perjantai 15. lokakuuta 2021

40. Uusi alku?

Pohjautuu tähän tarinaan

Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muualle isän ja mun tilanteista varsinkin kun tämä hoitokierros olisi se, joka ratkaisisi jatketaanko isän hoitoja vai siirryttäisiinkö saattohoitoon ja vain odotettaisiin milloin tauti ottaa voiton.


Ehkä mä voisin tulla käymässä. Mä joudun kyllä käyä kotona vaihtaan kamoja ja jätän Foreverin kotiin. Mä otan Chipin ja HHn testiin. Ja Imaghostin kun se taitaa piristää kaikkii?


En mä tiennyt jotta oliko mulla sitä mitä Raicy vaatii työläisiltään vaikka mä olinkin asunut farmilla koko ikäni sekä ollut mukana ajamassa karjaa siitä asti kun mä pysyin yksin satulassa. Vaikka vastuu tilasta oli siirtynyt mun harteille pääasiallisesti, oli tietyt asiat isällä hoidossa ja en mä tiennyt osaisinko mä hoitaa niitä asioita sitten kun isä…


Cool! Mä kerron bosseille et sä oot ines. Mite siistii! Harmi ku Dewn ei oo sillo tääl


Kittyn innokkuus ei voinut olla parantamatta mun omaa mielialaa ja mä toivoin että nainen ei rakentaisi tuthaan pilvilinnoja, sillä voisi olla että paikka täytettäisiin ennen kuin mä voisin edes koettaa onneani. Toki sitä ennen täytyisi pitää fokus kisoissa.

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

39. Mielipahaa ja -hyvää

Oikeastaan siitä asti kun mä olin tutustunut Kittyyn paremmin alkuvuoden vaelluksella, me oltiin oltu yhteyksissä joko enemmän tai vähemmän. Enemmän Kittyn osalta ja vähemmän mun osalta sillä mä en aina tiennyt että mitä mä olisin sille vastannut vaikka varsinkin sen jälkeen kun isä oli saanut oman dignoosinsa yhteydenpidosta Kittyn kanssa oli tullut tärkeää sillä se tiesi mistä mä puhuin. Se helpotti myös sitä että mä sain kertoa omista tunteistani kunnolla koska se ymmärsi ja vaikka musta tuntuikin ehkä omalla tavallaan tyhmältä stressata sitä, että mitä jos mun geenitestin tulos olisi positiivinen, koska useampikin asia voisi tappaa mut ennen kuin mahdollinen syöpä keräisi omansa, olin mä silti puhunut Kittylle siitäkin pelosta.

Toki pääasiassa mä puhuin siitä että mä en ollut varma miten isä tulisi kestämään enää hoitoja sillä sen kunto oli mennyt alaspäin joka kerralla ja kuitenkin sen hoito oli aika intensiivistä nyt kun tauti oli pahentunut. Äiti ja isä olivat olleet kuitenkin yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta joten en mä tiennyt että miten äiti osaisi elää ilman isää koska ne jaksot mitä isä oli joutunut olemaan sairaalassa, tuntuivat olevan äidille hankalia ja mä olin yrittänyt aina silloin olla mahdollisimman paljon kotona sekä mä olin oikeastaan puoliksi muuttanut takaisin mun vanhaan makuuhuoneeseen. Tuntui oudolta olla takaisin siinä huoneessa missä mä toisaalta olin asunut 27-vuotta elämästäni, vaikkakin varsinkin teiniaikoina öitä tuli vietettyä vaikka ja missä varsinkin silloin kun hermot olivat menneet joko vanhempiin tai Trevoriin.

Tokihan vanhaan makuuhuoneeseen palaamisesta saattoi tehdä myös se hieman mielenkiintoista, että huone ei ollut oikeastaan muuttunut siitä hetkestä kun mä olin siellä viimeksi asunut. Toki mä olin käynyt ajoittain hakemassa jotain huoneesta tai sitten jos mä olin ollut sielä pidempään, mä olin saattanut tehdä jotain pieniä muutoksia sinne että siitä sai vähän aikuisemman näköisen. Tietysti ajoittain mä vaan kaipasin omaa aikaa ja tilaa vaikka sitä oli myös päätalolla tarjolla ja mä vietin öitä omassa mökissäni vaikka silloin mä olinkin saattanut jättää Buckin äitin kaveriksi ja koirasta tuntui olevan äidille seuraa silloin kun mä olin jossain enkä mä välttämättä ollut tarvinnut koiraa avukseni.

Kittyn kanssa jutteleminen oli saanut myös mun ajatukset välillä kääntymään ihan muihin asioihin. Vaikka musta oli ajoittain tuntunut siltä että elämässä ei ollut mitään hauskaa ja ilon aihetta oli Kitty onnistunut välillä saamaan hymyn mun huulille ja elämä ei ollut ehkä ihan niin harmaata ja masentavaa kuin miltä se tuntui. Mun takaraivossani kummitteli silti ajatus siitä että reilun kuukauden päästä tulisi eteen se hetki kun mä saisin tietää mikä mun tulevaisuuden kohtalo olisi. Olinhan mä yrittänyt ajatella positiivisesti molemmista lopputulemista mutta silti mua pelotti että mitä jos mulla kävisi sellainen tuuri että tulos olisi juuri sellainen kuin mitä mä oletin sen olevan.

Onneksi loppuvuoteen tulisi mahtumaan myös Imaghostin ratsuttaminen joten ehkäpä se tulee myös viemään vähän ajatuksia pois siitä mitä oli tapahtumassa. Olinhan mä toki jakanut Kittyn kanssa mietteeni siitä että osaisinko mä ratsuttaa tammaa itsenäisesti vaikka tietenkin varmasti apua olisi tarjolla kunhan mä vain sitä pyytäisin. Tokihan Kitty oli ehdottanut että mitä jos mä pakkaisin tamman traileriin ja lähtisin ratsuttamaan tammaa Kanadaan sillä apua varmasti olisi saatavilla niin Dewniltä kuin muiltakin ja toisaalta kaikki haluaisivat kuitenkin nähdä tamman koska siitä oli jo kuitenkin hetki kun kukaan oli tammaa viimeksi nähnyt. En mä kuitenkaan viitsinyt luvata suoriltaan että me tultaisiin tamman kanssa käymässä, mutta mä lupasin katsoa miltä tilanne näyttää myöhemmin ja ilmoitella että mitä mä tulisin tekemään. Tokihan ajatus reissusta Kanadaan oli houkutteleva, mutta mun täytyisi miettiä että millaiset mahdollisuudet mulla olisi lähteä sinne asti.

torstai 30. syyskuuta 2021

38. Uusia hevosia

Mä en oikein tiedä miten mä ajauduin siihen tilanteeseen että mun trailerissa oli kolme hevosta. Okei, Forever ja Imaghost oli selkeitä tapauksia, olihan molempien omistajan kohdalla meikäläisen nimi, mutta Chip tai virallisemmin Tsipping Tea oli sellainen pieni mysteeri. Kai mä olisin ymmärtänyt asian paremmin jos tilanteeseen olisi liittynyt paukku tai kymmenen, mutta kun tämä tapahtui niin selvinpäin kuin ihminen voi vain olla… Noh, kai sana oli kiirinyt siitä että mulla oli uusi karjahevonen etsinnässä Foreverin siirtyessä valmistautumaan varsomiseen ja Imaghostin ollessa vielä sen verran nuori että tammaa ei voinut ratsuttaa ihan vielä ja senkin jälkeen menisi aikaa että siitä tulisi yhtä luotettava karjahevonen kuin vanhemmista tammoista, jos mustangista nyt ikinä rehtiä työjuhtaa saisi.

En mä tiedä kuka se oli, Jack, Charlie, Evie vai isä, joka oli laittanut sanan kiertämään, mutta kisareissulla mua lähestyi yksi vanhempi herrasmies, joka kertoi että sillä olisi vanhempi quater ruuna etsimässä uutta kotia, tai ainakin jotain, joka voisi kisata hevoselle hieman tuloksia jotta sen myyntiarvoa voitaisiin nostaa sitä kautta. En mä kuitenkaan suoriltaan luvannut ruunaa ottaa mutta ei se kyllä kovin huonoltakaan kuulostanut joten muutamaa päivää myöhemmin mä ajelin tapaamaan tuota miestä sekä Chipiksi esiteltyä ruunaa. Ei mulla ollut kovinkaan suuria odotuksia siitä että millainen ruuna mua olisi vastassa sillä voisi hyvinkin olla että todellisuus olisi ihan jotain muuta kuin mitä mä olisin saanut kuulla.

