maanantai 6. syyskuuta 2021

36. WRJ Cup 8/21

Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen.

Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.

Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.

Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.

Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.

Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.

Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.

”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”

Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.

”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”

Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.

Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

40. Uusi alku?

Pohjautuu  tähän  tarinaan Muutto Kanadaan kuulosti kieltämättä houkuttelevalta idealta. Se voisi olla keino saada käännettyä ajatukset muua...