Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua.
Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse.
Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa.
”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.”
”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?”
”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.”
”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.”
”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?”
”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun.
”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.”
Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään.
Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan.
25.10.2021
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on.
Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta?
Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea.
Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille.
Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi.
”Ai huomenta Tyler!”
”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa.
”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.”
”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.”
HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa.
Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä.
Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta.
”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä.
”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.”
”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?”
”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni.
”Liittyykö se jotenkin isääsi?”
”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.”
”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?”
”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista.
”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin.
”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni.
Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti