Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.
Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.
Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.
Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.
Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti