keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

56. Muutto

Mun synttäreiden jälkeen asiat tuntuivat rauhoittuneen. Tilannetta helpotti sekin, että päivien edetessä Raicy pystyi tekemään kokonaisvaltaisemmin töitä. Tokihan Alexiina oli pyytänyt jotta me pidettäisiin Joshin kanssa miestä vähän silmällä ja ei annettaisi toisen tehdä ihan liikaa ainakaan heti alkuun, vaan että pidettäisiin edes vähän toista aisoissa. Eihän se helppoa ollut ja me oltiin tapeltu Raicyn kanssa ihan kunnolla pariinkin otteeseen, jos painokkaita sanoja ja korotettuja äänenpainoja tappeluksi voi sanoa.

En mä tiennyt miten pahasti mä uhkasin omaa työpaikkaani sillä, että nousin työnantajaani vastaan, mutta mä ainakin yritin tehdä parhaani. En mä tiedä oliko sana kiirinyt Alexiinalle siitä, mitä laaksossa oli tapahtunut, mutta sen jälkeen Raicy oli ollut muutaman päivän jopa Joshiakin hiljaisempi. Sen lisäksi että asiat töissä alkoivat tasaantumaan, oltiin me löydetty uudelleen jonkinlainen balanssi meidän suhteeseen Kittynkin kanssa. Taloni remontti oli sellaisessa vaiheessa, että mä olin jopa alkanut – omalla huonolla tavallani – sisustamaan taloa. Paljoa mä en ollut päätalolla tehnyt, mutta sentään mä olin antanut hetekan eläköityä ja mä olin hankkinut ihan oikean sängyn. Ei sekään uusinta huutoa ollut, mutta se sai ajaa asiansa ja siihen mahtui paljon paremmin kaksi ihmistä.

Aamut, jolloin mä en herännyt yksin olivat harvassa ja jokainen sellainen, kun mä näin vilahduksen pinkkiä hiuskuontaloa, sai mut tuntemaan oloni paljon paremmaksi ja mä taisin rakastua Kittyyn aina vähän enemmän. Me oltiin hiljalleen opittu puhumaan ja kuuntelemaan toisiamme paremmin joten me oltiin saatu ratkottua jotain sellaisia ongelmia mitä meillä oli ollut. Toki me oltiin puhuttu paljon lävitse myös sellaisia asioita, joista oli meinannut alkaa tulemaan ongelma. En mä tiennyt että oliko viime vuosi aiheuttanut jonkinlaista henkistä kasvua jos sitä tämän ikäisenä oli mahdollista enää tapahtua, mutta jotenkin uuden lehden kääntäminen elämäntarinassani tuntui nostaneen taakkaa mun hartioiltani.

Asioiden vakaantuessa mä olin sopinut jotta mä pitäisin ainakin viikon vapaata ja kävisin kotona hakemassa viimeisiä tavaroita sekä tietenkin Foreverin. Ajomatka Orange Woodista kotiin olisi pitkä, joten mä olin lähtenyt matkaan jo aikaisin maanantaina sekä ajanut mahdollisimman pitkiä pätkiä. Näin mä saisin taitettua matkan suhteellisen reippaasti, varsinkin nyt kun mä ajelin tyhjän trailerin kanssa. Tietenkinhän yksin ajaminen oli tylsää ja aika tuntui matelevan vaikka miten mailit jäivätkin taakse. Tokihan mitä lähemmäksi kotikoti tuli, sitä enemmän mä aloin odottamaan sitä, että näkisin äidin pitkästä aikaa.

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

55. Pysähdys

Mä olin edellisenä iltana suunnitellut lähtöni Orange Woodsista siten että mä olin käynyt tallilla suihkussa ennen lähtöä. Normaalisti mä olisin jäänyt sen jälkeen Kittyn luo yöksi, mutta nyt kun Carrot vietti aikaa tuon luona, mä olin viettänyt paljon enemmän aikaa omalla tilallani. Tallin remontti oli edennyt suurin harppauksin, vaikka olikin aina omanlaisensa projekti siirtää generaattori tallin ja päätalon väliä, mutta mä sain homman toimimaan. Hiljalleen mä olin saanut suunniteltua sen, millaisen tallin mä haluaisin ja omalla tavallaan odotinkin sitä hetkeä että saisin tuoda myös hevoset kotiin, sillä se helpottaisi myös rahallisesti. Huomenna olisi edessä mun päiväni aurora weeksillä ja sen puolesta mä olin saanut päivän vapaaksi omista töistäni.

Tokihan mua mietitytti että miten mä tulisin selvitymään päivästä, varsinkin kun mä en ollut vetänyt tuollaisia päiviä oikeastaan ikinä. Normaalisti kaikki tällaiset olivat Raicyn vedettäviä, mutta toisen vasta ollessa palaamassa takaisin työnteon pariin, oli Alexiina kysynyt multa ottaisinko mä Raicyn saappaat täytettäväkseni. Onnekseni asiat, joita vieraille täytyi näyttää, olivat ihan arkisia ja HH oli oppinut ne myös sen verran hyvin että ori toimisi melkein ajatuksen voimalla. Lähtiessäni johdattamaan porukkaa kohti laaksoa, mä mietin että mihin mä olin itseni laittanutkaan. Kuitenkin päästessämme laaksoon ja kertoessani mistä kaikessa oli kyse, tutusta asiasta puhuminen tuntui olevan onneksi helppoa. Kaikki meni onneksi hyvin ja kaikki palaisivat takaisin ranchille yhtenä palana enkä mä saattanut kuin toivoa että mä olin onnistunut tehtävässäni.

Palattuamme takaisin ranchille, oli aika hoitaa hevoset pois ja sen jälkeen valmistautua illalliseen sekä illanviettoon Tamulissa. Ilta Tamulissa oli sujunut ihan sulavasti ja kaikilla tuntui olevan suhteellisen hauskaa. Kittyllä oli vauhti päällä ja tuo viihtyi Aurora weekin vieraiden kanssa. Mä istuin tiskillä ja join vesilasiani pienillä hörppäyksillä. Juoma ei ollut se mun ensivalintani, mutta mun oloni ei ollut pitkään kovinkaan mairitteleva joten mä en uskaltanut sekoittaa enää alkoholia pakkaan. Muiden juhlinnan seuraaminen oli ollut jo viimeiseen tunnin verran tylsää, ja mä ajattelin että mä hipsisin vain kotiin nukkumaan jotta mä jaksaisin herätä töihin seuraavana aamuna.

Kävellessäni kohti Tamulin ulko-ovea, jo päiviä mun rinnassani ollut pistävä tunne tuntui vahvistuvan. Pisto muuttui hiljalleen pudistukseksi ja se tuntui vaikeuttavan mun hengitystäni, ja mä jouduin ottamaan tukea ovenpielestä. Joku tuli kysymään multa että olinko mä kunnossa enkä mä tiedä vastasinko mä mitään tai mitä kävi, sillä seuraavan kerran kun mä näin jotain, mä olin jossain muualla kuin Tamulissa. Makasin selkeästi sängyssä ja korjatessani asentoani ymmärsin että olin terveyskeskuksessa, mutta se, että miksi olin sinne joutunut oli täysin pimeän peitossa.

Mä en tiennyt että kauanko mä vain makasin paikallani, kunnes ovi aukesi ja sisään asteli ilmeisesti sairaanhoitaja.
”Täälähän ollaan herätty. Millainen olo sinulla on?”
”Hyvä. Mä en vain ymmärrä miksi mä olen osastolla? Tai kun en mä muista että mulle olisi käynyt mitään?”
”Sinut tuotiin tänne eilen rytmihäiriöiden vuoksi. Olit romahtanut Tanssivaan Muuliin” sairaanhoitaja kertoi, antaen katseensa vaihdella minussa sekä papereissani. Tieto oli yllättävä, sillä mä muistin olleeni Tamulissa, mutta oikeastaan mitään sen jälkeen mä en muistanut kunnolla. Kyselin sairaanhoitajalta siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja tuo sanoi että lääkäri olisi aloittamassa pian kierroksensa, joten mä saisin viimeistään siinä kohtaa lisää tietoa. Ehkä tuntia myöhemmin lääkäri saapuikin paikalle ja me puhuttiin siitä, mitä viime yönä oli tapahtunut sekä tietenkin miten hommat jatkossa menisivät. Lopulta lääkäri sanoi että jos seuraavan parinkin tunnin aikana mun EKG käyrät näyttäisivät hyvältä, mä voisin päästä kotiin.

Kotiuttamisen aikana mä sain ohjeet jatkosta, sekä muutaman päivän sairaslomaa, jotta mä voisin ottaa vähän rennommin ja antaa keholleni aikaa palautua jotta rytmihäiriöt eivät alkaisi uudelleen. Palattuani takaisin Orange Woodiin, tiesin että edessä olisi mahdollisesti selitykset siitä, mihin mä katosin edellisenä iltana. Varustaessani HH:ta jotta saatoin palata takaisin töihin jonkin selityksen kera, mä toivoin että en joutuisi lopulta selittämään asiaa ollenkaan tai että vähintäänkin saisin selitykseni helposti lävitse ilman että totuus tulisi esiin.

lauantai 5. helmikuuta 2022

54. Ratsunpolulla

Tapahtunut myöhemmin 06.02.2022

Kitty tuntui unohtaneen minut kokonaan. Hyvä jos mä olin nähnytkään toista torstain jälkeen. Me oltiin viestitelty ihan normaalisti aina siihen asti että Kitty oli ilmoittanut että se lähtisi vetämään liinatuntia. Sen jälkeen mä en ollut kuullut Kittystä oikeastaan mitään ja samanlainen radiohiljaisuus oli aikalailla edelleen päällänsä. Olihan Kitty jossain kohtaa laittanut minulle jotain viestiä, mutta oikeastaan ennen eilistä mä en ollut nähnyt Kittyä suuremmin edes tallilla. Toki meidän aikataulut varmasti menivät ristiin koska mä tein pitkää päivää laaksossa kun me oltiin saatu Raicyltä muutama ylimääräinen työtehtävä hoidettavaksi ja niissä meni hieman pidempään kun hoidimme niitä kahdestaan Joshin kanssa.
”Onko kaikki kunnossa?” Josh oli kysynyt minulta lähtiessämme aamulla laaksoon.
”Mhmmm… nukuin vain huonosti. Kyllä mä selviän.” Tiesin että olisi epäreilua jättää Tomford tekemään työt yksin ja vaikka ehkä peli olisikin ollut järkevintä viheltää poikki, mä nousin silti HHn selkään ja me suunnattiin töihin kuin kaikkina muinakin päivinä siihen asti. En mä ollut maininnut kenellekkään mitään siitä vaihdellen pistävästä tai puristavasta tunteesta joka mun rinnan vallitsi aina satunaisesti ja pahimmillaan vaikeutti mun hengittämistä hetkellisesti. Mä toivoin että ne oireet menisivät muutamassa päivässä ohitse, tai viimeistään silloin kun mä saisin hoidettua kaikki asiat siten että mulla jäi vähän enemmän aikaa nukkumiselle kuin mitä mä tällä hetkellä kerkesin unta saamaan vuorokaudessa.

Palatessamme laaksosta mä näin yllätyksekseni Kittyn ja jonkun vaalean tytön, jolla oli useita tatuointeja kasvoissaan, juttelevan käytävällä. Mä olin saanut hoidettua hh:n pois sekä olin jo harjaamassa Imaghostia jotta voisimme jatkaa Dewnin kanssa pikkutamman kouluttamista. Olin saanut nuoren Centerin juttuihini ihan sattumalta eräänä päivänä ja muistin Alexiinan joskus maininneen siitä, että tuon omaa alaa oli hevosten kouluttaminen, joten olin kysynyt josko tuolla olisi aikaa ja kiinostusta auttaa Imaghostin ratsutaipaleen alussa. Tokikaan uusia menoeriä budjettini ei olisi enää kestänyt, mutta nyt kun nuori mustangitamma asui taas poikkeuksellisesti kasvattajansa luona, en viitsinyt antaa pikkutamman koulutuksen venähtää ihan liian pitkälle vain oman rahatilanteeni takia.

Harjatessani tummanharmaata mustangia Kitty oli ilmestynyt Imaghostin karsinalle, ja tuo kertoi minulle että oli tavannut yllättäen puolisiskonsa. Vaikka ajatusprosessini kestikin puolitoista kertaa normaalia ihmistä pidempään, mä onnistuin lopulta sanomaan toiselle että sisarukset ovat hieno asia ja että mä toivoin jotta Kitty ja Carrot – niin kuin tuo oli siskostaan puhunut – onnistuisivat tutustumaan toisiin kunnolla. Kittyn puhetulva jatkui ja jatkui, kunnes mun oli pakko lopettaa se, sillä Dewn odotti jo ihan varmasti meitä ja päästessäni ulos tamman karsinasta, huomasinkin oljenvaaleat hiukset omaavan miehen odottavan meitä. Taluttaessani nuorta tammaa lähemmäksi toista, se sama pudistava kipu palasi rintaani ja mun oli pakko hengittää pinnallisesti. Nuoremman Centerin harmaissa silmissä vilahti epäilys, mutta mä yritin olla huomaamatta sitä, sillä kipu laantuisi kuitenkin kohta.

Imaghost oli itsepäisin hevonen ikinä, jonka mä olin tavannut ja emme olleet oikeastaan edenneet tamman kanssa askeltakaan. Kaikki asiat tuntui siltä että ne piti purkaa useaan pienempään palaan tamman kanssa ja silti niiden esittely sille oli yksi työ ja tuska. Kuitenkin jotain pientä edistykseen viittaavaa oli huomattavissa, sillä nyt tammaa sai jo lähestyä satulan kanssa, vaikka se protestoikin heti, kun mikään osa satulasta edes hipaisi. Tuokiomme nuoren tamman kanssa olivat olleet lyhyitä, ja ne olivat loppuneet oikeastaan jo siihen, kun tamma ei ollut reagoinut mitenkään satulaan, vaan vaikuttanut hyväksyvän sen lähelleen. Imaghostin ratsutiestä tulisi pitkä ja kivinen enkä mä tiennyt että olisiko minulla minkään sortin paukkuja viedä tammaa eteenpäin. Siitä, milloin Raicy olisi palaamassa töihin ei ollut mitään varmuutta joten aika nuoren kouluttamiselle olisi toisaalta myös ainakin siihen asti rajallista.

Harjatessani tummanharmaata karvaa vielä uudelleen, totuttaakseni tamman siihen että hoitaminen tapahtuisi ennen kuin mitään kävisi ja vielä senkin jälkeen, ajatusteni sekamelskasta nousi mieleen Kitty ja tuon sisko. Mä en voinut edes kuvitella miltä tuntuisi jos me Trevorin kanssa saataisiin tietää, että meillä olisi salattu pikkusisko tai -veli. Kipakasti liikahtava mustangitamma palautti minut kuitenkin takaisin tähän hetkeen, ennen kuin jätin sen yksin karsinaansa ja suuntasin takaisin omalle tilalleni jatkamaan tallin rakenteiden purkamista sekä uusien karsinoiden suunnittelua.

53. Ajatuksia

Nitisevän hetekan päälle asetetulla muhkuraisella patjalla makasi lyhyt mies. Hiekanväriset, jo nyt liian pitkäksi venähtäneet hiukset olivat sotkussa tyynyllä, joka muistutti enemmänkin myttyä kuin kunnon tyynyä. Viltti, joka tuolla ajoi peiton asemaa, oli valunut peittämään enään vain miehen alaruumiin, jättäen paljaaksi lihaksikkaaksi työskennellyt kädet sekä harmaan t-paidan peittämän jäntevän yläruumiin. Tuon hengitys oli hetkellisesti tasaantunut, indikoiden siitä että uni oli rauhoittunut äskettäisen pyörimisen jälkeen. Unen saaminen oli ollut miehelle hankalaa, siitäkin huolimatta, että mies koki jatkuvasti olevansa niin väsynyt että voisi nukahtaa seisaalleen.
Hiekanvaaleat hiukset omistava mies oli tullut sellaiseen lopputulokseen, että tuolla oli ihan liikaa lautasellaan. Päivätyö Orange Wood Ranchilla, jossa tuo yritti parhaansa mukaan suoriutua vähintään puoliksi myös työnantajansa työtehtävistä, oman tilansa remontin viimeistely sekä nuoren tammansa alkanut ratsukoulutus tuntuivat vievän kolmekymmentä tuntia vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tarjolla olevasta tunnista. Jo parin viikon ajan vaalea mies tiesi venyttäneensä itseään ihan liian ohuelle, osin myös sen vuoksi että tuo ei halunnut ajatella asioita. Eteen tullut kysymys – tai oikeastaan ehdotus – perheen perustamisesta pelotti miestä, vaikka tuo ei halunnutkaan myöntää sitä kenellekään. Sitoutuminen ei oikeastaan edes ollut se osuus, joka hiekanvaaleaa miestä pelotti, vaan oikeastaan kuviossa tuota pelotti tuo itse. Vain kuukauden kuluttua mies täyttäisi 35-vuotta ja samalla tuo olisi vain viiden vuoden päässä siitä hetkestä että saavuttaisi alarajan riskiryhmässä olemiselle.

Raskas, uninen huokaus karkasi ilmoille, miehen vaihtaessa taas kerran asentoaan hetekallaan. Eihän mies ollut ajatellut löytävänsä parisuhdetta oltuaan niin kauan poikamiehenä ja ehkä jo viettäessään jonkinlaista peräkamarin poika elämää. Ystävystyminen oli kuitenkin johtanut asioiden etenemiseen ja tunteiden syventymiseen sekä lopulta parisuhteeseen. Kitty oli ihan erilainen persoona, kuin unissaan äänehtivä mies eikä noita olisi varmasti ikinä ajatellut pariskunnaksi. Kuitenkin vaalea mies oli kehitellyt hitaasti, mutta varmasti kehittyviä tunteita räväkkää pinkkipäätä kohtaan mutta siltikään tuo ei voinut olla varma, että ymmärsikö nainen kuinka vakavista asioista, tultaisiin mahdollisesti muutaman vuoden kuluttua puhumaan ja olisiko nainen valmis kulkemaan tuon vierellä matkan, jonka mahdolliset hoidot aiheuttaisivat. Miten nuo selittäisivät mahdollisesti silloin kotona olevalle lapselle, miksi isä oli pitkiä aikoja sairaalassa, väsynyt sekä menettäisi hiuksensa.

Huohottaen mies ponkaisi istumaan, ennen kuin toi kädet kasvoilleen ja upotti kasvonsa karheisiin kämmeniinsä. Samanlaiset unet, ehkä jopa painajaismaiset olivat alkaneet toistumaan useamman kerran viikossa. Niiden näkeminen ei helpottanut miehen oloa ja tuo toivoikin että jossain kohtaa painajaiset helpottaisivat eivätkä ne haittaisi toisen nukkumista. Vedettyään henkeä, mies nosti viltin sivuun, ennen kuin tuo heilautti jalkansa kylmälle lankkulattialle istuen hetken hetekansa laidalla, kunnes viimein nousi ylös. Muutamassa askeleessa tuo saavutti tason, josta olisi tulossa myöhemmin keväällä toimiva tiskipöytä. Pöydältä hiekanvaalea mies poimi vesipullon, sekä mukin, josta puuttui muutama pala sieltä, täältä ja täytti noin puolet mukista vedellä ja lopulta sulki pullon. Muki, jonka ulkomuoto tuntui sopivan miehensä itsensä olotilaan, nousi tuon huulille ja vain muutamalla kulauksella neste oli kadonnut tuon kiduksiin. Pehmeän kolahduksen siivittämänä muki laskeutui takaisin tasolle ja mies kääntyi kannoillaan, palaten takaisin epämukavalle hetekalleen.

Asetuttuaan uudestaan makuulle, palauttaen viltin paremmin päällensä työn karhentama käsi nousi kohti kasvoja, etusormen sekä peukalon hakiessa paikkansa nenän varren molemmin puolin. Hierottuaan hetkellisesti tätä kohtaa kasvoillaan, käsi sai valua alaspäin, nyt jo enemmänkin parroittuneen kuin sänkisen leuan ylitse. Juuri ja juuri huomattavasti hiekanvärisiä hiuksia tummempi parta oli saanut kasvaa kuin varkain peittämään leukaperät sekä posket ja suun ympäristön. Monelle muutos tuon ulkonäössä saattoi myös tuoda tuolle lisää vuosia enemmän tai vähemmän yllättäen, mutta ollessaan niin uppoutunut ajatuksiinsa päivien saatossa, ei tuo ollut muistanut pitää omasta ulkomuodostaan kovinkaan tarkasti huolta. Tiedä olisiko muistanut syödäkään, ellei omaisi vakituista kutsua työnantajiensa illallispöytään ja näin ollen saaden edes hieman syödäkseen.

