempieni perässä sisälle, kuin pikkupoika, joka oli jäänyt rähkyyksistä kiinni, olin tyytyväinen että Kanadaan lähtö oli lähempänä joka sekunti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti