”Tyler, I think that you need to come home like now. Dad’s not looking too good and the doctors aren’t hopeful.”
18.11
”Tyler, mä olen pahoillani mutta isä hävisi taistelun” Trevorin ääni kuului linjan toisesta päästä.
”Fuck… Mä en saanut lentoja näin nopeasti sinne eli mä en taida päästä kun aikaisintaan hautajaisiin… Pahoitteletko äitille mun puolesta? Mä kyllä yritin katsoa kaikki vaihtoehdot, mutta en mä olisi millään kerennyt ajoissa…” Vaihdoimme Trevorin kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin mä jouduin pahoittelemaan että mä jouduin lopettamaan ja palaamaan töihin. Trev lupasi ilmoittaa milloin hautajaiset olisivat ja mä lupasin vaikka sitten ajaa yhtä soittoa kotiin jos muu ei auttaisi.
Raicyn ilmeessä näkyi pieni kysyvyys ja mä kerroin toiselle vain parilla sanalla mitä oli tapahtunut. Mies jakoi osanottonsa ja vaihdoimme aiheesta vielä pari sanaa, ennen kuin oli aika jatkaa töitä, vaikka mun työvire ei ollutkaan ihan niin täydellinen kuin mitä se oli aamulla vielä ollut. Palattuamme ranchille ja hoidettuamme hevoset, mä siirryin autolleni ja ajoin muutaman kilometrin matkan omalle tilalleni, sanomatta sen isompia kenellekkään. Olin hakenut alkuviikosta rautakaupasta hieman työkaluja sekä generaattorin ja siihen sopivan lampun joten mun ei tarvinnut olla pimeässä.
Mä olin käynyt heti maanantaina selvittelemässä asioita ja keväällä olisi tarkoitus vetää sähköt päälinjasta myös talolle, mutta siihen asti mun täytyisi pärjätä generaattorin varassa. Talolla oli vaatteet, joita mä oli käyttänyt remontointiin ja mä vaihdoin ne päälleni, ennen kuin mä tartuin lekaan. Olin saanut heti maanantaille erään sähkömiehen käymään talolla joten mä tiesin mitä seiniä mun täytyisi purkaa jotta sähkölinjat voitaisiin vetää rakenteisiin. Musta tuntui että leka heilui tänään normaalia kevyemmin ja seinä purkaantui tehokkaammin kuin mä osasin odottaa. Mä siirryin seuraavan huoneen pariin ja lopulta alakerran toisenkin huoneen seinät olivat purettuna sen verran, että niidenkin rakenteet näkyivät.
”Tyler?” kysyvä ääni kuului jostain mun takaani. Kääntyessäni ympäri, mä en ensin tajunnut että joku seisoi oikeasti mun takanani, mutta lopulta mä aloin tunnistamaan pinkit hiukset, sopivasti raamikkaan kropan ja varsinkin kysyvän ja huolestuneen väliltä olevan katseen.
”Mä yritin soittaa sulle vaikka kuinka monta kertaa. Tiedätkö sä edes mitä kello on?”
”Mun puhelin on varmaan äänettömällä tuola takin taskussa. Mä jätin sen tonne keittiöön kun mä vaihdoin remppavaatteet enkä mä oo käynyt edes katsomassa sitä sen jälkeen. En mä tiedä… kaheksan?”
”Vähän enemmän kun se on jo melkein yksitoista.”
Mä tuijotin Kittyä hetken, ennen kuin mä suuntasin keittiöön hakemaan puhelintani siistimpien vaatteideni taskusta. Toden totta numerot puhelimen näytöllä näyttivät lähemmäksi ilta yhtätoista.
”Mä en oo yhtään huomannut ajan kulumista… mä… mä purin noita seiniä niin urakalla. Mä oon kyllä valmis että mä voin lähteä Orange woodiin vaikka nyt. Tai siis mä vaihdan vaatteet toki” mä viittilöin kohti vaatekasaani.
”Hei, onko kaikki okei?” Kitty tarttui minua päättäväisesti molemmista olkavarsista, pakottaen minua kääntämään huomioni toiseen.
”Isä kuoli tänään” oli ainut mitä mä sain sanottua, ennen kuin joku näkymätön pato murtui mun sisälläni, ja mä tunsin miten mä en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tunsin miten kädet kietoutuivat ympärilleni, Kittyn sulkiessa minut tiukkaan halaukseen. Vasta kun mä sain vähän rauhoituttua, toinen päästi irti ja suostutteli minut vaihtamaan vaatteeni jotta me saatiin palata Orange Woodiin samalla kyydillä. Vaikka mä olin ihan valmis palaamaan leirimökille, johon mä olin taas muuttanut, ei mulle annettu sitä vaihtoehtoa ja Kitty veti mut mukanaan luokseen. Mä yritin sopertaa jotain vastausta, osin johtuen tunteenpurkauksestani ja osin humalasta, joka oli ilmeisesti vasta nyt päässyt nousemaan kunnolla, sillä olin muistanut talollani pullon, joka minulla oli autossani odottamassa leirimökkiin siirtämistä.
Se, mikä mun viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, ei jättänyt mitään muistijälkeä, mutta mä nukahdin lopulta todella levottomaan uneen.
19.11.
”ynghhmmmmm” epämääräinen äännähdys nousi ilmoille herätessäni sen verran että tajusin ainakin olevan vielä hengissä. Oloni ei ollut millään tavalla mairitteleva ja musta tuntui niin kuin mä olisin jäänyt hevoslauman alle. Nopeat liikkeet eivät todellakaan tulleet kyseeseenkään ja vaikka mä yritin nousta istumaan miten hitaasti, keinui maailma silti hienoisesti näkökentässäni. Muistikuvat edelliseltä illalta olivat yllättäen hieman hatarat, ja mulla ei ollut täyttä varmuutta siitä, miten mä olin päätynyt Kittyn sänkyyn nukkumaan, saati että mä en todellakaan ollut nukkunut yksin.
Hiljalleen muistikuvat alkoivat kuitenkin palautumaan ja mitä enemmän mä muistin, sitä pahemmalta mun oloni tuntui. Kunhan huoneen keinunta oli edes jotenkin rauhoittunut, mä nousin ylös ja vedin päälleni raksavaatteet, joissa mut oli ilmeisesti edellisenä iltana saatu houkuteltua takaisin. Vasta kun mä pääsin liikkeelle, mä huomasin että kello oli jo vaikka ja mitä ja että mun olisi täytynyt olla Raicyn kanssa laaksossa jo pari tuntia. Tämän tajuaminen sai mut liikkeelle ehkä hieman liian reippaasti olotilaani nähden, ja mä kaduin liikkumiseni tahtia hyvinkin nopeasti ja viimeistään siinä vaiheessa kun mä melkein törmäsin Alexiinaan tallin käytävällä.
”Sinullahan on vauhti päällä heti herätessä.”
”Mä tajusin että mä nukuin pommiin. Puhelin jäi varmaan illalla mun tilalleni ja mulla on siinä herätys. En mä tajua miten mä nukuin näin pitkään tai että miten mun annettiin nukkua näin pitkään vaikka ihan varmasti Kitty tiesi että mulla on työpäivä.”
”Kitty itse asiassa kertoi Raicylle aamulla siitä mitä illalla tapahtui, ja he sopivat että Raicy ja Tomford yrittävät pärjätä päivän. Kittyn oli itse asiassa tarkoitus kertoa sulle se heti kun sä vain heräisit, mutta sä olit ilmeisesti nukahtanut kunnolla vasta aamun puolella niin Kitty halusi antaa sun nukkua rauhassa.”
”Ai… Kyllähän mä olisin voinut lähteä töihin. En mä kuitenkaan taakaksi halua olla ja ehkä… ehkä se olisi ollut ihan hyväkin.”
”No mutta huomenna on sitten kuitenkin uusi päivä” vaalea nainen hymyili, ennen kuin pahoitteli että joutuisi jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken hämmentyneenä paikoillani, ennen kuin mä lähdin suuntaamaan kohti leirimökkiä ja vaihtamaan vaatteita jotta mä voisin autella sitten vaikka ranchilla, kerta laaksoon mä en tänään olisi menossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti