Me oltiin päästy tammojen kanssa perille Deadwoodiin pitkän ajon jälkeen. Vaikka mua väsyttikin, mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa Imaghost alas trailerista ja laittaa tamma valmiiksi ensimmäistä luokkaa varten. Mä en ollut kuullut äidistä ja isästä mitään pariin päivään joten mä toivoin että kaikki olisi hyvin ja että mitään ei tapahtuisi ennen kuin isän lääkärikäynti olisi. Kyllähän me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että jos tauti olisikin uusinut, mutta mä toivoin että se olisi saatu hoidoilla taltutettua.
Kuitenkin nyt mun piti keskittyä kisoihin ja me onnistuttiin olemaan Imaghostin kanssa hieman tuloslistan puolivälin yläpuolella meidän molemmissa luokissa. Foreverin kanssa me päästiin melkein sijoille, mutta kai varsa alkaa vähän jo vaikuttamaan tamman liikkeisiin ja sen vuoksi me jäätiinkin sijoilta tässä luokassa. Oikeastaan pari seuraavaakin päivää meni samalla kaavalla, kunnes sitten kumpikaan tammoista ei oikein onnistunut ja me jäätiin tuloslistan häntäpäähän. Vasta kuudes päivä oli meille paras kisapäivä Imaghostin kanssa, sillä pikkutamma toimi todella hyvin Trail-In-Hand radalla ja me oltiin neljänsiä koko melkein viidenkymmenen osallistujan luokassa.
Vain päivää myöhemmin villisieluinen pikkuhevoseni pisti vieläkin paremmaksi, voittaen koko luokan. Muuten koko tämä osuus kisareissusta olikin yhtä aaltoliikettä, vaikka molemmat tammat ottivatkin vielä yhden sijoituksen kumpainenkin. Perjantaina 3.9 äiti oli myös vihdoin ottanut yhteyttä ja kertonut miten isän lääkärissä oli käynyt. Vaikka mä olin toivonut parempaa lopputulemaa, ei sitä silti ollut tarjolla ja meidän kaikkien harmiksi isän syöpä oli uusinut ja se oli tällä kertaa agressiivisempi. Kai lääkäreillä oli silti toivoa, mutta mä aloin pelkäämään pahinta entistä enemmän. Isä ei ollut vielä edes hirveän vanha joten mä toivoin että se jaksaisi taistella sairautta vastaan. Äiti kertoi että se oli ilmoittanut asiasta Trevorille ja mä olin kiitollinen siitä että äiti oli jaksanut ilmoittaa toiselle, vaikka se ei varmasti ollutkaan helppoa.
Me oltiin juteltu äidin kanssa pitkään ja mä yritin varmistaa jotta ne pärjäisi kotona kun me oltaisiin vielä pitkään tammojen kanssa poissa. Äiti meinasi että he kyllä pärjäisivät ja että mun tarvitsisi vain keskittyä siihen että kaikki sujuisi hevosten kanssa kun me oltiin näinkin kauan poissa kotoa. Kuitenkin kun me oltiin lopetettu puhelu äidin kanssa, mä soitin vielä Charlielle ja pyysin tuota, tai enoaan käymään jossain kohtaa vierailemassa äidin ja isän luona ja varmistamassa että kaikki olisi varmasti hyvin. Mä olin tyytyväinen siitä että Charlien lisäksi myös Jack oli tuttu mun vanhempien kanssa ja mulla olisi näin mahdollisuus saada jonkinlaista tietoa siitä että miten kotona oikeasti menisi sillä äiti ja isä varmasti kertoisivat hieman erilaisella tavalla asioista joko Charlielle tai Jackille jos nuo vain eivät saisi tietoon sitä, että mä olin pyytänyt molempia pitämään niille seuraa ja selvittämään tilannetta mun puolestani.