Tila, jonne mä olin saapunut näytti siltä että se ei voinut olla mitenkään toimiva ranch, mutta niin vain sieltä löytyi pieni lauma lehmiä sekä yksi hevonen, jonka täytyi olla Chip, josta mulle oli kerrottu. En mä tiennyt että miten mä voisin puhua itseni ulos tilanteesta ja kerätessäni sanojani kieltäytyäkseni kunniasta, tuo vanha mies oli saapunut luokseni ja en lopulta viitsinytkään kieltäytyä. Varustaessani ruunaa mulla oli sellainen tunne mun takaraivossani että se ei mitenkään voisi olla hyvä karjahevonen, mutta niin vain mä sain pian tajuta olleeni väärässä ja pahasti. Vaikka varustaessa ruuna näyttikin siltä että se nukahtaisi pystyyn juuri sillä hetkellä, noustessani kuluneeseen ja säiden pahoinpitelemään satulaan, Chip tuntui heräävän henkiin ja hakiessani ruunaan tuntumaa sen verran että saatoin kokeilla millainen ruuna todellisuudessa oli.

Mitä pidempään sen satulassa istuin, sitä erilaisemmalta se tuntui verrattuna siihen pystyyn kuolleeseen hevoseen, joka edessäni oli seissyt varustamisen aikana. Vaikka mä olin tottunut energisiin hevosiin oli Chipissä kuitenkin erilaista energiaa ja pariin otteeseen mä meinasin jopa tippua ruunan satulasta. Chipin energisyys sai mut muuttamaan mieleni ruunasta täysin ja vaikka mä en alkuun ollut edes miettinyt ottavani ruunaa ratsastettavakseni, en mä voinut lopulta edes kieltäytyä ottamasta Chipiä luokseni. Toki myös se, että mä saisin joka kuu pienen summan rahaa tililleni, sekä saisin osan ruunan myyntihinnasta, joka voisi olla parhaimmillaan ihan mukavakin extra. Laskeuduttuani ruunan satulasta ja saatuani sen hoidettua pois me puhuttiin Chipin omistajan kanssa siitä että millainen fiilis mulla jäi ruunasta ja lopulta mä olin sopinut päivän, jolloin mä kävisin hakemassa Chipin luokseni ja näin mun trailerista löytyi nyt kolme hevosta.

Toki siellä olisi kohta neljä hevosta, sillä Trevor oli ilmoittanut ostaneensa quater orin. Mä en oikein tiennyt että mitä velipoika oli ajatellut, sillä se kävi tasan kerran vuodessa kotona ja oli silloinkin vain kuukauden, maksimissaan kolme kotona riippuen tietenkin siitä miten pahasti se oli sotkenut asiansa suomessa ja millaisen loman kaikki siitä tarvitsivat. Tokikaan mä en laittanut pahitteekseni sitä että mä sain vielä toisenkin ratsun käyttööni, joka ei todennäköisesti lähtisi ainakaan ihan heti mun altani, vaikkakaan Trevorista ja sen suunnitelmista ei ikinä saanutkaan mitään selvää ja se tuppasi tekemään niitä välillä hyvinkin nopealla aikataululla. Enää täytyisi vain katsoa että miten uudet hevoset kotiutuisivat ja miten elämä lähtisi sujumaan tällaisen hevosmäärän kanssa…

lauantai 11. syyskuuta 2021

37. Huoli tulevasta

Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.

Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.

Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.

Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.

Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.

maanantai 6. syyskuuta 2021

36. WRJ Cup 8/21

Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen.

Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.

Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.

Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.

Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.

Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.

Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.

”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”

Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.

”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”

Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.

Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.

tiistai 31. elokuuta 2021

35. Mennyttä ja tulevaa

Kuluva vuosi tuntui katoavan kuin siivillä ja tavallaan mä odotinkin uutta vuotta. Vuosi oli alkanut omalla tavallaan surullisissa merkeissä kun mä olin joutunut antamaan Evielle luvan päästää Suzien ikivihreille. Siitä ei mennyt montaakaan viikkoa kun isä joutui sairaalaan ja saimme tietää että isällä oli syöpä. Diagnoosi tuli ihan täysin puskista ja lääkäri ei osannut sanoa tarkkaan että kauanko isällä olisi aikaa elää ja se voisi olla kaikkea kuukausista vuosiin. 

Olihan vuoden alkuun mahtunut onneksi jotain positiivistäkin, sillä Evie oli saanut Foreverin onnistuneesti tiineeksi ja tamman odotettiinkin varsovan huhtikuun alussa. Kovinkaan kauaa ei varmaan enää tamman kanssa pysty töitä tekemään ja Carlynkin ollessa jo hieman iäkkäämpi ja kevyellä käytöllä nivelongelmien vuoksi täytyy kohta turvautua mönkijään apuna kun käy tarkistamassa karjaa. Imaghostin ratsutus kun on pian vasta alkamassa, mutta ei ole mitään varmuutta siitä että millainen tapaus tammasta tulee kunhan se saadaan vain ratsutettua, sillä epäilen että pikku villikon ratsuttamisesta ei tule helppo projekti. Ehkä täytyy viestitellä Alexiinan kanssa jos naisella olisi jotain vinkkejä siitä miten pienen vapaan sielun voisi ratsuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Me oltiin muutenkin oltu aina satunaisesti yhteyksissä Alexiinan kanssa, ja mä olin laittanut naiselle tietoa siitä että miten Imaghostin kanssa oli mennyt ja miten sen matka kohti isoa hevosta oli mennyt, vaikka ajoittain pikkutamman villihevosveri olikin pistänyt sen muistuttamaan että tamman kouluttamisesta ei tulisi helppoa. Imaghostin kanssa oltiinkin työskennelty päivittäin tai ainakin melkein päivittäin lyhyitä pätkiä kerrallaan niin ihan perushoitotoimenpiteiden parissa kuin sitten ottaen tammaa käsihevoseksi karjan tarkastukseen ja ratsastaessa sen kanssa lauman lävitse. 

Kovapäisen luonteensa ansiosta siitä saattaa tullakkin hyvä karjahevonen, sillä tamma ei ole hirveästi säikkynyt lehmiä, jotka ovat rynnineet laumasta kohti sitä, vaan enemmänkin tamma on tuntunut liikuttavan itseään siten, että on saanut ohjattua lehmää uuteen suuntaan.

Myös Kittyn kanssa on tullut viestiteltyä ja välillä meidän viestit on ollut yllättävän pitkiä ja moniulotteisia eikä me olla aina puhuttu pelkästään hevosista vaan aiheet on lipsunut ihan arkielämän ja ranchien ulkopuolisiin asioihin ja Kitty taitaakin olla Trevorin lisäksi ainut, joka tietää isän diagnoosista. Mä kunnioitin isän päätöstä siitä että se ei halua kertoa sitä Charlielle, ennen kuin on ihan pakko joten isä sai itse kertoa asiasta kun se koki että olisi siihen valmis. 

Kitty oli myös ensimmäinen, joka sai kuulla Buckista. Koiran ottaminen ei ollut ihan kuulunut mun suunnitelmiini, mutta kun Charlie alkukeväästä kertoi että tuon narttu oli saanut pentuja ja että niistä voisi saada hyvän karjakoiran – vaikka pentujen isästä ei ollut tietoakaan – mä olin luvannut miettiä asiaa. Käydessäni katsomassa pentuetta, yksi pennuista osui mun silmään rohkeudellaan ja pienen keskustelun jälkeen mä olinkin varannut itselleni tuon pennun ja kesäkuussa Buckaroos tai lyhyesti vain Buck, muutti kotiin. Pentua on myös koulittu heti alusta alkaen mukaan farmin töihin ja pentu on saanut olla mukana hevosten luona sekä karjaa tarkastamassa, ja missä muussa pentua nyt on voinutkaan pitää mukana.

Pari läheltä piti tilannetta Imaghostin kanssa on opettanut pennulle sopivaa etäisyyttä hevosista, mutta muuten pennussa näyttäisi olevan karjakoiran vikaa ja ehkä siitä tulee hieno työpari sille ajalle kun mä joudun pärjäämään ilman hevosta kun Forever on lomalla varsansa kanssa ja Imaghostin kanssa haettaisiin vielä tuntumaa ratsun hommiin ja ennen kuin tamman kanssa voisi työskennellä kovinkaan pitkiä ja vaativia aikoja karjan parissa.

Tulevia kisoja täytyy vähän katsella, voi olla että ne hommat jäävät tauolle siihen asti että Forever on valmis palaamaan kisakehiin, sillä Imaghost saattaa olla liian iso pala yksinäiseen matkaamiseen, ellei tammalle sitten ottaisi Carlyä mukaan kaveriksi. Täytyy vähän katsella ja pohdiskella tulevaa kaikilta kanteilta.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

34. Kaaos nimeltä Helmikuu

Helmikuun yritin antaa tammoille lomaa koska tammikuu oli ollut sen verran kiireistä. Oltiinhan me osallistuttu Foreverin kanssa yhteen poolo matsiin ja toinen olisi vielä edessä. Loppukuusta olisi edessä vielä WRJ cup ja en ollut varma jäisinkö tuolla reissulla Kanadaan pariksi extra päiväksi, sillä minulla olisi kuitenkin synttärit cupin jälkeisenä päivänä. Voisi myös olla että en lopulta päätyisi juhlimaan synttäreitäni mitenkään ihmeellisesti ja palaisin vain kotiin suoriltaan ja juhlinta saisi jäädä ajomatkaan Kanadan ja Texasin välillä. 

Lauantai-iltana olin kuitenkin noussut koneeseen, jonka määränpäänä oli ollut Whitehorsen lentokenttä. Pitkän lennon jälkeen kone oli viimein laskeutunut määränpäähänsä ja näin ollen olin saanut siirtyä juna-asemalle ja tehdä toiseksi viimeisen siirtymän ennen kuin olin perillä Orange Woodsissa. Olin ottamassa osaa sinkuille suunnatulle ystävänpäivä vaellukselle ja minulla ei ollut mitään tietoa siitä että miten koko homma tulisi menemään. En mä normaalisti ottanut osaa mihinkään tällaiseen joten en mä oikein tiedä miksi mä nytkään olin päätynyt osallistumaan, mutta ainakin olisi tällainenkin kokeiltuna. 

Retkelle tuli lähdettyä ilman omaa hevosta, mutta Orange Woods tarjosi tallin hevosia käyttöön. Ollessamme kymmenen aikaan aamulla tallituvassa ja kuunneltuamme ensin kun Kitty ja Dewn esittelivät itsensä meille osallistujille, oli aika hevosjaolle. 

“Sä Tyler saat ottaa Rickyn. Se asuu western tallissa mutta sä taidat tietää tarkat koordinaaatit?” Kitty ilmoitti yllättäen. Katsoin blondia hämmentyneenä, sillä tiesin että Ricky oli Raicyn hevonen ja ihmettelin miten mies oli antanut ratsunsa retkikäyttöön sillä epäilin, että tuolla voisi olla kuitenkin tarvetta ratsulleen viikon aikana. Kuitenkaan en saanut aikaa pohtia asiaa enempää ja lopulta oli aika käydä varustamassa Ricky ja valmistautua retken alkuun. 

Säiden ja vuosien pahoinpitelemä stetsonini oli saanut vaihtua mustaan pipoon, sillä reippaasti paukkuvalla pakkasella olisin varmasti jäätynyt pahemminkin. Me lähdettiin kohti Unicorn Campia parijonossa ja mun parikseni oli laitettu toinen retken suomalais vahvistuksista, Lottaliina, tai Lottis, kuten olin kuullut jonkun tuota kutsuvan. Olin yrittänyt saada jonkinlaista keskustelua aikaan matkalla, mutta kai toista jännitti yhtä paljon kuin minuakin joten keskustelu ei oikein käynnistynyt. Leiripaikalle päästessämme Kitty ilmoittaa että minä ja Lottis olisimme ensimmäinen hevospari ja näin ollen saisimme huolehtia kaikkien ratsuista.

Lottiksen hevonen vaikutti ihan mukavalta tapaukselta, vaikka minulla ei ollutkaan ihan hirveästi kokemusta ravureista ja Juksu taisi olla lähin kosketukseni sellaiseen. Loppu ilta menikin tutustumisen parissa erilaisten leikkien ja muun merkeissä sekä kuunnellen Dewnin kitaran soittamista. Lopulta mun ja Lottiksen oli aika käydä hoitamassa vielä kerran hevoset, ennen kuin yhteinen teltta kutsui meitä ja oli aika yrittää saada edes muutama tunti unta ennen kuin aamu ja sen velvollisuudet kutsuisi meitä.

Tiistaina muiden heräiltyä me syötiin aamupalaa ja vain valmistauduttiin tulevaan päivään. Jossain kohtaa jaettiin myös uudet parit ja meikäläinen oli juuri hörpännyt kahvistani kun kuulin kuka oli päiväni pari. Kyllähän mä tiesin että Kitty tulisi jossain kohtaa meikäläisen pariksi mutta että juuri tänään. Noh, katsotaan miten päivä menisi. Puolilta päivin nousimme ratsujemme selkään ja ratsastimme muutaman tunnin Sunportiin ja Tamuliin. Päästyämme alas ratsujemme selistä ja kiinnitettyämme ne puomeihin oli Kittyllä vielä yksi ässä hihassa ja tuo ilmoitti että päivän parit sidottaisiin toisiinsa kiinni ja koko ilta täytyisi kulkea yhdessä.

Tuntiessani solmun kiristävän narun ranteeni ympärille sekä Kittyn sormet omiani vasten ajatus siitä että pakoilu ei onnistuisi niin helposti alkoi tuntumaan omalla tavallaan mielenkiintoiselta, vaikka samalla se hieman myös ahdistikin. Lopulta Kitty taisi keksiä miten minut saisi rentoutumaan ja pakko sanoa että pari olutta toimi siihen ihan hyvin ja lopulta meikäläisenkin sai tanssilattialle vaikka eipä voi kyllä sanoa että meikäläisen muuvit olisivat olleet puoliksikaan niin hyvä kuin Kittyn. Lopulta me lähdettiin kohti Goldminers Camp:ia ja jaettua huonetta Kittyn kanssa. Onneksi yö meni rauhallisissa merkeissä koska olisihan se ehkä ollut vähän outoa jos jotain olisi alkanut ilmaantua välillemme. Ehkä? 

Keskiviikkona juttua riitti aamupalalla ja tuntui että tunnelma oli ylipäätänsä hieman rentoutunut ja ehkäpä edellisen illan juomillakin saattoi olla osaa ja arpaa asiaan, sillä varsinkin Elias vaikutti siltä että pelkkää vettä ei ollutkaan koko iltaa ollut miehen kupissa. Kim Sahherin luento ei ollut ehkä ihan sellainen maailman mielenkiintoisin asia, mutta silti kuuntelin sen lävitse. Luennon jälkeen saimme uudet parit tälle päivälle ja tänään parinani olisi Roi. Lähdimme ratsastamaan kohti redairea sekä Big Footin huskykenneliä.

Kennelikierros oli mielenkiintoinen ja sen jälkeen pääsimme ottamaan mittaa toisistamme. Koiravaljakolla sekä varsinkin nelivaljakolla ajaminen oli ainakin meikäläiselle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Loppupeleissä menimme Roin kanssa voittamaan pienen kisailun mikä oli positiivinen yllätys. Huskykenneliltä matka jatkui Cattle Campille, jossa yövyimme ja seuraavan aamuna meillä olikin yhteinen herätys koko porukan kanssa.

Torstaina mun parikseni tuli retken toinen suomalaisvahvistus, Aliisa. Brunette kyseli koko ajan vähän kaikesta mitä tuolla nyt mieleen tulikaan. En mä ollut pitkään kertonutkaan näin paljon asioita itsestäni kenellekään, mutta Aliisalle oli helppo puhua joten itsestään puhuminen ei ollut ihan niin outoa ja inhottavaa kuin miltä sen olisi voinut ajatella olevan. Meidän suunnistaminen… noh, olihan se hauskaa ja kaoottista ja välillä musta tuntui että oli vain parempi antaa bruneten toimia miten se haluaa ja vain seurata kuin kuuliainen koiranpentu perässä. 

Iltapäivällä me käytiin sitten tutustumassa lampaidenhoitamiseen. Ricky tuntui heräävän uudelleen kun se näki lammaslauman. Quater ruuna vaikutti siltä että se ei pysyisi karvoissaan kovinkaan pitkään ja onnekseni sain sen pidettyä rauhassa kunnes oli aika laskeutua ratsailta. Viimeisestä kerrasta kun olin lampaita kerinyt taisi olla jo viitisentoista vuotta mutta toivoin että taito olisi silti vielä tallella. Kuitenkin herrasmiehenä annoin Aliisan aloittaa keritsemisen ja nappasin brunetelle pari kuvaa sekä videota tuon suorituksesta muistoksi tuon ojentamalla puhelimella. 

