Blue ei ollut todellakaan missään kauniissa kasvunvaiheessa. Vaikka nuori mustangitamma olikin kasvanut suhteellisen tasaisesti, oli sekin kuitenkin saavuttanut varsoille tyypillisen ”ruma ankanpoikanen” vaiheen. Tammasta ei näyttänyt tulevan kovinkaan korkeaa, mutta toisaalta kumpikaan tamman vanhemmista ei ollut hirveän korkea. Jos Bluesta tulisi yhtään niin kuin äitinsä, sen luonne korvaisi varmasti paljoa siitä, mitä se koossaan häviäisi. Toisaalta ihan niin säpäkkä tamma ei vaikuttanut olevan kuin mitä emänsä oli ja taisi ollakin hyvä vaihtoehto valita Imagelle vähän rauhallisempi ori.

Mä olin opettanut Blueta samalla tavalla kuin olin kouluttanut minkään muun hevoseni. Nuorta tammaa oli ollut helppo opettaa, vaikka emänsä olikin tulinen tapaus. Bluen kouluttaminen oli edennyt myös hitaammin kuin muiden hevosteni koska yritin rakentaa tammaa ehkä ihan liiallisellakin huolella. Ehkä mun pitäisi vain uskaltaa puhua Kittyn kanssa ja sopia tamman tulevaisuudesta. Vaikka Blue oli toinen varsa, jonka mä opetin täysin alusta, musta tuntui, että siitä oli tulossa ehkä jopa emäänsä parempi. Toisaalta tamman isä oli tuonut juuri sopivaa rauhallisuuta Bluehen joka varmasti omalta osaltaan auttoi tamman kouluttamisessa.

Eihän Blue ollut vielä pitkään ratsuiässä, mutta olin tehnyt niin paljon maastakäsin tamman kanssa kuin vain oli mahdollista. Silloin kun en ollut töissä ja saatoin ratsastaa olin ottanut Blueta käsihevoseksi. Ensimmäisillä kerroilla Blue oli hieman ihmeissään siitä, että mitä oli tapahtumassa, mutta vain pari ensimmäistä kertaa tamma oli hieman hankalampi käsitellä ja sen jälkeen se liikkui emänsä vierellä todella hienosti. Ehkä isoin ja positiivisin yllätys Bluen kanssa on ollut se, jotta tamma ei näyttänyt missään vaiheessa pelkäävän lehmiä tai lampaita. Tokikaan ihan kunnon karjanajoon en ollut alkanut tamma käsihevosenani. Tokihan olin vienyt tammaa eläinten sekaan ja jonkin verran Blue oli saanut emältään oppia, kun Imagen karjahevosen vaistot olivat heränneet ja tamma oli päässyt tekemään hieman töitä emänsä rinnalla. Eihän työnteko silloin mitään tehokasta ollut, mutta ainakin Blue oli toivottanut edes pientä makupalaa siitä, mitä siltäkin tultaisiin odottamaan aikuisena. Tai ainakin mitä mä tulisin itse tammalta odottamaan, sillä Kittyllä saattaisi olla täysin erilaiset ajatukset tamman suhteen.

Ehkä kaikki selviäisi ajan mittaan, tai sitten ei.

Starlight Dove

Varsan syntyminen oli omalla tavallaan täysi yllätys. Forever ei ollut antanut mitään merkkejä siitä, että varsominen olisi käynnistymässä, joten mä en ollut osannut varautua siihen. Jos tamma olisi antanut jotain merkkejä siitä, että varsominen lähestyy, olisin osannut varautua siihen paremmin. Tarkoituksenani oli hankkia varsomakamera, jotta olisin voinut seurata tammaa sisältä koko ajan. Toki kamera olisi tarjonnut myös mahdollisuuden seurata Foreveriä jostain kauempaakin, mutta nyt en saanut sille mahdollisuutta.

Saapuessani talliin aamulla, ihmettelin miksi Blue ja Image olivat niin levottomia. Syy selvisikin päästessäni Foreverin karsinalle ja kohdatessani näyn, jota kukaan hevosihminen ei ikinä haluaisi nähdä. Jostain syystä tamman varsominen oli käynnistynyt edellisenä yönä ja Forever oli omin avuin onnistunut varsomaan kauniin varsan. Valitettavasti luonto oli antaessaan myös ottanut ja vaikka varsa oli selvinnyt varsomisesta, ei Foreverillä ollut yhtä hyvä kohtalo.