Valuttuaan hieman alemmas muhkuraisella patjallaan, tuo käänsi kylkeään, ennen kuin sulki silmänsä uudelleen ja syvän huokaisun siivittämänä yritti saada edes hetken vielä nukutuksi, ennen kuin uuteen aamuun ja työpäivään herättävä kello aloittaisi omaa melodiaansa.

lauantai 22. tammikuuta 2022

52. Perhekysymys

Kitty oli kertonut että minulle Alexiina oli kutsunut meidät illalliselle päätalolle. Tokihan meillä oli jatkuva kutsu päätalon illallispöytään, mutta mä olin viettänyt melkeinpä jokaisen vapaan hetken, joka minulla oli ollut töiden jälkeen omalla farmillani siihen että olin ensin purkanut pintoja ja sähkömiehen käynnin jälkeen olin laittanut pintoja taas kuntoon. Alakerta alkoi olemaan jo valmiina, vaikka tietenkin joitain pintoja täytyisi vielä viimeistellä lopullisilla materiaaleilla, sekä koko talo sisustaa. En mä toisaalta tiennyt että millaisia kalusteita mä tarvitsisin, koska mä olin kuitenkin tottunut elämään pienessä mökissäni, jonka kalustamisesta mun ei tarvinnut ikinä huolehtia.
Illallinen päätalolla oli mennyt ihan rennoissa merkeissä alkuun puhellen erilaisista aiheista sekä ihmisten suunnitelmista. Kuitenkin Kittyn alkaessa puhumaan lapsihaaveistaan ilmapiiri muuttui ihan täysin, ja mä en tuntenut enää omaakaan oloani ihan hyväksi pöydän ääressä. En mä toisaalta myöskään halunnut poistua ainakaan vielä pöydästä, varsinkin kun Kitty paljasti kaikille että me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että me hankittaisiin jossain kohtaa lapsi. Tokihan ennen sitä pistettä oli paljon sellaisia asioita, joita täytyisi hoitaa ja selvittää, sillä musta tuntui että Kitty ei ehkä ollut ajatellut asiaa ihan täysin lävitse.

”Anteeksi että minäkin poistun näin yllättäen. Meillä on kuitenkin huomenna taas aikainen aamu Joshin kanssa. Suuret kiitokset teille molemmille, Alexiina ja Emily taas kerran herkullisesta illallisesta” yritin tehdä poistumisestani mahdollisimman sulavan ja sen oloisen että mä en paennut paikalta vain sen takia että mä en kokenut oloani kovinkaan hyväksi tämän aiheen ympärillä. Päästyäni eteiseen, vedin bootsini jalkoihini sekä poimin stetsonini hyllyltä, ennen kuin avasin ulko-oven ja astuin ulos pakkaseen. Kylmä talvi-ilma tuntui lamaannuttavan keuhkoni koska en ollut osannut valmistautua siihen että ilma oli näin kylmää. Vaikka lapsi asia koski myös minua, en mä jotenkin tiennyt että miten mä voisin ilmaista huoleni Kittylle ilman että mä suututtaisin toista.

”Tyler!” Kittyn ääni kuului jostain mun takaani ja katsahtaessani olkani ylitse, toinen harppoi mua kohden. ”Onko kaikki okei?”
”Mmm.. mä vain… mä vain mietin tuota lapsi asiaa. Pitäisikö… pitäisikö sen kanssa odottaa vielä? Vaikka… vaikka ensi vuoteen?”
Kittyn ilme muuttui kysyvästä johonkin sellaiseen mitä mä en osannut lukea ja toinen näytti hyvinkin shokeeraatuneelta.
”Sä… sä…. sä… et ollutkaan tosissasi?”
”Mä… mä olen. Haluaisin vain että meillä olisi koti olemassa. Ei mun tilani ole vielä sellaisessa kunnossa että sinne voisi muuttaa kunnolla, saati lapsen kanssa.”
Kittyn huomio taisi kuitenkin olla ihan jossain muussa aiheessa eikä toinen tainnut kuulla että mitä mä olin sanonut.
”Mä olin ihan varma että sä olit samaa mieltä… Mä oon haaveillut ja miettinyt ja pohtinut ja ja ja…”
”Kyllä mä haluan. Mä haluaisin myös olla tilanteessa, jossa mä voisin tarjota perheelleni kodin ja nyt mulla ei ole sellaista tilannetta.”

Ilme Kittyn kasvoilla sai mun oloni huononemaan entisestään, koska mä en ollut halunnut mitenkään joutua tilanteeseen, jossa mä pahoittaisin toisen mielen. Mä otin askeleen lähemmäs Kittyä, mutta toinen vetäytyi taaksepäin selkeästi vältellen mun kosketustani. En mä tiennyt että oliko ilme Kittyn kasvoilla, vai toisen kosketuksen vältteleminen pahempaa, sillä ei mulla ollut tarkoituksena satuttaa toisen tunteita.

”Mä taidan mennä kotiin. Ehkä… ehkä se on paras vaihtoehto” huokaisin, ennen kuin mä käännyin kohti parkkipaikkaa ja lähdin suuntaamaan omalle autolleni. Ajoin hyvän matkaa joten ohitse risteyksestä, josta mun piti kääntyä omalle tilalleni johtavalle tielle joten mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri ja ottaa uusi yritys kotiin pääsemisen suhteen. Ajaessani tilani pihaan, talo näytti normaaliakin karummalta ja kylmemmältä kuin mitä se normaalisti näytti palatessani takaisin kotiin illalla. Avattuani oven mä vaelsin suoraan keittiöön ja kaadoin itselleni ehkä hieman reilun siivun viskipullostani ja istuin muovilasin kanssa hetekalle, joka narahti ilkeästi allani.