Lopulta tuli mun vuoro kokeilla keritsemistä. 

”Siis miten sä oot noin hyvä?” 
”Joskus nuoruudessa tuli auteltua lammasfarmilla joten sitä on tullut muutama lammas elämässään kerittyä” vilkaisin brunettea pikaisesti samalla kun pidin lammasta paikallaan ennen kuin jatkoin sitä mitä olin tekemässä. Saatuamme lampaat kerittyä oli aika palata takaisin Cattle Campille ja me oltiin Aliisan kanssa vastuussa kaikkien ruokkimisesta. Sähellyksen ja sähläyksen, ehkä jopa ”vahingossa” tapahtuneen kädestä pitämisen jälkeen ruoka oli valmista ja saatiin kutsua porukat syömään. Syömisen jälkeen oli aika yrittää kirjoittaa rakkauskirje ja voi pojat oliko se vaikea… Lopulta muutama rivi ilmestyi paperille ja oli aika jatkaa iltaa.

Perjantai meni myös Kittyn parina ja pienoisen keskustelun ja väännön jälkeen me saatiin suunnitelmat lutviutumaan. Kitty tarjoili aimoannoksen kummitustarinoita ja mä en ollut ihan täysin varma siitä että paljonko oli urbaania legendaa, paljonko totta ja paljonko ms. Loop:in omaa värikynää. Ihan siis kaikella rakkaudella Kittyä kohtaan. Illalla käytiin vielä bongailemassa revontulia ennen kuin oli aika yrittää rauhoittua nukkumaan. Yllättäen mä sainkin unenpäästä kiinni, mutta jossain kohtaa mä heräsin tunteeseen jostain kylmästä ja märästä mun kasvoilla.

Ponkaistuani istumaan sängylleni ja ymmärrettyäni mitä mun naamaa pitkin valui kohti t-paidan rintamusta ja kuullessani Kittyn räkättämisen en mäkään voinut muuta kuin nauraa ja pudistella päätäni Kittyn lähtiessä seuraavan uhrinsa pariin. Lauantaina onkin aika palata takaisin ranchille ja mitäpä paluumatka olisi ilman lumivyöryä ja yhtä runnellumpaa kättä myöhemmin pääsimme onneksi lopulta takaisin ranchille. Edessä oli enään Rickyn hoitaminen pois ja suuntaaminen kohti Charlien varaamaa majapaikkaa, sillä Willkes oli tuonut Imaghostin Kanadaan jotta saisin osallistuttua pikkutamman kanssa seuraavana päivänä koittavaan värinäyttelyyn. 

Pikkutamma pääsi omassa kehässään jatkoon ja lopulta pikkutamma nousi toiselle sijalle koko kahdenkymmenen hevosen joukosta. Olin hyvin yllättynyt kuin se palkittiin vielä parhaan nimen palkinnolla omasta luokastaan, mutta sain myös olla tyytyväinen siihen miten hienosti se käyttäytyi ollakseen nuori ja tehneensä pitkän matkan. Lopulta oli aika pakata pikkutamma traileriin ja suunnata kotiin ja valmistautumaan seuraavaan poolomatsiin, joka olisi reilun viikon kuluttua. Poolomatsista matka jatkuisi westernin winter championsien kautta takaisin Kanadaan ja cup:in pariin. 

Poolomatsi oli hallissa joten koko tiimistä mahtuisi pelaamaan vain kolme. Mä olin jotenkin omalla tavallani jo valmistautunut siihen että meikä jäisi taas rannalle ja katsomaan tulisiko mukaan avointa tiimiä johon meikäläinen mahtuisi kun Kitty yllätti kysymällä että haluaisinko mä sittenkin pelata tiimissä jos Billy menisi avoimeen. Saatuani ajatukseni punaisen langan taas sidottua kasaan ja varmistettuani Billyltä että olisi okei jotta mä veisin toisen paikan oli meikäläinen mukana tiimissä.

Tällä kertaa meitä vastassa oli Team Control ja ilmeisesti Kanadalaiset olivat harjoitelleet, sillä Kittyn ja Roin pelaaminen oli todella hyvää ja oli helppo päästä peliin mukaan. Vastapuoli ei taas oikein tiennyt mitä ne oli tekemässä joten me oikeastaan vähän yllättäen dominoitiin koko peliä ja saatiin kasvatettua tiimin pistepottia kolmella. Päästiinhän me näin myös jaetulle toiselle sijalle tiimirankingissa ja vaikka meillä onkin viiden pisteen ero Intialaisiin, ei Controlkaan ole kovin kaukana perässä, sillä niillä on vain kahden pisteen takamatka meihin, joten täytyisi kyllä ensi kerralla yrittää pitää oma pelaaminen 150% ja tuoda kaikki mahdolliset pisteet meidän tilille jotta saataisin kurottua kaulaa Controliin isommaksi ja Soorodayhin pienemmäksi. 

Riisuessamme hevosia kävimme vielä lävitse pelejä, sillä myös Billy oli voittanut avoimessa joukkueessa oman ottelunsa ja kerännyt tiimistään toiseksi eniten pisteitä. Onnittelin toista saavutuksesta ja toivotin turvallista kotimatkaa muille, ennen kuin itse nousin autooni ja meidän matkamme jatkui Coloradoon ja Birch Bark Ranchille. Siellä edessä oli molempien tammojen kanssa winter championch kilpailut. Tälläkään kertaa ei kumpikaan tammoista saanut jatkopaikkaa ja Forever oli omassa luokassaan ensimmäinen karsiutunut, Imaghostin pitäessä taas halterin jumbosijaa itsellään. Ehkäpä ensi kerralla päästäisiin kokeilemaan onneamme jopa semifinaaleissa, mutta tällä kertaa matka päättyi taas ensimmäiseen päivään, joten tammojen ollessa pakattuna traileriin, oli aika palata takaisin tien päälle ja suunnata Kanadaan. 

Pitkä kisarupeama siirtyi rajan toiselle puolelle Kanadaan ja Orange Woodiin. Kisapaikalla oli jo kisatunnelma korkealla ja taluttaessani Imaghostia kohti päiväkarsinaa ihmettelinkin hieman miten en nähnyt vilaustakaan Alexiinasta tai muistakaan Centereistä. Näin kuitenkin vilauksen Kittystä ja onnekseni sainkin naisen pysäytettyä hetkeksi, vaikka Loop näyttikin menevän eteenpäin kuin tornado.

”Kitty!” 
”Ai moi Ty! Menikö matka hyvin?” 
”Jep, mitä nyt pikkutamma päätti vähän esitellä verenperintöään lähtiessä” virnistin, ennen kuin jatkoin ”eivätkö Centerit ole paikalla?” 
”He ovat Suomessa, Alexiinan isä menehtyi” Kitty puheli normaalia hiljempaa.

”Ai… Pohdin vain jäämistä pariksi extra päiväksi jos Dewnistä olisi saanut huomenna seuraa vaikka parille synttärijuomalle. Mutta ehkä ensivuonna” kohautin olkiani. 
”Välitäthän surunvalitteluni Centereille noiden palattua takaisin?” kerkesin vielä kysyä ja nähdä Kittyn nostavan peukkunsa pystyyn, ennen kuin blondi oli jo kadonnut matkoihinsa ja minun oli aika hakea toinenkin tammoistani ja valmistautua Imaghostin luokkiin. 

Mustangitamma oli todellakin mustangitamma ja hieman yllättäenkin pikku villikkoni sijoittui Halterissa kolmanneksi. Ilmeisesti sitten riekkuminen ja pönttöily oli vienyt varsasta matkustamiseen lisättynä sen verran energiaa että Halter Horsemanshipissä tamma olikin sitten luokkansa loppupäässä. Forever oli taas ihan liekeissä ja tamma olisi mieluusti erotellut ihan liian monta vasikkaa ja lopulta tuo kiemurteli allani kuin käärme, antaessani tamman suorittaa erottelut omatoimisesti ja vain yrittäessäni pysyä selässä.

Lopulta tamma oli luokkansa neljäs ja pääsin pakkaamaan ratsut autoon ja suuntaamaan takaisin Texasiin seuraaviin kisoihin. Onneksi ne olisivat lähellä kotia joten reissaaminen olisi paljon helpompaa. Ehkäpä matkaevääksi voisi ostaa huomenna jotain mitä ei normaalisti tule ostettua, tai sitten vain viettää syntymäpäiväänsä antaen mailien jäädä taaksepäin ja toivoa että olisi jo kotona.

40. Uusi alku?

Pohjautuu  tähän  tarinaan Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muua...