lauantai 1. tammikuuta 2022

48. Happy New Year 2022!

18.11.2021 oli sellainen päivä kun mun elämäni pysähtyi, vaikka mä en oikeastaan tajunnut sitä siinä hetkessä.

31.12.2021 joku taisi painaa hidastuksen pois päältä mun elämästä, sekä nostaa tonnin painoisen taakan mun harteiltani. Kittyn ehdottaessa että me otettaisiin osaa Zenissä järjestettävään uudenvuoden gaalaan, ei mulla ollut juhamieltä ollenkaan, mutta niin vain mä pakkasin rinkkani uudelleen ja me suunnattiin lentokentälle ja Latviaan. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun mä matkustin mihinkään Kanadaa kauemmaksi, sillä suunnitelmistani huolimatta, mä en ollut vieläkään saanut aikaan lähteä tapaamaan Trevoria Suomeen. En mä edes tiedä että mihin asti lentoa mä mietin mitä järkeä koko reissussa olisi ja että miksi mä pilaisin toisen illan omalla yrmyilylläni.

Kuitenkin nähdessäni Kittyn hopeisessa iltapuvussaan, sellainen omanlaisensa sumuisuus, joka oli jäänyt vielä vallitsemaan, poistui ja Kitty oli melkein tunnistamaton. Katsellessani naista, joka pyörähti mun edessäni esitellessään pukuvalintaansa, mä tajusin mikä Idiootti mä olin. Kitty näytti säteilevän ja mitä pidempään mä toista katselin, sitä vaikeampaa mun oli olla paikalla ja lopulta mä nousin ylös nojatuolista, jossa mä olin istunut ja astelin Kittyn luokse. Vaikka mä olin toista puolipäätä lyhyempi, en antanut sen haitata kietoessani toisen käteni pinkki hiuksisen takaraivolle ja toisen selälle ja annoin huulieni painautua Kittyn huulia vasten.

Elämä oli tässä ja nyt.

01.01.2022 oli vasta ensimmäisillä minuuteillaan kun Kitty toi esiin ajatuksen siitä että meistä kahdesta voisi tulla kolme. Mä hämmennyin siitä suuresti, sillä toinen varmasti tiesi siitä mahdollisuudesta että kaikki menisi väärin jos mä vetäisin toisen kerran elämän aikana sen lyhyen korren. Olinhan mä niillä harvoilla hetkillä kun mä olin pystynyt elämään ehkä vartin verran normaalin ihmisen elämää miettinyt että mitä jos mä en saisi ikinä lasta. Uskaltaisinko mä olla ikinä isä lapselle? Mitä jos mä pilaisin lapsen elämän vain sillä että jahtaisin omaa haavettani? Olisiko Kitty oikeasti valmis ottamaan sen riskin että geenilotto olisi epäreilu ja myös lapsi saisi saman geenivirheen?

Mitä kävisi jos selviäisi että näin olisi käynyt? Päättäisikö Kitty – ihan aiheellisesti – että se oli mun vikani ja jäisikö meidän suhde siihen? Olisiko Kitty valmis pysymään mun vierelläni vaikka pahin kävisi? Vihaisiko tytär tai poika minua sen vuoksi että mä aiheutin toisen vakavan sairastumisen myöhemmällä iällä?

Miljoona kysymystä risteili mun päässäni ja Kitty ratkaisi tilanteen johdattamalla minut takaisin Dzezlainin linnan sisätiloihin ja etsimään Noraa ja Noahia. Kunhan me oltaisiin vain selviä ja takaisin kotona, meidän täytyisi puhua Kittyn kanssa asiasta ihan rehellisesti, sillä mä en halunnut tulla toisen unelman tielle.

Herätessäni vuoden toiseen päivään mun olo oli raskas ja mulla oli todella kylmä. Me oltiin palattu Latviasta myöhään edellisenä yönä ja koska kukaan ei ollut lämmittänyt mun tilallani meidän ollessa poissa, mä olin jäänyt Kittyn luo yöksi.

Mä heräsin tyhjästä sängystä ja löytäessäni energiaa nousta istumaan, mä en voinut mitään järkyttävälle aivastukselle, joka karkasi ilmoille vilunväreen saattelemana.
”Tyler?” Kittyn pää ilmestyi makuuhuoneeksi tarkoitetun tilan ovesta.
”Kaikki on ihan okei” yritin vakuuttaa toiselle, vaikka vilunväristys katkaisikin lauseeni. Kuitenkin toinen asteli luokseni ja asetti kätensä otsalleni.
”Sähän oot ihan tulikuuma! Nyt vaan takaisin petiin niin mä haen sulle kuumemittaria ja särkylääkettä” mua komennettiin samalla kun nyrkkeilyhanskat hylättiin niille sijoilleen ja hyvä jottei mua peitelty kuin pientä lasta takaisin petiin. Vilunväreiden juostessa selkäpiitäni pitkin, mä tajusin että sairastuminen oli teetellyt tuloaan jo pitkään mutta mä olin ollut kai liian kiireinen huomatakseni merkit ja vältelläkseni sairastumista. Latviassa tapahtunut rentoutuminen oli kai sitten antanut sairaudelle sen etsimän takaoven.

Kitty ojensi mulle kuumemittarin ja sen piipatessa minuuttia myöhemmin kuumeeni oli melkein kolmessakymmenessä yhdeksässä asteessa. Otettuaan vastaan ojentamani kuumemittarin toinen ojensi minulle särkylääkkeet sekä vesilasillisen. Pillerien nielaiseminen tuntui olevan hankalaa enkä mä ollut varma että millaisen taudin mä olin itselleni onnistunut kehittelemään stressini lauettua. Laskettuaan vielä kädestäni poimiman vesilasin johonkin toinen varmisti että mulla olisi varmasti hyvä asento ja että mun olisi helppo hengittää eikä muutenkaan mikään olisi huonosti. Uusi aivastus vastasi sanojen puolesta Kittylle joka katsoi mua sellaisella pehmeällä, äitimäisellä katseella, samalla kun toinen silitti mun varmasti hien kastelemia hiuksia ja vakuutti että mun ei tarvitsisi vastata. Valuttuani hieman paremmin makuulle, mä suljin silmäni, yrittäen unohtaa vilunväreet, jotka juoksivat ajoittain kroppani lävitse ja sen sijaan nukahtaa uudelleen.

Lopulta vajosin uneen, jota värittivät kuumeesta johtuvat painajaiset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blue ei ollut todellakaan missään kauniissa kasvunvaiheessa. Vaikka nuori mustangitamma olikin kasvanut suhteellisen tasaisesti, oli sekin k...