Koska minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mihin aikaan yöstä varsa oli syntynyt, saati että milloin siitä oli tullut orpo, muuttui tilanne paljon kriittisemmäksi. Päästessäni hieman paremmin kartalle siitä, mitä oli tapahtunut laitoin Raicylle viestiä tilanteesta ja painettuani lähetyskuvaketta, etsin Yvonnen numeron osoitekirjastani ja avasin puhelun naiselle. Linjan hälyttäessä napautin puhelimeni kaiuttimelle, jotta saatoin hylätä laitteen karsinan reunalle ja alkaa selvittämään millaisella mallilla varsa on.

Onnekseni varsa vaikutti olevan reipas ja aktiivinen. En kuitenkaan tiennyt, että olisiko varsa saanut tuon elämälle tärkeän ternimaidon ennen kuin Forever oli menehtynyt. Yritin olla katselematta ruunikonkirjavan tamman elotonta ruumista ja sen sijaan vain keskittyä varsaan. En meinannut huomata, jotta Yvonne oli vastannut puheluuni ja vasta kun nainen huhuili perääni, tajusin linjan auenneen.

”Huomenta. Forever on varsonut viimeyönä ja mulla on täällä nyt orpovarsa. Varsa on kyllä ihan aktiivinen ja pystyssä, mutta mä en tiedä, että mihin aikaan se on syntynyt, saati että moneltako Forever on menehtynyt.”
”Äh… Tuo on harmittavaa kuulla, mutta on myös positiivista kuulla, jotta varsa voi hyvin. Toki siinä on varmasti myös omat murheensa. Olen juuri lähdössä edellisestä paikasta, joten mä ajan sinne suoraan sillä ei varmasti tee huonoa, jotta ainakin käyn tarkistamassa varsan. Mulla menee jokin aika, että mä oon siellä.”
”Kiitos. Mä odotan tuloasi. Pitäisikö… pitäisikö Foreverille tehdä jotain sillä välillä?”
”Anna sen vain olla, katsotaan sitä sitten yhdessä.”
”Okei… Osaatko sanoa, että tarvitsetko jotain spesiaalia?”
”En mä usko. Mä lähden nyt ajamaan sinne, joten nähdään kohta” Yvonne lopetti puhelun ja jäin odottamaan, jotta nainen saapuisi farmilleni.

En tiedä kauanko naisella lopulta meni saavuttaa tilani, mutta lopulta kuulin ääniä takaani. Kääntyessäni katsomaan äänen lähdettä, huomasin tuon saapuneen ja tervehdin naista uudelleen. Tarjottuani Yvonnelle tilaa astua sisälle karsinaan, siirryin taaemmaksi ja jäin odottamaan naisen tuomiota varsan kohtalosta. Pienen varsan tutkimisessa meni yllättävän kauan, mutta tiesin jotta nainen haluaisi tutkia varsan mahdollisimman tarkasti – ainakin miten tuo tässä hetkessä varsaa saattoi tutkia – jotta kaikki ulkoiset merkit voitaisiin sulkea pois.

”Tammavarsa vaikuttaa olevan ihan kunnossa ainakin näin päällisin puolin tutkittuna. Tokihan nyt kun ei ole tietoa siitä, että mitä tammalle on tapahtunut ja milloin tammalle on jotain tapahtunut niin ei voi olla täysin varma siitä, että onko varsa saanut sen elämälle tärkeän ternimaidon ennen Foreverin menehtymistä” Yvonne puheli ystävällisellä, mutta neutraalilla äänellä. Naisella taisi olla sen verran kokemusta tällaisista tilanteista, jotta tuo tiesi millainen toimintalinja olisi paras.

”Onko sulla tamman maidon korviketta täällä? Tokihan ihan ideaalein tilanne olisi se, jos varsalle löytyisi kenoemo, mutta korvikkeella pääsee jo hyvään alkuun.”
”Mun täytyy hakea korviketta. En mä jotenkin… ajatellut että tallainen olisi mahdollista. Tai siis tiedän kyllä, että tammoja on menehtynyt varsomiseen aina joskus, mutta se, että se osuu omalle kohdalle…” ääneni hiipui kuulumattomiin. Mä en halunnut ajatellakkaan koko tilannetta, mutta mä tiesin, että mun täytyisi vain työntää sivuun se, mitä luottoratsulleni oli tapahtunut ja keskittyä siihen, jotta varsa tulisi selviämään seuraavista tunneista, päivistä ja viikoista.

Yvonne lupasi kirjoittaa minulle ylös hyvien korvikkeiden nimiä ylös, jotta osasin pyytää oikeita. Kiitin naista tästä ja tuon suunnatessa autolleen en voinut olla astelematta karsinan luokse, jonka kuivikkeilla ruunikonkirjavan tamman eloton ruumis makasi. Yritin parhaani mukaan pitää katseeni poissa tammasta ja keskittyä vain varsaan. Varsaan, jonka elämästä olisin nyt todellakin vastuussa. Ajattelematta oikein mitään, avasin karsinan ovea sen verran, jotta saatoin pujahtaa sisään karsinaan ja suljettuani oven takanani liu’uin istumaan karsinan pohjalle, pitäen katseeni kiinni varsassa. Tuijotimme toisiamme jonkin aikaa, ennen kuin varsa lähti astelemaan luokseni. Sen ollessa sopivan lähellä, nostin varovasti kättäni ennen kuin silitin pientä ja kapeaa päätä.

”Hei Starlight Dove” kuiskasin varsalle. Pienen tamman syntymä kun oli sytyttänyt taivaalle uuden tähden.

58. Koti-ikävää

En mä tiennyt että näinkin vanhana voi kärsiä koti-ikävästä. Ei se ollut iskenyt päälle ihan heti kun mä olin tullut takaisin Texasista, vaan oikeastaan ensimäiset pari-kolme päivää oli mennyt hyvin. Vasta sen jälkeen - todennäköisesti kun mä sain nukuttua paluumatkan jäljiltä - sellainen ihmeellinen tunne alkoi valtaamaan mun mieltäni. En mä sitä heti ymmärtänyt, mutta lopulta mä tajusin että se taisi olla jonkinlaista koti-ikävää. Ehkä siihen sekoittui myös pienesti stressiä siitä, että miten Foreverin varsominen menisi, koska mulla ei ollut hirveästi kokemusta mitä tuli hevosten kasvattamiseen.
Kyllähän tääläkin oli hyvä eläinlääkäri käytössä, vaikka mä en tuntenutkaan Yvonnea yhtä hyvin kuin mitä mä olin tuntenut Evien kotona. Ehkä mä myös kaipasin Charlietakin, vaikka me oltiinkin yhteyksissä melkein päivittäin. Kuitenkin me oltiin Charlien kanssa vietetty ajoittain paljonkin aikaa yhdessä ja me oltiin puhuttu syvällisistäkin aiheista, eikä mulla tuntunut ainakaan vielä olevan ketään sellaista täällä pohjoisessa. Se tapa, millä mä päädyin tunteitani käsittelemään ei ollut todennäköisesti millään tavalla järkevää, mutta niin vain kävi. Ehkä helpompaa ja järkevämpää olisi ollut edes yrittää puhua jollekkin asioista, mutta sen sijaan mä tein huonon valinnan ja tartuin pulloon.

Tieto siitä, että mun täytyi kuitenkin nousta töihin päivittäin, piti mun juomista aisoissa. Olihan silti mukana sellaisiakin iltoja kun mä tein ylilyöntejä ja join liikaa siihen nähden, mikä olisi kannattavaa ja järkevää, mutta pääasiassa mä osasin pitää juomiseni aisoissa. Varsinkin silloin, kun mä olin päätynyt juomaan liikaa, seuraava päivä meni vältellessä Kittyä koska mä en halunnut kohdata toista ja myöntää että mä en osannut aina käsitellä tunteitani puhumalla, vaan mä tein sitten jotain tuollaista typerää.

Ehkä mua omalla tavallaan myös hienoisesti ahdisti Billyn ja Amyn häihin tullut kutsu. En mä tuntenut tulevasta hääparista kumpaakaan oikeastaan kunnolla ja varmasti kaikki muut tietäisivät hääparin mua paremmin, sekä muut vieraat joita häihin olisi tulossa. Kieltäytyminen häihin osallistumisesta ei kuitenkaan tullut edes ajatuksiinkaan, sillä mä epäilin että se voisi saada aikaan kunnon sodan Kittyn kanssa. Toki mua mietitytti sekin, että mitä jos se odotti että se olisi seuraava joka saisi jakaa saman ilouutisen. Oltiinhan me oltu toisen kanssa yhdessä jo useampia kuukausia ja maailmassa oli kuitenkin sellaisia pareja jotka astelivat avioon paljon lyhyemmän tuntemisen jälkeen. Tokihan mä olin ainakin valmis puhumaan asiasta, mutta en mä tiennyt voisinko mä siltikään tarjota Kittylle sitä mitä se odottaisi ja se oli ehkä saanut ne muutamat ylimääräiset millit lorahtamaan mun juomalasiin ja tarjoamaan karkumatkaa todellisuudesta.

Mä olin kertonut Charlien ehdotuksesta että me kasattaisiin tiimi Freewindillä kisattavaan tiimikisaan western viikolla. Eihän mua yhtään yllättänyt se, että Kitty oli heti mukana hommassa ja ei tainnut mennä vuorokauttakaan kun ensimäinen versio tiimistä oli jo valmina kunnes se muuttuikin sitten siihen jotta tiimejä lähtikin lopulta kaksi. Me kisattaisiin Kittyn kanssa eri tiimeissä mikä olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, samaten kuin se, että mun kanssa samassa tiimissä olisi Center itse.

Lähtöön olisi kuitenkin vielä vajaa viikko joten mitä tahansa voisi tapahtua. Mä en oikeastaan tehnyt enään mitään isompia remontteja tilallani, vaan enemmänkin kyseessä siivoilua ja remonttitarpeiden kasaamista varastoon tai odottamaan pois vientiä. Tallirakennuksen toisessa päässä oli varastotila, jolle mä en tiennyt vielä mitään käyttöä. Sinne oli sen vuoksi kasaantunut jotain remonttitarpeita ja muuta tavaraa jotka pitäisi selvittää joskus. Avatessani oven säikähdin lentoon lähteneitä lintuja ja katsoessani niiden perään mä sain ajatuksen ja ennen kuin mä edes muistinkaan miksi mä olin koko varastoon menemässä, mä olin kaivanut puhelimeni esiin.

Miltä kuullostaisi White Dove Farm?

57. Paluu takaisin

 24-25.3

Viikon loma kotiin oli oikeastaan ihan liian lyhyt, mutta mun onnekseni mulla ei toisaalta ollut hirveästi mitään sellaista jota mä olisin kotoa kaivannutkaan Kanadaan. Huonekalut ja sellaiset kun saisivat jäädä mökkiin ja hankkisin uusia pohjoisessa aina sitä mukaan kun budjettini taipuisi siihen remonttilainan pois maksun ollessa pää prioriteettini. Koska tyhjän trailerin kanssa oli ollut mahdollista ajaa vähän reippaammin, mä olin päässyt perille jo keskiviikkona illansuussa.

Valmiiseen pöytään astelu oli ollut mukavaa ja päivällisen aikana me oltiin vaihdettu äidin ja Jackin kanssa kuulumisia, ennen kuin mun oli ollut aika alkaa pakkaamaan tavaroita ja valmistautumaan muuttoon. Torstai olikin mennyt laukkuja pakatessa, ennen kuin mä olin istunut reissun toisen ja samalla viimeisen kerran pöydän ääreen ennen kuin mä seuraavana aamuna lähtisin aikaisin ajamaan takaisin pohjoiseen. Tokihan kotona olisi ollut mukavaa viettää pidempääkin aikaa, mutta mä tiesin että ajomatka olisi pitkä ja maanantaina olisi taas työpäivä.

Aamuinen lastaus tuntui jännittävän mua enemmän kuin Foreveriä ja juuri kun olimme lähdössä tamman kanssa, Charlien auto ajoi pihaamme. Sen sijaan että vain kuskin ovi aukeaisi, molemmat ovet aukenivat ja Evie nousi Willkesin autosta.

“Evie?” unen painamassa äänessäni oli epätietoisuuden nuotti helposti kuultavissa?
“Mä ajattelin että susta olisi varmasti mukavampaa ajaa kotiin ilman että sun tarvitsee huolehtia siitä, miten Forever voi. Tokihan mulla saattoi olla myös hieman pitämättömiä lomia ja semmoinen hetki että mä voisin ottaa viikon vapaata.” Sanat liukuivat sellaisella nuotilla, kuin asia olisi ollut Evielle päivänselvä. Käänsin katseeni kohti Charlieta joka näytti siltä, että tuo oli täysillä juonessa mukana ja todennäköisesti kai myös kertonut Evielle lähtöni ajankohdan.
“Ja mä epäilen että mulla ei oo mitään vastaansanomista tässä asiassa?”
“Nope” kuulin Charlien äänen viereltäni ennen kuin mies kietoi minut veljelliseen halaukseen ja toivotti turvallista ajomatkaa kotiin.

25-27.3

Siinä Evie oli oikeassa, että ajomatka kotiin meni vähän kevyemmällä mielellä kun samassa autossa kanssani matkusti eläinlääkäri ja jokaisella stopillamme Evie piti huolen siitä että tarkisti Foreverin voinnin. Vaikka tamma olikin viimeisillään tiineenä ja sen muuttaminen näin pitkää matkaa oli riski, kaikki meni onneksi hyvin ja saavuttaessamme ranchini mä saatoin huokaista helpotuksesta.

Forever pääsi asuttamaan omaa uutta karsinaansa ja seuraavana päivänä töiden jälkeen olin ajatellut muuttavani myös hh:n ja Imaghostin tilalleni. Olisi mukava nähdä hevoset taas ikkunasta, vaikka varmasti uuden rutiinin löytäminen ottaisi hetken, sillä en ollut joutunut kuukausiin huolehtimaan hevosista ennen töihin lähtöä tai sen jälkeen. Varmistuttuamme siitä, että tammalla olisi kaikki varmasti hyvin, oli aika suunnata sisälle. Mä en ollut varma siitä, että oliko Kitty lopulta tullutkaan mun työ yöksi ja odottamaan mun saapumistani kotiin. Olinhan mä ilmoittanut toiselle että se menisi lähemmäs puoltayötä, mutta toinen myös tiesi missä pidin vara-avainta talolleni joten nainen sai tehdä päätöksensä ihan itse.

Kuullessaan oven aukeamisen sekä askeleeni sisällä tarjosi vastauksen kysymykseeni, Kittyn kävellessä meitä kohden. Toisen hiukset olivat unen pörröttämät ja muutenkin Kitty näytti siltä että toinen olisi herännyt kuullessaan oven käyvän. Vaikka itseänikin väsytti, en voinut mitään hymylle joka nousi huulilleni, vaikkakin väsymyksen painamana.

“Mä en tiennyt että sä olit täälä. Ihanaa kuitenkin että olet” puhelin samalla kun yritin vältellä haukotusta ja kävelin Kittyn luo kietoakseni käteni toisen ympärille jotta saisin suljettua naisystäväni halaukseen sekä painettua suudelman toisen huulille. Kittyn katse oli kiinnittyneenä Evieen ja mä en tiennyt mitä toinen ajatteli siitä että toinen tuli mun kanssani Kanadaan, sillä en ollut varma jotta olinko kaikessa kotiinpaluun stressissäni muistanut ilmoittaa tästä muutoksesta Kittylle…

56. Muutto

Mun synttäreiden jälkeen asiat tuntuivat rauhoittuneen. Tilannetta helpotti sekin, että päivien edetessä Raicy pystyi tekemään kokonaisvaltaisemmin töitä. Tokihan Alexiina oli pyytänyt jotta me pidettäisiin Joshin kanssa miestä vähän silmällä ja ei annettaisi toisen tehdä ihan liikaa ainakaan heti alkuun, vaan että pidettäisiin edes vähän toista aisoissa. Eihän se helppoa ollut ja me oltiin tapeltu Raicyn kanssa ihan kunnolla pariinkin otteeseen, jos painokkaita sanoja ja korotettuja äänenpainoja tappeluksi voi sanoa.

En mä tiennyt miten pahasti mä uhkasin omaa työpaikkaani sillä, että nousin työnantajaani vastaan, mutta mä ainakin yritin tehdä parhaani. En mä tiedä oliko sana kiirinyt Alexiinalle siitä, mitä laaksossa oli tapahtunut, mutta sen jälkeen Raicy oli ollut muutaman päivän jopa Joshiakin hiljaisempi. Sen lisäksi että asiat töissä alkoivat tasaantumaan, oltiin me löydetty uudelleen jonkinlainen balanssi meidän suhteeseen Kittynkin kanssa. Taloni remontti oli sellaisessa vaiheessa, että mä olin jopa alkanut – omalla huonolla tavallani – sisustamaan taloa. Paljoa mä en ollut päätalolla tehnyt, mutta sentään mä olin antanut hetekan eläköityä ja mä olin hankkinut ihan oikean sängyn. Ei sekään uusinta huutoa ollut, mutta se sai ajaa asiansa ja siihen mahtui paljon paremmin kaksi ihmistä.

Aamut, jolloin mä en herännyt yksin olivat harvassa ja jokainen sellainen, kun mä näin vilahduksen pinkkiä hiuskuontaloa, sai mut tuntemaan oloni paljon paremmaksi ja mä taisin rakastua Kittyyn aina vähän enemmän. Me oltiin hiljalleen opittu puhumaan ja kuuntelemaan toisiamme paremmin joten me oltiin saatu ratkottua jotain sellaisia ongelmia mitä meillä oli ollut. Toki me oltiin puhuttu paljon lävitse myös sellaisia asioita, joista oli meinannut alkaa tulemaan ongelma. En mä tiennyt että oliko viime vuosi aiheuttanut jonkinlaista henkistä kasvua jos sitä tämän ikäisenä oli mahdollista enää tapahtua, mutta jotenkin uuden lehden kääntäminen elämäntarinassani tuntui nostaneen taakkaa mun hartioiltani.

Asioiden vakaantuessa mä olin sopinut jotta mä pitäisin ainakin viikon vapaata ja kävisin kotona hakemassa viimeisiä tavaroita sekä tietenkin Foreverin. Ajomatka Orange Woodista kotiin olisi pitkä, joten mä olin lähtenyt matkaan jo aikaisin maanantaina sekä ajanut mahdollisimman pitkiä pätkiä. Näin mä saisin taitettua matkan suhteellisen reippaasti, varsinkin nyt kun mä ajelin tyhjän trailerin kanssa. Tietenkinhän yksin ajaminen oli tylsää ja aika tuntui matelevan vaikka miten mailit jäivätkin taakse. Tokihan mitä lähemmäksi kotikoti tuli, sitä enemmän mä aloin odottamaan sitä, että näkisin äidin pitkästä aikaa.

55. Pysähdys

Mä olin edellisenä iltana suunnitellut lähtöni Orange Woodsista siten että mä olin käynyt tallilla suihkussa ennen lähtöä. Normaalisti mä olisin jäänyt sen jälkeen Kittyn luo yöksi, mutta nyt kun Carrot vietti aikaa tuon luona, mä olin viettänyt paljon enemmän aikaa omalla tilallani. Tallin remontti oli edennyt suurin harppauksin, vaikka olikin aina omanlaisensa projekti siirtää generaattori tallin ja päätalon väliä, mutta mä sain homman toimimaan. Hiljalleen mä olin saanut suunniteltua sen, millaisen tallin mä haluaisin ja omalla tavallaan odotinkin sitä hetkeä että saisin tuoda myös hevoset kotiin, sillä se helpottaisi myös rahallisesti. Huomenna olisi edessä mun päiväni aurora weeksillä ja sen puolesta mä olin saanut päivän vapaaksi omista töistäni.

Tokihan mua mietitytti että miten mä tulisin selvitymään päivästä, varsinkin kun mä en ollut vetänyt tuollaisia päiviä oikeastaan ikinä. Normaalisti kaikki tällaiset olivat Raicyn vedettäviä, mutta toisen vasta ollessa palaamassa takaisin työnteon pariin, oli Alexiina kysynyt multa ottaisinko mä Raicyn saappaat täytettäväkseni. Onnekseni asiat, joita vieraille täytyi näyttää, olivat ihan arkisia ja HH oli oppinut ne myös sen verran hyvin että ori toimisi melkein ajatuksen voimalla. Lähtiessäni johdattamaan porukkaa kohti laaksoa, mä mietin että mihin mä olin itseni laittanutkaan. Kuitenkin päästessämme laaksoon ja kertoessani mistä kaikessa oli kyse, tutusta asiasta puhuminen tuntui olevan onneksi helppoa. Kaikki meni onneksi hyvin ja kaikki palaisivat takaisin ranchille yhtenä palana enkä mä saattanut kuin toivoa että mä olin onnistunut tehtävässäni.

Palattuamme takaisin ranchille, oli aika hoitaa hevoset pois ja sen jälkeen valmistautua illalliseen sekä illanviettoon Tamulissa. Ilta Tamulissa oli sujunut ihan sulavasti ja kaikilla tuntui olevan suhteellisen hauskaa. Kittyllä oli vauhti päällä ja tuo viihtyi Aurora weekin vieraiden kanssa. Mä istuin tiskillä ja join vesilasiani pienillä hörppäyksillä. Juoma ei ollut se mun ensivalintani, mutta mun oloni ei ollut pitkään kovinkaan mairitteleva joten mä en uskaltanut sekoittaa enää alkoholia pakkaan. Muiden juhlinnan seuraaminen oli ollut jo viimeiseen tunnin verran tylsää, ja mä ajattelin että mä hipsisin vain kotiin nukkumaan jotta mä jaksaisin herätä töihin seuraavana aamuna.

Kävellessäni kohti Tamulin ulko-ovea, jo päiviä mun rinnassani ollut pistävä tunne tuntui vahvistuvan. Pisto muuttui hiljalleen pudistukseksi ja se tuntui vaikeuttavan mun hengitystäni, ja mä jouduin ottamaan tukea ovenpielestä. Joku tuli kysymään multa että olinko mä kunnossa enkä mä tiedä vastasinko mä mitään tai mitä kävi, sillä seuraavan kerran kun mä näin jotain, mä olin jossain muualla kuin Tamulissa. Makasin selkeästi sängyssä ja korjatessani asentoani ymmärsin että olin terveyskeskuksessa, mutta se, että miksi olin sinne joutunut oli täysin pimeän peitossa.

Mä en tiennyt että kauanko mä vain makasin paikallani, kunnes ovi aukesi ja sisään asteli ilmeisesti sairaanhoitaja.
”Täälähän ollaan herätty. Millainen olo sinulla on?”
”Hyvä. Mä en vain ymmärrä miksi mä olen osastolla? Tai kun en mä muista että mulle olisi käynyt mitään?”
”Sinut tuotiin tänne eilen rytmihäiriöiden vuoksi. Olit romahtanut Tanssivaan Muuliin” sairaanhoitaja kertoi, antaen katseensa vaihdella minussa sekä papereissani. Tieto oli yllättävä, sillä mä muistin olleeni Tamulissa, mutta oikeastaan mitään sen jälkeen mä en muistanut kunnolla. Kyselin sairaanhoitajalta siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja tuo sanoi että lääkäri olisi aloittamassa pian kierroksensa, joten mä saisin viimeistään siinä kohtaa lisää tietoa. Ehkä tuntia myöhemmin lääkäri saapuikin paikalle ja me puhuttiin siitä, mitä viime yönä oli tapahtunut sekä tietenkin miten hommat jatkossa menisivät. Lopulta lääkäri sanoi että jos seuraavan parinkin tunnin aikana mun EKG käyrät näyttäisivät hyvältä, mä voisin päästä kotiin.

Kotiuttamisen aikana mä sain ohjeet jatkosta, sekä muutaman päivän sairaslomaa, jotta mä voisin ottaa vähän rennommin ja antaa keholleni aikaa palautua jotta rytmihäiriöt eivät alkaisi uudelleen. Palattuani takaisin Orange Woodiin, tiesin että edessä olisi mahdollisesti selitykset siitä, mihin mä katosin edellisenä iltana. Varustaessani HH:ta jotta saatoin palata takaisin töihin jonkin selityksen kera, mä toivoin että en joutuisi lopulta selittämään asiaa ollenkaan tai että vähintäänkin saisin selitykseni helposti lävitse ilman että totuus tulisi esiin.

54. Ratsunpolulla

Tapahtunut myöhemmin 06.02.2022

Kitty tuntui unohtaneen minut kokonaan. Hyvä jos mä olin nähnytkään toista torstain jälkeen. Me oltiin viestitelty ihan normaalisti aina siihen asti että Kitty oli ilmoittanut että se lähtisi vetämään liinatuntia. Sen jälkeen mä en ollut kuullut Kittystä oikeastaan mitään ja samanlainen radiohiljaisuus oli aikalailla edelleen päällänsä. Olihan Kitty jossain kohtaa laittanut minulle jotain viestiä, mutta oikeastaan ennen eilistä mä en ollut nähnyt Kittyä suuremmin edes tallilla. Toki meidän aikataulut varmasti menivät ristiin koska mä tein pitkää päivää laaksossa kun me oltiin saatu Raicyltä muutama ylimääräinen työtehtävä hoidettavaksi ja niissä meni hieman pidempään kun hoidimme niitä kahdestaan Joshin kanssa.
”Onko kaikki kunnossa?” Josh oli kysynyt minulta lähtiessämme aamulla laaksoon.
”Mhmmm… nukuin vain huonosti. Kyllä mä selviän.” Tiesin että olisi epäreilua jättää Tomford tekemään työt yksin ja vaikka ehkä peli olisikin ollut järkevintä viheltää poikki, mä nousin silti HHn selkään ja me suunnattiin töihin kuin kaikkina muinakin päivinä siihen asti. En mä ollut maininnut kenellekkään mitään siitä vaihdellen pistävästä tai puristavasta tunteesta joka mun rinnan vallitsi aina satunaisesti ja pahimmillaan vaikeutti mun hengittämistä hetkellisesti. Mä toivoin että ne oireet menisivät muutamassa päivässä ohitse, tai viimeistään silloin kun mä saisin hoidettua kaikki asiat siten että mulla jäi vähän enemmän aikaa nukkumiselle kuin mitä mä tällä hetkellä kerkesin unta saamaan vuorokaudessa.

Palatessamme laaksosta mä näin yllätyksekseni Kittyn ja jonkun vaalean tytön, jolla oli useita tatuointeja kasvoissaan, juttelevan käytävällä. Mä olin saanut hoidettua hh:n pois sekä olin jo harjaamassa Imaghostia jotta voisimme jatkaa Dewnin kanssa pikkutamman kouluttamista. Olin saanut nuoren Centerin juttuihini ihan sattumalta eräänä päivänä ja muistin Alexiinan joskus maininneen siitä, että tuon omaa alaa oli hevosten kouluttaminen, joten olin kysynyt josko tuolla olisi aikaa ja kiinostusta auttaa Imaghostin ratsutaipaleen alussa. Tokikaan uusia menoeriä budjettini ei olisi enää kestänyt, mutta nyt kun nuori mustangitamma asui taas poikkeuksellisesti kasvattajansa luona, en viitsinyt antaa pikkutamman koulutuksen venähtää ihan liian pitkälle vain oman rahatilanteeni takia.

Harjatessani tummanharmaata mustangia Kitty oli ilmestynyt Imaghostin karsinalle, ja tuo kertoi minulle että oli tavannut yllättäen puolisiskonsa. Vaikka ajatusprosessini kestikin puolitoista kertaa normaalia ihmistä pidempään, mä onnistuin lopulta sanomaan toiselle että sisarukset ovat hieno asia ja että mä toivoin jotta Kitty ja Carrot – niin kuin tuo oli siskostaan puhunut – onnistuisivat tutustumaan toisiin kunnolla. Kittyn puhetulva jatkui ja jatkui, kunnes mun oli pakko lopettaa se, sillä Dewn odotti jo ihan varmasti meitä ja päästessäni ulos tamman karsinasta, huomasinkin oljenvaaleat hiukset omaavan miehen odottavan meitä. Taluttaessani nuorta tammaa lähemmäksi toista, se sama pudistava kipu palasi rintaani ja mun oli pakko hengittää pinnallisesti. Nuoremman Centerin harmaissa silmissä vilahti epäilys, mutta mä yritin olla huomaamatta sitä, sillä kipu laantuisi kuitenkin kohta.

Imaghost oli itsepäisin hevonen ikinä, jonka mä olin tavannut ja emme olleet oikeastaan edenneet tamman kanssa askeltakaan. Kaikki asiat tuntui siltä että ne piti purkaa useaan pienempään palaan tamman kanssa ja silti niiden esittely sille oli yksi työ ja tuska. Kuitenkin jotain pientä edistykseen viittaavaa oli huomattavissa, sillä nyt tammaa sai jo lähestyä satulan kanssa, vaikka se protestoikin heti, kun mikään osa satulasta edes hipaisi. Tuokiomme nuoren tamman kanssa olivat olleet lyhyitä, ja ne olivat loppuneet oikeastaan jo siihen, kun tamma ei ollut reagoinut mitenkään satulaan, vaan vaikuttanut hyväksyvän sen lähelleen. Imaghostin ratsutiestä tulisi pitkä ja kivinen enkä mä tiennyt että olisiko minulla minkään sortin paukkuja viedä tammaa eteenpäin. Siitä, milloin Raicy olisi palaamassa töihin ei ollut mitään varmuutta joten aika nuoren kouluttamiselle olisi toisaalta myös ainakin siihen asti rajallista.

Harjatessani tummanharmaata karvaa vielä uudelleen, totuttaakseni tamman siihen että hoitaminen tapahtuisi ennen kuin mitään kävisi ja vielä senkin jälkeen, ajatusteni sekamelskasta nousi mieleen Kitty ja tuon sisko. Mä en voinut edes kuvitella miltä tuntuisi jos me Trevorin kanssa saataisiin tietää, että meillä olisi salattu pikkusisko tai -veli. Kipakasti liikahtava mustangitamma palautti minut kuitenkin takaisin tähän hetkeen, ennen kuin jätin sen yksin karsinaansa ja suuntasin takaisin omalle tilalleni jatkamaan tallin rakenteiden purkamista sekä uusien karsinoiden suunnittelua.