perjantai 12. marraskuuta 2021

43. Uuden elämän seuraava askel

04.11.2021

Mä olin ilmoittanut heti viikonloppuna että mun Kanadan matkani tulisi pitenemään ja että mä olin allekirjoittanut työsopimuksen Raicyn kanssa. Olihan äiti ja isä olleet hieman yllättyneitä siitä, mutta toisaalta kai ne olivat osanneet jotenkin aavistaa että mä haluaisin kokeilla jotain muutakin kuin oman tilan pyörittämistä, sillä mä en ollut oikeastaan ikinä saanut muuta valintaa elämässäni. Tokihan myös ensimmäiset päivät olivat olleet hyvin paljon opettelua ja rutiinin hakemista mutta onneksi omalla tavallaan kaikki työtehtävät olivat tuttuja tai niistä sai ainakin nopeasti kiinni.

Me oltiin myös Kittyn kanssa puhuttu siitä, mitä mä meinasin tehdä nyt kun mä olisin jäämässä Kanadaan pysyvästi. Vaikka mulla ei ollut aikataulua selvillä, mä jotenkin olin varma siitä että jonkinlaisen oman asunnon, tai tilan mä haluaisin hankkia ja sekös herätti Kittyssä uuden innon. Ennen kuin mä kerkesin mitään sanomaankaan, se esitteli mulle jo muutamaa tilaa ihan muutaman kilometrin päässä ranchista ja vaikka mä en oikeastaan näyttänytkään siltä, että jokin noista tiloista olisi herättänyt mun mielenkiinnon niin mä painoin erään niistä mieleeni.

08.11.2021

Mä olin tutkinut tuota yhtä tilaa vähän tarkemmin sekä soittanut muutaman puhelun, jotka olivat johtaneet mut siihen, että mä seisoin vanhan, vuosia tyhjillään olleen tilan pihamaalla. Paikassa tulisi olemaan varmasti laittamista, mutta toisaalta mulla ei olisi mitään muuta kuin aikaa töiden lisäksi joten ehkä loppupeleissä paikasta voisi saada jonkinlaisen kodin mihin mä voisin alkaa luomaan uutta elämääni.

Olin saapunut muutaman minuutin etuajassa paikalle joten mulla oli aikaa katsella ympärilleni ja saada tuntumaa paikkaan. Lopulta kuitenkin kiinteistönvälittäjä saapui paikalle ja me vaihdettiin muutama sana ennen kuin me lähdettiin kiertämään tilaa. Tila ei ollut suuri, pieni päärakennus sekä talli mutta se oli kuitenkin juuri sopivan kokoinen minulle. Kierroksessa ei kestänyt kovinkaan kauaa ja palattuamme takaisin ulos juttelimme hetken vielä tilasta ja sen hintapyynnöstä sekä lyhyen pohdinnan jälkeen mä päädyin tekemään tarjouksen tilasta. Ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että oliko mun tarjoukseni mitenkään järkevissä raameissa, mutta kai sen näkisi jossain kohtaa kun mä kuulisin välittäjästä.

Palatessani Orange woodiin, meillä oli pooloharkat ja ihan mielenkiinnosta mä halusin ottaa Chipin ratsukseni ja katsoa että miten ruuna pärjäisi pooloratsuna.

10.11.2021

Koska mä olin ensimmäistä kertaa ostamassa itselleni kotia, ei mulla ollut mitään ajatusta siitä että miten pitkään asioiden hoitamisessa kestää. Ehkä sen vuoksi mä olin yllättynyt kun sain välittäjältä puhelun, jossa kerrottiin että mun tarjous oli hyväksytty ja että mä olin näin ollen ostanut itselleni uuden kodin. Me sovittiin päivä ja aika, jolloin mä voisin käydä allekirjoittamassa sopimuksen tilan ostamisesta ja muutenkin sopia parista asiasta, jotka tilan ostamiseen liittyisivät. Vaikka olikin helpottavaa tietää että mulla oli oma paikka olemassa, jotenkin musta tuntui että se ei kuitenkaan olisi virallista ennen kuin kauppakirjat olisivat allekirjoitettu ja ne olisivat mun hallussani. Kuitenkaan me ei oltu löydetty sopivaa aikaa ennen perjantaita joten enää täytyisi vain onnistua pitämään asia salassa siihen asti…

torstai 11. marraskuuta 2021

42. Yllätyksiä

28.10.2021

Seuraavat pari päivää oli vähän helpompia ja mun olo ei ollut jatkuvasti ihan niin nuutunut. Tokihan mä olin Alexiinan neuvosta kokeillut melatoniinia, mikä oli helpottanut kai omalla tasollaan nukahtamista, ja mä olin saanut nukuttua ainakin vähän paremmin

Raicy oli ottanut mut eilen puheisiinsa ja me oltiin käyty pitkä ja vakava mielinen keskustelu siitä, että millaiset mun tulevaisuuden näkymät olisi ja miten meidän ajatukset kohtaisivat tässä tilanteessa, jossa mä kaipaisin oikeastaan jotain uutta ja toinen oli yhden cowboyn köyhempi. Tokikaan mä en tiennyt että miten hyvä valinta mä olin työvoimaksi, mutta ainakin Center tiesi minut etukäteen ja olin istunut satulassa niin pienestä kuin jaksoin muistaa ja tehnyt töitä tyyliin siitä asti kun olin osannut ratsastaa ilman että kenenkään tarvitsi taluttaa. Lopulta meidän keskustelu tuli siihen lopputulemaan että mä lähtisin muutamana päivänä Raicyn kaveriksi laaksoon ja me katsottaisiin että miten homma lähtisi sujumaan ennen kuin mitään lopullista päätöstä tehtäisiin.

Näin ollen mä olin ollut jo aamusta varustamassa HH:ta valmiiksi lähtemään töihin ja ratsastaessani Raicyn vierellä pois ranchilta mä olin miettinyt että millaiseen soppaan mä olin itseni sotkenut. Ensimmäiset tunnit olivat olleet vähän hakemista, mutta hiljalleen rytmi oli alkanut löytymään, ja mä olin saanut tekemisestä kiinni. Täysi vale olisi jos mä sanoisin etteikö työnteko olisi tarjonnut hyvää häiriötä ajatuksille ja auttanut unohtamaan ne hetkeksi. Palatessamme illalla laaksosta mä olin ihan erilaisella tavalla väsynyt ja ei tainnut mennä montaakaan hetkeä siitä kun mä kaaduin leiriaitan sänkyyn kun mä olin jo unessa.

30.10.2021

Edellisenä iltana kun me oltiin palattu laaksosta Raicy oli pyytänyt mut kanssaan toimistoon heti kun me oltiin saatu hevoset riisuttua. Ei mulla ollut täysin varmaa ajatusta siitä, että mistä vanhempi mies olisi mun kanssani halunnut puhua, mutta viitottuaan mut istumaan alas ja kaiveltuaan hetken erästä pöydällä olevaa paperipinoa, tuo oli kääntänyt mun eteeni paperin, jonka yläreunassa komeili sana ”työsopimus”.

Mä jouduin lukemaan paperin muutamaankin otteeseen lävitse, jotta mä oikeasti ymmärsin että Raicy oli tarjoamassa mulle työpaikkaa. Lopulta kun paperin sanat olivat iskostuneet mun tajuntaani ja mies oli varmistanut että muutamat yksityiskohdat kuulostivat hyviltä, tuo tarjosi mulle kuulakärkikynän ja näin pian oikeanpuoleisella viivalla, Raicyn koukeroisen allekirjoituksen vieressä komeili oma allekirjoitukseni. Allekirjoitettuani vielä toisen samanlaisen paperin, Center kertoi että mä saisin jättää sen version itselleni ja palautettuaan kynän sille kuuluvalle paikalle mies toivotti minut tervetulleeksi osaksi OWR:än työvoimaa. Hieman hämmentyneenä kiitin miestä ja poistuessani toimistosta, mä melkein törmäsin Kittyyn, joka oli juuri juoksemassa talliin kai hakemaan jotain viimeisiä tarvikkeita illalla järjestettävään vaellukseen.

”Onks kaikki okei?” toisen askellus pysähtyi hetkellisesti.
”Joo. Kai. On. Raicy tarjos mulle just töitä. Tai siis me allekirjoitettiin työsopimukset. En mä vaan jotenkin ajatellut että se tapahtuisi. Mutta tosiaan mä oon nyt Orange Woodin virallinen työntekijä” mä näytin paperia toiselle.

”Cool! Hei tätä pitää kyllä illalla juhlia kun vaan toi vaellus on ohi. Mä niiiiiiiiin tiesin että Raicy päätyy palkkaamaan sut koska sä oot kyl niin match made in heaven siihen mitä se kaipaa. Mut hei mun on nyt pakko juosta!” Kittyn sanat jäivät kaikumaan ilmaan ennen kuin toinen oli jo kadonnut luoja ties mihin, ja mä suuntasin leiriaitalle hakemaan mun varusteeni sieltä pois ja siirtämään ne Kittyn luokse. Muut vaellukselle osallistujat olisivat kuitenkin saapumassa tänään ranchille ja Kittyn kuullessa mun pohdintani siitä että pitäisikö mun poistua jaloista leiriaitalta tuo oli enemmänkin ilmoittanut kuin kysynyt että mä voisin tulla sen luokse.

Kevyillä matkatavaroilla matkustaminen tarkoitti sitä että mun pakkauksessa ei ollut mennyt kovinkaan kauaa ja lopulta mun rinkkani oli nojaamassa Kittyn asunnon seinää ja mä asettelin ne vähäiset ruokatarpeet mitä mulla oli aitalla ollut toisen jääkaappiin. Katsottuani kelloa mulla olisi vielä muutama tunti aikaa ennen kuin vaellus alkaisi, joten mä päätin lähteä liikuttamaan Imaghostin sekä Chipin koska jostain syystä Kitty oli vakuuttanut mulle että HH olisi täydellinen vaihtoehto maastoratsuksi Chipin sijaan…

--

Kirjoitettu tuotoksena tähän tapahtumaan

En mä tiedä mikä älynväläys oli osallistua (tai no siis nti Loopilla saattoi olla osa ja arpa) HH:n kanssa yösuunnistukselle. Kuitenkin mä olin varustamassa rautiasta oria ja valmistautumassa suuntaamaan kylmään ja talviseen, sekä ennen kaikkea pimeään Kanadan alkuiltaan. Mä en ollut ratsastanut edes hirveästi HH:lla ja oikeastaan sekin vähä mitä me oltiin orin kanssa tehty yhteistyötä, oli enemmänkin sellaista että me opeteltiin, mikä on westernhevosen ratti sekä mikä on jarru.

Kai se olisi vain hypättävä syvään päätyyn ja lähdettävä kokeilemaan Kanadan pimeyteen että miten HH toimisi maastossa. Lopulta kuitenkin aika valmistautumiselle oli ohitse ja meidän oli aika lähteä ensimmäisenä ratsukkona matkaan. Vaikka ehkä looginen ratkaisu varsinkin uuden ratsun kanssa olisi lähteä hakemaan lähellä olevaa punaista tai vaaleansinistä rastia, mä päätin kääntää HH:n kohti vaaleansinistä rastia, mutta sille pysähtymisen sijaan me jatkettiin pimeyteen kohti kaukaisimpana olevaa tummansinistä rastia. Pimeyden ympyröidessä meidät mä saatoin vain toivoa että me tultaisiin yhtä matkaa takaisin eikä ori heittäisi mua selästään mihinkään matkan varrelle.

Pimeyden otettua meidät tiukkaan halaukseensa, HH tuntuu olevan hieman levoton ja mä aloin pohtimaan olisiko mun sittenkin pitänyt ottaa Chip ratsuksi. Kuitenkin me jatketaan matkaa ja ikusuudelta tuntuneen ajan jälkeen me löydetäänkin ensimmäinen rasti, joten on aika kääntää orin turpa kohti ranchia ja seuraavaa rastia, jonka ohi me ratsastettiin. Kuitenkaan mitään ei löydy ja rautiaan kerätessä kierroksia, mä päätän jättää rastin välistä ja lähteä hakemaan seuraavaa rastia. HH tuntuu liikkuvan todella reippaasti ja mä toivon että metsässä ei juoksisi hirviä tai muita elikoita tai kuuluisi mitään rasahduksia mitkä saattaisivat saada orin säikähtämään. Paluu katuvalojen valaisemalle reitille tuntuu tasaavan niin omaa kuin myös HH:n pulssia.

Oikealla, lähempänä OWR:ää sijaitseva keltainen rasti tuntui hieman liian houkuttelevalta, mutta mä tiesin että parempi olisi hakea kauempana olevat rastit sillä muuten niiden hakemisesta saattaisi tulla hieman liian hankalaa. Reitti onneksi jatkuu tien viertä, eikä jossain pussinpohja pimeys pöpelikössä joten ehkä me selvittäisiin orin kanssa seuraavalle rastille hengissä, ellei joku idiootti kaahaisi kuin päätön kana tietä pitkin. Kuitenkin me saavutaan HH:n kanssa seuraavalle rastipaikalle ja se tuntuu olevan myös tyhjä, kuitenkin tässä kohtaa mä uskallan laskeutua orin satulasta ja tutkia maastoa vähän paremmin jalkaisin, sillä todennäköisesti ori saattaisi karatessaan lähteä kohti ranchia eikä juuri vastakkaiseen suuntaan, vaikka hevosista ei ikinä tiedä. Mitään ei kuitenkaan tunnu löytyvän joten mä ponnistan takaisin orin satulaan ja jatkan matkaa kohti seuraavaa rastia.

Jatkaessani matkaa kohti turkoosia rastia, joka oli seuraava merkattu rasti kartallani. Kaksi turhaa stoppia sai mut miettimään miksi ihmeessä mä olin antanut Kittyn ylipuhua mut osallistumaan, saati miksi mä olin päättänyt valita HH:n ratsukseni enkä mä ollut valinnut Chipiä sillä ruuna olisi voinut olla paljon parempi vaihtoehto. Kuitenkin seuraavan rastipaikan lähestyessä mä näin jotain liikettä ja mä en tiennyt että oliko kyseessä jokin metsäneläin vai mikä, mutta päästessäni lähemmäs sitä kohtaa missä rastin piti olla, Roi astui esiin ja tervehdittyäni minua tuo antoi minulle tehtävän.

Ehkä jo valmiiksi hieman kiukkuinen mielentila ei antanut jotenkin mun ajatusten toimia kunnolla ja mulla oli sellainen olo että mä en saisi millään mitään järkevää vastausta aikaan. Mun miettiessäni tehtävän vastausta, paikalle oli saapunut kaksi muutakin ratsukkoa ja pohdittuani vielä hetken vastausta mä kävin kertomassa Roille oman versioni. Ei mulla ollut mitään hajuakaan siitä että oliko mun vastauksessani edes mitään ajatusta siitä mikä oli oikein, mutta lupa jatkaa matkaa oli sentään ihan positiivistä ja mä käänsin rautiaan turvan kohti pinkkiä rastia.

Lähestyessämme metsänrajaa, rautias ori tuntui jännittyvän mun allani. Pimeys ei helpottanut omaa näkemistäni joten mä yritin olla kuin mä en olisi huomannut rautiaan jännittymistä, ja mä laskinkin käteni orin kaulalle, yrittäen rauhoitella HH:ta. Lopulta ori rauhoittuikin ainakin jonkin verran, vaikka se pyörikin vielä hetken, mutta katsoessani taakseni näin toisen ratsukon seuraamassa meitä. Mä mietin hetken että pitäisikö mun poiketa hetkellisesti reitiltä ja kokeilla hävittää toinen ratsukko meidän hänniltä mutta lopulta mä tulin siihen lopputulokseen että ehkä toisesta ratsukosta voisi olla apua. Kuitenkin jossain kohtaa mä tajusin että toista ratsukkoa näkynyt ja tarkistettuani karttaani musta alkoi tuntumaan että mä olin vahingossa eksyttänyt itseni.

Kuitenkin me palattiin takaisin polulle juuri sopivasti löytääksemme seuraavan rastin ja matka jatkuu melkein samaa tahtia kohti seuraavaa rastia, joka piti olla sillan lähellä. Me löydettiin silta helposti mutta rastia ei tuntunut löytyvän. Mä olin laskeutunut HH:n selästä ja tutkin maastoa paremmin vielä jalkaisin, mutta lopulta mun oli aika nousta takaisin rautiaan satulaan, ja samalla mä mietin että millaisella tahdilla meidän kannattaisi jatkaa matkaa. Lopulta mä päätin siirtää HH:n raviin ja jatkaa eteenpäin. Kuitenkin musta tuntui että mä olin ollut ihan liian lähellä rastia joten mä käänsin rautiaan orin ympäri ja palasin tutkimaan siltaa vielä hetkeksi ennen kuin mä jouduin niellä tappioni ja mä käänsin HH:n takaisin suuntaan, johon me oltiin menossa ja samalla mä pyysin rautiaan laukkaan.

Pimeä pelto ei näyttänyt lupaavalta ja mä siirryn saunalle, jonka ikkunoista loistava valo lupailee hyvää. Kuitenkin Raicyn sanat siitä että rastia ei ole, saa mut huokaisemaan syvään ja jos mä en olisi jo tässä vaiheessa kierrosta, mä olisin varmaan keskeyttänyt ja jäänyt Centerin seuraksi saunalle ja puhunut tuon kanssa mitä mieleen putkahtaa. Kuitenkin mä jatkan matkaa kohti leiriaittaa ja sen portailla istuu joku. Kotoisa aksentti toivotti mut tervetulleeksi juuri kun mä olin huomannut vihreän rastin, joka oli ilmestynyt aitan oveen. Huomattuaan että mun keskittyminen oli palannut edes vähän, tuo antoi mulle tehtävän.

Vaikka mä olin kerennyt jo ajatella vaikka ja mitä tuosta tehtävästä, ei tämä onneksi ollut niin hankala kuin edellinen ja mä keksin oikeastaan aika nopeastikin sille vastauksen. Saatuani luvan jatkaa matkaa me suunnattiin kohti seuraavaa rastia, joka oli myllyllä. Nuotiopaikalla rätisi iloisesti Dewnin pitäessä tulta yllä ja kuullessaan rautiaan kavioiden äänet tuo kääntyi puoleeni tervehtien minua iloisesti. Nuoremman Centerin innokkuus ei valitettavasti tarttunut muhun ja se kai huvitti Dewniä sillä tuo naurahti samalla kun tuo tarjosi minulle uutta tehtävää. Lukiessani sitä lävitse mä huokaisin syvään ja mietin entistä suuremmin että miksi mä olin lähtenyt koko hommaan mukaan. Mä tarjoilin Dewnille vastaukset vaikka mulla ei ollut mitään hajuakaan siitä että olinko mä edes pienestikään oikeilla jäljillä.

Lopulta me saatiin jatkaa matkaa ja toiseksi viimeinen rasti löytyi rannalta todella helposti joten me suunnataan HH:n kanssa viimeiselle rastille, joka löytyy pienestä metsiköstä. Viimeisenkin rastin ollessa löydettynä mä annan orin kiitää maaliin ja annettuani HH:n tasata hengitystään hetken, mä lähden tauluttamaan oria kohti western tallia, jossa mä riisun sen varusteet ja hoidan orin pitkän kaavan mukaan pois, ennen kuin mä lähden etsimään jotain paikkaa missä mä saatoin istua vain hetken ja vetää henkeä ennen kuin mä olin valmis palaamaan muiden elävien otusten pariin.

41. Kaukana kaikesta vai sittenkin vain syvemmällä asioissa?

24.10.2021

Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua.

Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse.

Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa.

”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.”
”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?”
”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.”
”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.”
”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?”

”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun.

”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.”

Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään.
Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan.

25.10.2021

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on.

Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta?

Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea.

Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille.

Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi.

”Ai huomenta Tyler!”
”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa.
”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.”
”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.”

HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa.

Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä.

Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta.
”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä.
”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.”
”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?”
”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni.

”Liittyykö se jotenkin isääsi?”
”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.”

”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?”
”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista.

”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin.
”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni.

Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä.

perjantai 15. lokakuuta 2021

40. Uusi alku?

Pohjautuu tähän tarinaan

Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muualle isän ja mun tilanteista varsinkin kun tämä hoitokierros olisi se, joka ratkaisisi jatketaanko isän hoitoja vai siirryttäisiinkö saattohoitoon ja vain odotettaisiin milloin tauti ottaa voiton.


Ehkä mä voisin tulla käymässä. Mä joudun kyllä käyä kotona vaihtaan kamoja ja jätän Foreverin kotiin. Mä otan Chipin ja HHn testiin. Ja Imaghostin kun se taitaa piristää kaikkii?


En mä tiennyt jotta oliko mulla sitä mitä Raicy vaatii työläisiltään vaikka mä olinkin asunut farmilla koko ikäni sekä ollut mukana ajamassa karjaa siitä asti kun mä pysyin yksin satulassa. Vaikka vastuu tilasta oli siirtynyt mun harteille pääasiallisesti, oli tietyt asiat isällä hoidossa ja en mä tiennyt osaisinko mä hoitaa niitä asioita sitten kun isä…


Cool! Mä kerron bosseille et sä oot ines. Mite siistii! Harmi ku Dewn ei oo sillo tääl


Kittyn innokkuus ei voinut olla parantamatta mun omaa mielialaa ja mä toivoin että nainen ei rakentaisi tuthaan pilvilinnoja, sillä voisi olla että paikka täytettäisiin ennen kuin mä voisin edes koettaa onneani. Toki sitä ennen täytyisi pitää fokus kisoissa.

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

39. Mielipahaa ja -hyvää

Oikeastaan siitä asti kun mä olin tutustunut Kittyyn paremmin alkuvuoden vaelluksella, me oltiin oltu yhteyksissä joko enemmän tai vähemmän. Enemmän Kittyn osalta ja vähemmän mun osalta sillä mä en aina tiennyt että mitä mä olisin sille vastannut vaikka varsinkin sen jälkeen kun isä oli saanut oman dignoosinsa yhteydenpidosta Kittyn kanssa oli tullut tärkeää sillä se tiesi mistä mä puhuin. Se helpotti myös sitä että mä sain kertoa omista tunteistani kunnolla koska se ymmärsi ja vaikka musta tuntuikin ehkä omalla tavallaan tyhmältä stressata sitä, että mitä jos mun geenitestin tulos olisi positiivinen, koska useampikin asia voisi tappaa mut ennen kuin mahdollinen syöpä keräisi omansa, olin mä silti puhunut Kittylle siitäkin pelosta.

Toki pääasiassa mä puhuin siitä että mä en ollut varma miten isä tulisi kestämään enää hoitoja sillä sen kunto oli mennyt alaspäin joka kerralla ja kuitenkin sen hoito oli aika intensiivistä nyt kun tauti oli pahentunut. Äiti ja isä olivat olleet kuitenkin yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta joten en mä tiennyt että miten äiti osaisi elää ilman isää koska ne jaksot mitä isä oli joutunut olemaan sairaalassa, tuntuivat olevan äidille hankalia ja mä olin yrittänyt aina silloin olla mahdollisimman paljon kotona sekä mä olin oikeastaan puoliksi muuttanut takaisin mun vanhaan makuuhuoneeseen. Tuntui oudolta olla takaisin siinä huoneessa missä mä toisaalta olin asunut 27-vuotta elämästäni, vaikkakin varsinkin teiniaikoina öitä tuli vietettyä vaikka ja missä varsinkin silloin kun hermot olivat menneet joko vanhempiin tai Trevoriin.

Tokihan vanhaan makuuhuoneeseen palaamisesta saattoi tehdä myös se hieman mielenkiintoista, että huone ei ollut oikeastaan muuttunut siitä hetkestä kun mä olin siellä viimeksi asunut. Toki mä olin käynyt ajoittain hakemassa jotain huoneesta tai sitten jos mä olin ollut sielä pidempään, mä olin saattanut tehdä jotain pieniä muutoksia sinne että siitä sai vähän aikuisemman näköisen. Tietysti ajoittain mä vaan kaipasin omaa aikaa ja tilaa vaikka sitä oli myös päätalolla tarjolla ja mä vietin öitä omassa mökissäni vaikka silloin mä olinkin saattanut jättää Buckin äitin kaveriksi ja koirasta tuntui olevan äidille seuraa silloin kun mä olin jossain enkä mä välttämättä ollut tarvinnut koiraa avukseni.

Kittyn kanssa jutteleminen oli saanut myös mun ajatukset välillä kääntymään ihan muihin asioihin. Vaikka musta oli ajoittain tuntunut siltä että elämässä ei ollut mitään hauskaa ja ilon aihetta oli Kitty onnistunut välillä saamaan hymyn mun huulille ja elämä ei ollut ehkä ihan niin harmaata ja masentavaa kuin miltä se tuntui. Mun takaraivossani kummitteli silti ajatus siitä että reilun kuukauden päästä tulisi eteen se hetki kun mä saisin tietää mikä mun tulevaisuuden kohtalo olisi. Olinhan mä yrittänyt ajatella positiivisesti molemmista lopputulemista mutta silti mua pelotti että mitä jos mulla kävisi sellainen tuuri että tulos olisi juuri sellainen kuin mitä mä oletin sen olevan.

Onneksi loppuvuoteen tulisi mahtumaan myös Imaghostin ratsuttaminen joten ehkäpä se tulee myös viemään vähän ajatuksia pois siitä mitä oli tapahtumassa. Olinhan mä toki jakanut Kittyn kanssa mietteeni siitä että osaisinko mä ratsuttaa tammaa itsenäisesti vaikka tietenkin varmasti apua olisi tarjolla kunhan mä vain sitä pyytäisin. Tokihan Kitty oli ehdottanut että mitä jos mä pakkaisin tamman traileriin ja lähtisin ratsuttamaan tammaa Kanadaan sillä apua varmasti olisi saatavilla niin Dewniltä kuin muiltakin ja toisaalta kaikki haluaisivat kuitenkin nähdä tamman koska siitä oli jo kuitenkin hetki kun kukaan oli tammaa viimeksi nähnyt. En mä kuitenkaan viitsinyt luvata suoriltaan että me tultaisiin tamman kanssa käymässä, mutta mä lupasin katsoa miltä tilanne näyttää myöhemmin ja ilmoitella että mitä mä tulisin tekemään. Tokihan ajatus reissusta Kanadaan oli houkutteleva, mutta mun täytyisi miettiä että millaiset mahdollisuudet mulla olisi lähteä sinne asti.

torstai 30. syyskuuta 2021

38. Uusia hevosia

Mä en oikein tiedä miten mä ajauduin siihen tilanteeseen että mun trailerissa oli kolme hevosta. Okei, Forever ja Imaghost oli selkeitä tapauksia, olihan molempien omistajan kohdalla meikäläisen nimi, mutta Chip tai virallisemmin Tsipping Tea oli sellainen pieni mysteeri. Kai mä olisin ymmärtänyt asian paremmin jos tilanteeseen olisi liittynyt paukku tai kymmenen, mutta kun tämä tapahtui niin selvinpäin kuin ihminen voi vain olla… Noh, kai sana oli kiirinyt siitä että mulla oli uusi karjahevonen etsinnässä Foreverin siirtyessä valmistautumaan varsomiseen ja Imaghostin ollessa vielä sen verran nuori että tammaa ei voinut ratsuttaa ihan vielä ja senkin jälkeen menisi aikaa että siitä tulisi yhtä luotettava karjahevonen kuin vanhemmista tammoista, jos mustangista nyt ikinä rehtiä työjuhtaa saisi.

En mä tiedä kuka se oli, Jack, Charlie, Evie vai isä, joka oli laittanut sanan kiertämään, mutta kisareissulla mua lähestyi yksi vanhempi herrasmies, joka kertoi että sillä olisi vanhempi quater ruuna etsimässä uutta kotia, tai ainakin jotain, joka voisi kisata hevoselle hieman tuloksia jotta sen myyntiarvoa voitaisiin nostaa sitä kautta. En mä kuitenkaan suoriltaan luvannut ruunaa ottaa mutta ei se kyllä kovin huonoltakaan kuulostanut joten muutamaa päivää myöhemmin mä ajelin tapaamaan tuota miestä sekä Chipiksi esiteltyä ruunaa. Ei mulla ollut kovinkaan suuria odotuksia siitä että millainen ruuna mua olisi vastassa sillä voisi hyvinkin olla että todellisuus olisi ihan jotain muuta kuin mitä mä olisin saanut kuulla.

Tila, jonne mä olin saapunut näytti siltä että se ei voinut olla mitenkään toimiva ranch, mutta niin vain sieltä löytyi pieni lauma lehmiä sekä yksi hevonen, jonka täytyi olla Chip, josta mulle oli kerrottu. En mä tiennyt että miten mä voisin puhua itseni ulos tilanteesta ja kerätessäni sanojani kieltäytyäkseni kunniasta, tuo vanha mies oli saapunut luokseni ja en lopulta viitsinytkään kieltäytyä. Varustaessani ruunaa mulla oli sellainen tunne mun takaraivossani että se ei mitenkään voisi olla hyvä karjahevonen, mutta niin vain mä sain pian tajuta olleeni väärässä ja pahasti. Vaikka varustaessa ruuna näyttikin siltä että se nukahtaisi pystyyn juuri sillä hetkellä, noustessani kuluneeseen ja säiden pahoinpitelemään satulaan, Chip tuntui heräävän henkiin ja hakiessani ruunaan tuntumaa sen verran että saatoin kokeilla millainen ruuna todellisuudessa oli.

Mitä pidempään sen satulassa istuin, sitä erilaisemmalta se tuntui verrattuna siihen pystyyn kuolleeseen hevoseen, joka edessäni oli seissyt varustamisen aikana. Vaikka mä olin tottunut energisiin hevosiin oli Chipissä kuitenkin erilaista energiaa ja pariin otteeseen mä meinasin jopa tippua ruunan satulasta. Chipin energisyys sai mut muuttamaan mieleni ruunasta täysin ja vaikka mä en alkuun ollut edes miettinyt ottavani ruunaa ratsastettavakseni, en mä voinut lopulta edes kieltäytyä ottamasta Chipiä luokseni. Toki myös se, että mä saisin joka kuu pienen summan rahaa tililleni, sekä saisin osan ruunan myyntihinnasta, joka voisi olla parhaimmillaan ihan mukavakin extra. Laskeuduttuani ruunan satulasta ja saatuani sen hoidettua pois me puhuttiin Chipin omistajan kanssa siitä että millainen fiilis mulla jäi ruunasta ja lopulta mä olin sopinut päivän, jolloin mä kävisin hakemassa Chipin luokseni ja näin mun trailerista löytyi nyt kolme hevosta.

Toki siellä olisi kohta neljä hevosta, sillä Trevor oli ilmoittanut ostaneensa quater orin. Mä en oikein tiennyt että mitä velipoika oli ajatellut, sillä se kävi tasan kerran vuodessa kotona ja oli silloinkin vain kuukauden, maksimissaan kolme kotona riippuen tietenkin siitä miten pahasti se oli sotkenut asiansa suomessa ja millaisen loman kaikki siitä tarvitsivat. Tokikaan mä en laittanut pahitteekseni sitä että mä sain vielä toisenkin ratsun käyttööni, joka ei todennäköisesti lähtisi ainakaan ihan heti mun altani, vaikkakaan Trevorista ja sen suunnitelmista ei ikinä saanutkaan mitään selvää ja se tuppasi tekemään niitä välillä hyvinkin nopealla aikataululla. Enää täytyisi vain katsoa että miten uudet hevoset kotiutuisivat ja miten elämä lähtisi sujumaan tällaisen hevosmäärän kanssa…

lauantai 11. syyskuuta 2021

37. Huoli tulevasta

Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.

Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.

Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.

Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.

Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.

43. Uuden elämän seuraava askel

04.11.2021 Mä olin ilmoittanut heti viikonloppuna että mun Kanadan matkani tulisi pitenemään ja että mä olin allekirjoittanut työsopimuksen ...