Viski poltti nieluani sen tehdessä matkaansa alas, ja mä en tiennyt että miten pahasti mä olin pilannut asiani Kittyn kanssa. Jos tilanne olisi ollut jotenkin normaali, mä olisin ehkä ilmoittanut sairastuneeni ja jättäväni huomisen työpäivän välistä, mutta koska Raicy olisi poissa, en mä voisi millään jättää Tomfordia pulaan. En mä halunnut myöskään pahentaa tilannetta Kittyn kanssa joten kai huomenna olisi pakko vain astella suden suuhun ja katsoa miten pahasti mä pilasin mahdollisuuteni onneen sekä siihen, että mulla joskus saattaisi olla oma perhe tilanteestani huolimatta.

51. Kuulumisia

Paluu laaksosta oli venynyt menneen viikon ajan noin tunnin myöhemmälle, vaikka olimmekin yrittäneet Tomfordin kanssa parhaansa mukaan saada kaiken tehtyä ajoissa. Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan yhdysvaltojen puolelta, mutta reissu ei ollut mennyt putkeen ja miehestä ei ollut kuulunut puoleentoista vuorokauteen mitään. Alexiinan huoli oli omalla tavallaan tarttunut myös Kittyyn ja toinen oli ollut ollut normaaliakin puheliaampi ja miettinyt asioita ääneen.
Tokihan Raicyn katoaminen oli saanut mutkin miettimään asioita ja varsinkin se oli tuonut mieleen muistot loppusyksyltä. Ehkä tuo oli tuonut minulle omalla tavallaan tuonut minulle mieleen muistoja isästä, vaikka en mä tiennyt että miten hullua oli kaivata isänsä perään vaikka olikin ollut jo vuosia aikuinen mies. Tokihan isä oli ollut aikanaan mun työparini ja muutenkin tuosta oli tullut tärkeä varsinkin Trevorin muuton jälkeen. Kuitenkin kuullessani että Raicy oli ainakin hengissä, vaikkakin hieman iskuja saaneena, helpotti mua suuresti ja mä toivoin että varsinkin Alexiina saisi edes hieman mielen rauhaa ja ehkä sitä kautta muutkin saisivat mielenrauhaa.

Muutaman karsinan päässä Josh hoiti Rockia pois. Minua muutaman vuoden nuorempi mies oli myös ollut normaalia hiljaisempi, vaikka toinen ei ollut normaalistikaan kovinkaan puhelias. Kuitenkin jokin Tomfordin hiljaisuudessa oli erilaista verrattuna yleiseen hiljaisuuteen, jota tuo harrasti ja se sai omankin oloni hieman hankalaksi. Annoin viimeisenkin harjan tipahtaa harjapakkiini ennen kuin poimin karsinan ovelle nostamani loimen ja puin sen orille. Loimittamisen opettelu oli ollut minulle uusi asia, sillä kotona loimia ei tarvinnut kovinkaan usein. Ollessani kiinnittämässä solkia, tunsin miten puhelimeni värähti taskussani.


”What’s up? Joko remontti on ohi vai
vieläkö sä jaksat sitä torppaas rempata?
Pakko kyllä nostaa sulle hattua
koska ei musta ois tommoseen.
Mites äiti? Ootteko te ollu yhteyksissä?”

Se, että Trevor viestitteli minulle yllättäen ei ollut jotenkin yllättävää. Veljellä tuntui olevan kumma tapa ottaa yhteyttä aina silloin kun tuon ei olisi tarvinnut tai kun tilanne oli muuten vain huono. Nytkään mä en ollut kuullut isoveljestä mitään isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin me oltiin vaihdettu vain muutama sana eikä me oltu puhuttu edes mitään siitä, että korvaisiko toinen minulle HHn ylläpidosta aiheutuvia kuluja.

”Pitkiä työpäiviä. Raicy poissa.
Remontti alkaa olemaan valmis, sähköt
ja vesi puuttuu. Talvi häiritsee. Siirtymässä
talliin ja laitumeen. Mä en oo soittanut äidille
hetkeen. Charlie viestitteli että äitilläkin
kaikki hyvin. Jack viettänyt sielä aikaa.”


En mä tiennyt tarvitsisiko Trevorin välttämättä tietää että Jack vietti aikaa äidin luona, vaikka kai tuo oli tottunut siihen että Jack kävi meillä varsinkin kun tuo asui ihan naapurissa ja oli vanhempiemme vanha tuttu. Palautin puhelimen taskuuni ja poistuin kirjavan karsinasta, sulkien oven perästäni ennen kuin poimin elämää nähneen lännensatulan käsiini ja lähdin kantamaan satulaa kohti varustehuonetta. Trevorin vanha satula oli onneksi sopinut HHlle joten se oli saanut jäädä orille käyttöön vaikka minulle satula ei ollut se mukavin istua, mutta en tiennyt mikä isoveljen suunnitelma orin kanssa oli joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun katsella sille sellainen satula, joka olisi niin ratsulle kuin myös minulle hyvä. Tokihan mä voisin sovittaa Foreverin satulaa myös orille, kunhan mä saisin sen vain Kanadaan, sillä satula olisi tällä hetkellä tamman kanssa kotona Texasissa.

Mä en tarkasti tiennyt että miten pitkään Raicy olisi poissa pelistä, joten mä osannut yhtään suunnitella ajankohtaa mahdolliselle muuttoreissulle. Toki mulla pitäisi kai siinä kohtaa olla myös oma talli valmiina, sillä mä en tiennyt minne mä saisin siinä kohtaa kolmannen hevosen majoitettua, eikä mulla ollut oikeastaan enää edes varaa maksaa kolmannesta tallipaikasta.


”Sehän on hyvä kuulla. Jack on hyvä mies.
Sä oot kyllä hullu ton projektisi kanssa.
Mikset sä vaa ostanut valmista paikkaa?”
”Paraskin puhuja. Mä haluan nähä
tilanteen, jossa sä pääset edes lähelle
samaa pistettä.”


Kyllä mä tiesin että mun viimeinen kommentti oli varmasti liikaa ja menisi Trevorilla tunteisiin, mutta mä en vain nyt jaksanut velipoikaa. Pakkohan mun oli nostaa Trevorille hattua, koska se oli muuttanut kuitenkin paljon kauemmaksi rakkauden perässä kuin mitä mä olin lopulta muuttanut. Olin palannut ajatuksissani, sekä Trevorille vastaillessani HHn karsinalle, enkä mä oikeastaan ollut edes huomioinut mitenkään mun ympäristöäni.

”Moi Ty!” korkea nuottinen ääni tunkeutui mun tajuntaani ja katsellessani ympärille varmaan kuin peura ajovaloissa, mä tajusin Kittyn seisovan tallien yhdyskohdassa.
”Ai… moi”
”Kaikki okei?”
”Joo. Trevor vain viestitteli ja kyseli että mitä äidille kuuluu. Kai se ei itse halua soittaa sille tai sitten se haluaa taas jotain multa. En mä ihan ymmärrä sitä” annoin ajatusten soljua ulos huuliltani vaikka niissä ei tainnut olla kuulijalle mitään järkeä.
”Okei. Lähetkö sä kotiin? Mulla on vielä töitä jäljellä ja sitten liinatunti.”
”En mä varmaan tänään. Tai jos sulle sopii että mä jäisin tänne? Tänään… vähän rankkaa” pyörittelin stetsoniani käsissäni, tajuten miten rispaantunut sekä auringon haalistama hattu olikaan, sillä se oli kuitenkin ollut jo aikanaan käytössä ennen minua.
”Kyllä sä tiedät että mulla ei oo mitään sitä vastaan” Kitty huikkasi vielä iskien minulle silmää, ennen kuin toinen poistui matkoihinsa ja kannoin vielä harjat sekä suitset paikoilleen.

Laskiessani harjapakkia paikoilleen mietin milloin kerkeäisin antamaan taas aikaa Imaghostille, sillä tammavarsa oli saanut elää kuin pellossa siitä asti kun Raicy oli lähtenyt reissuunsa. Ehkä nuoren varsan ostaminen oli ollut virhe vaikka toisaalta siinä kohtaa en ollut tiennyt eteen tulevista suurista muutoksista. Mä toivoin että tammasta saisi silti hyvän työhevosen, vaikka se saikin kasvaa suurimmaksi osaksi vapaasti ja ilman mitään kouluttamista.

Se, miten mä olin päätynyt Kittyn asunnolle oli mulle pieni mysteeri, mutta sieltä mä havahduin hereille Kittyn saatua työpäivänsä loppuun ja palatessaan omalle asunnolleen tallin vintille. Kai mennyt viikko lisääntyneene vastuuneen oli rankempi kuin halusin myöntää, sillä mä halusin saada kaiken hoidettua enemmän kuin hyvin sillä välillä kun Raicy olisi reissussaan ja sairauslomalla. Puolet Kittyn selityksestä meni minulta myös täysin ohi korvieni ja jouduinkin pyytämään toista toistamaan sanomansa.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

50. Sairastamista

Viikon aikana mun olo oli parantunut hitaasti, mutta varmasti - vaikka edelleen ajoittain yskänkohtaukset haittasivat mun elämääni - varsinkin jos onnistuin hengittämään jääkylmää pakkasilmaa keuhkoihini. Tokihan alkuun mun energiat olivat olleet ihan lopussa päivän lopussa ja tupani lämmittäminen ei ollut sellainen asia jonka mä olisin jaksanut tehdä. Olinpa mä kerran jopa nukahtanut suoraan kotiin päästyäni ja nukkunut seuraavaan aamuun asti edes ymmärtämättä että talossani oli todella kylmä.
Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan joten myös tuon osuus töistä jäi minun ja Tomfordin harteille. Joshin kanssa työskenteleminen oli onneksi mutkatonta, sillä mua vuosikymmenen nuorempi mies oli ahkera tekemään töitä ja tuo osasi lukea lammaslaumaa sekä muutenkin olla perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtumassa. Tokihan alkuun oli mennyt oma hetkensä tottua siihen tapaan miten tuo puhui, mutta sen jälkeen hommat olivat rullanneet. Tokihan oli myös mukavaa että oli joku jonka kanssa saattoi vaihtaa ajatuksia ja muistoja kotoa. Muistellessani Texasia, puhelimeni kilahti uuden viestin merkiksi ja napatessani sen käsiini huomasin Charlien viestitelleen.

Willkes oli ottanut kotiin jääneet hevoset vastuulleen ja sainkin aina tasaisesti tuolta viestiä siitä mitä oli tapahtunut ja millaisella mallilla hevoset olivat. Foreverin varsomiseen olisi enää vain muutama kuukausi ja mä en tiennyt milloin mä näkisin tammani seuraavaksi. Olihan Charlie liittänyt viestiinsä kuvankin tammasta, joka näytti voivan hyvinkin paksusti. Evie oli käynyt tarkistamassa tamman yleisen voinnin vielä viimeisen ultrankin jälkeen, sillä se ei ollut kovinkaan nuori enää eikä tiineys välttämättä olisi helpoin sille. Olisi mielenkiintoista nähdä millainen varsasta tulisi ja varsinkin että miten mä osaisin kouluttaa siitä hevosen. Tokihan Imaghost toimi mulle hyvänä opetuksena myös ja nuorta tammaa olisikin tarkoituksissa alkaa ratsuttaa nyt kevään aikana.

Kevät olisi muutenkin suurien muutosten aikaa sillä silloin olisi tarkoitus viimeistellä taloni remontti sähköjen ja vesien osalta, aloittaa kunnostamaan laidunta sekä tallia. Maaliskuussa täyttäisin 35-vuotta ja samassa kuussa, tai viimeistään varmaan paria kuukautta myöhemmin olisi tarkoituksena hakea viimeisetkin tavarani Texasista maarajan tälle puolelle ja muuttaa pysyvästi Kanadaan. Toki mä en tiennyt että milloin mä onnistuisin muuttamaan kaikki viimeiset tavarat mitä mulla oli kotona, hevosista puhumattakaan ja mahtuisiko kaikki edes yhteen autolastilliseen, vai joutuisinko joskus myöhemmin tekemään vielä uuden reissun kotiin ja tuomaan silloin loppuja tavaroita Kanadaan. Kuitenkin mun ajatukset katkesivat askelten ääniin jotka lähenivät koko ajan ja pian Kitty ilmestyikin mun eteeni.

Toisen purkaessa repustaan muutaman ruokarasian jotka tuo oli ottanut mukaan Orange Woodista. Mä kerroin venähtäneestä työpäivästäni ja lopulta Kitty siirtyi mun viereeni istumaan. Koska olin yrittänyt käyttää kaikki energiani – ja rahani – siihen että saisin tilani remontoitua, ei huonekalujen hankinta ollut prioriteettilistalla korkealla ja jostain käytettynä hankkimani heteka oli saanut ajaa sängyn virkaa. Keittiön nurkka ei muutenkaan tulisi olemaan lopullinen makuuhuoneeni joten ehkä siinä kohtaa kun muutto olisi ajankohtaisempi, täytyisi katsoa jos minulla olisi varaa hankkia kunnollisia huonekaluja.

Mä kerroin ajatukseni muutosta ja siitä että mä en tiennyt mitä tehdä Foreverin kanssa koska en tiennyt että kumpi olisi parempi tammalle, antaa tamman varsoa kotona, vai muuttaa tamma Kanadaan ennen kuin varsomisen aika olisi. Kitty katseli ympärilleen sen verran mitä hämärässä näki, samalla kun kysyi minulta että olinko ajatellut jotta tilalle mahtuisi asumaan joku muukin kuin vain minä.

Tokihan ajatus siitä, että kysyisin Kittyltä haluaisiko tuo edes osittain muuttaa luokseni oli ollut mielessä, mutta sitä ennen tiesin jotta minulla olisi parempi olla jokin asuttavassa kunnossa oleva paikka olemassa. Vaikka itse asuinkin hyvinkin vaatimattomasti omalla tilallani en mä halunnut aiheuttaa toiselle tunnetta siitä, että Kittyn olisi pakko muuttaa luokseni varsinkaan nyt, kun kaikki nykyelämän perusmukavuudet puuttuivat.

Kuunnellessani toisen puhetta, mä olin kiinnittänyt katseeni Kittyn sinivihreisiin silmiin ja tuon selityksen laantuessa, mä olin helpottunut siitä että toinen oli ollut oikeasti vakavissaan ehdotuksensa kanssa, eikä se ollut mikään heitto joka oli toisen päähän vain putkahtanut. Helpotus siitä että me oltiin edes jotenkin samalla kartalla sai mut nojautumaan Kittyä kohden, kunnes meidän huulemme kohtasivat toisensa. Lopulta löysin itseni selältäni makaamasta eikä tilanteen edistyminen haitannut minua ollenkaan, kunnes Kittyn puhelin soi. Puhelu, jonka tuo puhui Alexiinan kanssa sai minut miettimään sitä mitä oli sattunut, sillä vaikka lumimyrskyt eivät olleet minulle tuttuja mutta tiesin että mitään hyvää ei voinut olla tapahtunut. Kuitenkin Kitty sai ajatukseni käännettyä ihan johonkin muualle, eikä se toistaalta haitannut minua ollenkaan.

***

Herätessäni minulla meni hetki tajuta että en herännytkään tällä kertaa Kittyn sängystä, vaan tilanne oli oikeastaan juuri päin vastainen ja me molemmat tulisimme heräämään sängystäni. Vaikka peittoni alta ei näkynyt muuta kuin muutama pinkki tupsu, en voinut olla hymyilemättä itselleni sillä minua ei todellakaan haitannut se, että pienestä sängystäni löytyi joku muukin. Kuitenkin sen sijaan että mä olisin voinut palata takaisin peiton alle vaan puin päälleni ihan liikaa vaatetta, ennen kuin hiivin pakkaseen ja lähdin suuntaamaan kohti Orange Woodia sekä uutta työpäivää, mitä ikinä se toisikaan mukanaan.

56. Muutto

Mun synttäreiden jälkeen asiat tuntuivat rauhoittuneen. Tilannetta helpotti sekin, että päivien edetessä Raicy pystyi tekemään kokonaisvalta...