Tieto myös siitä, että isän syöpä uusi, sai omatkin pelkoni nousemaan ja mä yritinkin parhaani mukaan unohtaa sen että mä saisin vasta mahdollisesti kahden ja puolen kuukauden päästä tietää itse että millaiselta mun tulevaisuus näyttäisi ja olisiko mulla mahdollisesti jonkinnäköinen mahdollisuus siihen että mä sairastuisin samaan syöpään kuin isä. Mä en tiennyt että miten pitkään isällä olisi elinaikaa jäljellä vaikka sen syöpä olikin muuttunut agressiivisemmaksi. Mä toivoin että seuraava pätkä kisoista menisi paljon paremmissa tunnelmissa ja että kaikki olisi helpompaa kun mä palaisin kotiin, vaikka siihen menisikin vielä muutama viikko, sillä mä muistin samassa että meidän kisareissu olisikin odotettua pidempi, enkä mä pääsisi kotiin ennen loppukuuta ellen mä jättäisi jotain reissua välistä.
lauantai 11. syyskuuta 2021
maanantai 6. syyskuuta 2021
36. WRJ Cup 8/21
Lähdöstä Kanadaan tuli suunnittelemaani hätäisempi. Mä luulin kaiken olevan kunnossa, jotta mä voisin olla melkein kaksi viikkoa poissa, mutta juuri kun mä olin noussut autoon ja lähtemässä ajamaan kohti valtatietä, äiti juoksi sisältä pysäyttämään mut ja kertoi että isällä ei ollut kaikki hyvin. Onneksi mistään vakavasta ei ollut kyse ja mä saatoinkin lähteä lopulta noin tuntia suunnittelemaani myöhemmin matkaan ja vaikka mä mietin että miten koko reissu tulisi menemään. Mä tiesin että isällä olisi tulevalla viikolla lääkäri, jossa selviäisi että mikä syövän tilanne olisi tällä hetkellä. Mä hieraisin ajatuksissani oikeaa kyynärtaivettani, jossa oli edelleen laastari perjantaisen lääkärin jäljiltä. Silloin otetun verikokeen tuloksissa menisi kuukausia tulla ja vaikka siihen olikin vielä pitkä aika mä mietin että mitä tapahtuisi jos geenitestin tulos olisi positiivinen.
Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.
Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.
Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.
Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.
Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.
Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.
”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”
Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.
”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”
Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.
Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.
Eihän mulla tainnut olla vielä vuosiin mitään hätää, toisin kuin ehkä Trevillä, mutta kyllähän se sai silti miettimään että mitä jos mä en olekaan niin onnellinen että tulos olisi negatiivinen, tai että positiivisenakaan se ei vaikuttaisi myöhemmin mun elämään. En mä tiennyt että miksi asia oli pyörinyt mun mielessä enemmän tai vähemmän keväästä ja siitä hetkestä kun isä oli saanut oman diagnoosinsa. Kai meistä oli isän kanssa tullut vuosien aikana läheisempiä kun Trevor ei päässyt kotiin niin usein kuin kukaan olisi halunnut ja vaikka me oltiinkin isän kanssa jotenkin läheisiä jo aieminkin, ei mua ainakaan oo haitannut että meidän välit ovat lähenneet vielä vähän enemmän.
Pysäyttäessäni autoni yöpaikan pihaan, mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että mitä menneisiin maileihin oli mahtunut mukaan. Kai mä olin ajanut vain niin ajatuksissani että mä en ollut sattunut huomioimaan ympäristöäni kuin sen pakollisen verran ja kerta silloin ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä, mä en ollut painanut sitä mieleeni. Loppu ajomatkasta menikin onneksi sitten hyvin ja me saavuttiin tammojen kanssa ehjänä perille Orange Woodiin. Me ei oltu käyty tammojen kanssa pohjoisessa helmikuun jälkeen joten oli mielenkiintoista nähdä, oliko ranchilla tapahtunut jotain huomattavia muutoksia sekä muutenkin vain mahdollisesti päästä vaihtamaan sana tai pari ranchin väen kanssa.
Mitään kunnollista lomailua tai sellaista ei kuitenkaan olisi luvassa ja oikeastaan heti kun mä olinkin vain valmis, mun oli aika ottaa Imaghost alas trailerista ja hoitaa tamma sellaiseen kuntoon että me saatettiin suunnata kohti päivän ja kisareissun ensimmäistä kisakehää. Vaikka mä en ehkä ollut itse parhaimmillani, mun yllätyksekseni me oltiin luokan puolivälin paikkeilla tamman kanssa. Ensimmäisen ja toisen luokan välissä mulla oli just sopivasti aikaa juottaa molemmat tammat sekä täyttää hieman Foreverin heinäverkkoa jotta tamma viihtyisi trailerissa. Halter Horseman Ship ei sitten ollutkaan mun ja Imaghostin osalta mitään menestyskulkua ja tämä luokka meni kyllä enemmän vain kokemuksen hakuun nuorelle tammalle.
Koska Imaghostin kanssa oltiin tehty kotona vaikka ja mitä, mä olin ilmoittanut tamman vielä Trail-in-hand luokkaankin, sillä mä toivoin että se toisi tammalle hyvää kokemusta erilaisista pinnoista ja porteista jotta se oppisi kulkemaan oikeastaan missä tahansa ja mistä tahansa. Mitään ajatuksia pärjäämisestä tai minkäänlaisesta muustakaan tuloksesta mulla ei tästä luokasta ollut, mutta ilmeisesti nuorikko päätti että homma olikin kivaa ja me oltiinkin melkein sijoilla. Mä olin hyvin tyytyväinen siihen miten hyvin tamma oli pärjännyt radalla ja ehkäpä mustangista voisi saada ihan kelpo ratsun vaikka ajoittain tamma muistuttikin villistä perimästään ja mä olin valmis vain päästämään sen peltoon pihakoristeeksi. Kolmannen luokan jälkeen mulla oli pitkä odotus ennen Foreverin luokkaa joten mä suuntasin tallikahviolle jos mä löytäisin itselleni jotain syötävää sekä kahvia.
Kahviossa oli kiireistä, mutta mä onnistuin silti nappaamaan itselleni mukillisen kahvia sekä sämpylän. Jos mulla ei olisi ollut tammoja matkassa, mä olisin voinut lähteä käymään syömässä jossain, mutta koska traileria ei voinut jättää ilman vetoautoa, täytyi tyytyä vain tallipuodin tarjotaan. Mä vaihdoin Dewnin kanssa muutaman sanan, mitä nyt onnistuikaan ja kerroin suunnitelmistani aloittaa Imaghostin ratsukolutus hiljalleen syksyn aikana, vaikka tamman selkään ei olisi mitään asiaa ennen uutta vuotta, jos silloinkaan koska ei voinut olla varma että miten mustangi tulisi hyväksymään satulan selässään.
Poimittua vielä santsikupillisen kahvia matkaani, mä suuntasin takaisin tallipihalle ja juuri kun mä olin saanut santsikupillisenkin kahvistani juotua, mä kuulin miten mun puhelin soi ja mä etsin sen jostain farkkujeni taskusta. Mä jouduin kävelemään vähän sivumalle jotta mä kuulin paremmin mitä linjan toisessa päässä puhuttiin ja vasta parin ”niin kuka” kysymyksen jälkeen mä ymmärsin että äiti soitti. Isä oli joutunut sairaalaan. Mä kyselin äidiltä miten isä voi ja että täytyisikö mun lähteä takaisin kotiin ja sairaalalle sillä sielä oleminen olisi paljon tärkeämpää kuin mitkään kisat. Kuitenkin äiti meinasi että mä voisin jatkaa mun reissuani ihan kuten mä olin suunnitellutkin ja että äiti soittaisi heti jos tilanne muuttuisi. Mä kiitin äitiä siitä ja käskin sanomaan isälle terveisiä, ennen kuin me lopetettiin puhelu ja mä palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun.
”Voinko mä auttaa jotenkin?” kysymys nousi jostain mun takaa ilmoille. Mä pukkasin auringon haalistamaa stetsoniani vähän paremmin takaraivoilleni ja nostin katseeni, ennen kuin mä käännyin ympäri nähdäkseni kuka mua oli puhuttelemassa.
”Ei tässä mitään Kitty, mä vaan tarvin vähän rauhallisemman paikan missä puhua. Huono yhteys” mun sanoista ja eleistä varmaan huomasi että mä en ollut täysin siinä hetkessä mukana. Kittyn ilmeestä näkyi ehkä pieni yllätys, mutta toisaalta edeltävällä kerralla kun me oltiin nähty toisemme, mä olin kuorruttautunut toppavaatteilla, kun nyt taasen mä pärjäsin ihan normaaleissa vaatteissa, mitä nyt ehkä hieman sängikkäämpänä ja muutenkin työtä tehneen näköisenä, sillä kesäinen uurastus kotona oli selkeästi kasvattanut lihasmassaa paikkaan jos toiseenkin.
”Okei. Kaikki muuten ok? Ketä sulla on mukana?”
Mä en voinut olla hymyilemättä parhaani mukaan Kittyn puhetulvalle. Tai no, ei sitä nyt hymyksi voinut ehkä sanoa, mutta mä yritin parhaani.
”Tilanteeseen nähden joo. Forever ja Imaghost. Varmaan viimeisiä kisoja viedään molempien osalta ainakin vuoteen kun tosiaan mulla ei oo ens vuodelle ratsua ja en tiedä että viittinkö seisottaa Carlyä kopissa Imaghostin kaverina ja toisaalta mä en tiedä että miten pikkutamma matkaisi yksin. Kai sitäkin pitää kokeilla kun voi olla että mä joudun lähtemään sen kanssa johonkin ainakin niiksi kerroiksi kun joku nousee sen selkään ensimmäisen kerran koska meikän kroppa ei taida kestää sitä kyytiä.”
Me juteltiin Kittyn kanssa vielä hetki tammoista ja tulevasta varsasta, ennen kuin sen oli pakko palata omiin töihinsä, ja mä suuntasin takaisin autolleni tsekkaamaan tammoja ennen kuin mä kerkesin vielä hetken seurata paria luokkaa kunnes mun täytyi varustaa Forever. Tammasta huomasi että se alkoi olemaan tiineenä ja mä toivoin että se jaksaisi vielä muutamat kilpailut ennen kuin se pääsisi mammalomalle.
Urhea ratsuni teki kuitenkin parhaansa ja me oltiin ensimmäisiä ei sijoittuneita. Vaikka olisi ollut mukava jäädä ranchille vielä hetkeksi kisojen loputtua ja kysellä mahdollisesti neuvoja tamman ratsuttamiseen Alexiinalta, oli minun kuitenkin pakko kääntää auton nokka takaisin kohti Yhdysvaltojen puolta heti vain kun Forever oli hoidettuna ja kaikki pakattuna ja aloittaa pitkä ajo kohti Deadwoodia.
tiistai 31. elokuuta 2021
35. Mennyttä ja tulevaa
Kuluva vuosi tuntui katoavan kuin siivillä ja tavallaan mä odotinkin uutta vuotta. Vuosi oli alkanut omalla tavallaan surullisissa merkeissä kun mä olin joutunut antamaan Evielle luvan päästää Suzien ikivihreille. Siitä ei mennyt montaakaan viikkoa kun isä joutui sairaalaan ja saimme tietää että isällä oli syöpä. Diagnoosi tuli ihan täysin puskista ja lääkäri ei osannut sanoa tarkkaan että kauanko isällä olisi aikaa elää ja se voisi olla kaikkea kuukausista vuosiin.
Olihan vuoden alkuun mahtunut onneksi jotain positiivistäkin, sillä Evie oli saanut Foreverin onnistuneesti tiineeksi ja tamman odotettiinkin varsovan huhtikuun alussa. Kovinkaan kauaa ei varmaan enää tamman kanssa pysty töitä tekemään ja Carlynkin ollessa jo hieman iäkkäämpi ja kevyellä käytöllä nivelongelmien vuoksi täytyy kohta turvautua mönkijään apuna kun käy tarkistamassa karjaa. Imaghostin ratsutus kun on pian vasta alkamassa, mutta ei ole mitään varmuutta siitä että millainen tapaus tammasta tulee kunhan se saadaan vain ratsutettua, sillä epäilen että pikku villikon ratsuttamisesta ei tule helppo projekti. Ehkä täytyy viestitellä Alexiinan kanssa jos naisella olisi jotain vinkkejä siitä miten pienen vapaan sielun voisi ratsuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Me oltiin muutenkin oltu aina satunaisesti yhteyksissä Alexiinan kanssa, ja mä olin laittanut naiselle tietoa siitä että miten Imaghostin kanssa oli mennyt ja miten sen matka kohti isoa hevosta oli mennyt, vaikka ajoittain pikkutamman villihevosveri olikin pistänyt sen muistuttamaan että tamman kouluttamisesta ei tulisi helppoa. Imaghostin kanssa oltiinkin työskennelty päivittäin tai ainakin melkein päivittäin lyhyitä pätkiä kerrallaan niin ihan perushoitotoimenpiteiden parissa kuin sitten ottaen tammaa käsihevoseksi karjan tarkastukseen ja ratsastaessa sen kanssa lauman lävitse.
Kovapäisen luonteensa ansiosta siitä saattaa tullakkin hyvä karjahevonen, sillä tamma ei ole hirveästi säikkynyt lehmiä, jotka ovat rynnineet laumasta kohti sitä, vaan enemmänkin tamma on tuntunut liikuttavan itseään siten, että on saanut ohjattua lehmää uuteen suuntaan.
Myös Kittyn kanssa on tullut viestiteltyä ja välillä meidän viestit on ollut yllättävän pitkiä ja moniulotteisia eikä me olla aina puhuttu pelkästään hevosista vaan aiheet on lipsunut ihan arkielämän ja ranchien ulkopuolisiin asioihin ja Kitty taitaakin olla Trevorin lisäksi ainut, joka tietää isän diagnoosista. Mä kunnioitin isän päätöstä siitä että se ei halua kertoa sitä Charlielle, ennen kuin on ihan pakko joten isä sai itse kertoa asiasta kun se koki että olisi siihen valmis.
Kitty oli myös ensimmäinen, joka sai kuulla Buckista. Koiran ottaminen ei ollut ihan kuulunut mun suunnitelmiini, mutta kun Charlie alkukeväästä kertoi että tuon narttu oli saanut pentuja ja että niistä voisi saada hyvän karjakoiran – vaikka pentujen isästä ei ollut tietoakaan – mä olin luvannut miettiä asiaa. Käydessäni katsomassa pentuetta, yksi pennuista osui mun silmään rohkeudellaan ja pienen keskustelun jälkeen mä olinkin varannut itselleni tuon pennun ja kesäkuussa Buckaroos tai lyhyesti vain Buck, muutti kotiin. Pentua on myös koulittu heti alusta alkaen mukaan farmin töihin ja pentu on saanut olla mukana hevosten luona sekä karjaa tarkastamassa, ja missä muussa pentua nyt on voinutkaan pitää mukana.
Pari läheltä piti tilannetta Imaghostin kanssa on opettanut pennulle sopivaa etäisyyttä hevosista, mutta muuten pennussa näyttäisi olevan karjakoiran vikaa ja ehkä siitä tulee hieno työpari sille ajalle kun mä joudun pärjäämään ilman hevosta kun Forever on lomalla varsansa kanssa ja Imaghostin kanssa haettaisiin vielä tuntumaa ratsun hommiin ja ennen kuin tamman kanssa voisi työskennellä kovinkaan pitkiä ja vaativia aikoja karjan parissa.
Tulevia kisoja täytyy vähän katsella, voi olla että ne hommat jäävät tauolle siihen asti että Forever on valmis palaamaan kisakehiin, sillä Imaghost saattaa olla liian iso pala yksinäiseen matkaamiseen, ellei tammalle sitten ottaisi Carlyä mukaan kaveriksi. Täytyy vähän katsella ja pohdiskella tulevaa kaikilta kanteilta.
Olihan vuoden alkuun mahtunut onneksi jotain positiivistäkin, sillä Evie oli saanut Foreverin onnistuneesti tiineeksi ja tamman odotettiinkin varsovan huhtikuun alussa. Kovinkaan kauaa ei varmaan enää tamman kanssa pysty töitä tekemään ja Carlynkin ollessa jo hieman iäkkäämpi ja kevyellä käytöllä nivelongelmien vuoksi täytyy kohta turvautua mönkijään apuna kun käy tarkistamassa karjaa. Imaghostin ratsutus kun on pian vasta alkamassa, mutta ei ole mitään varmuutta siitä että millainen tapaus tammasta tulee kunhan se saadaan vain ratsutettua, sillä epäilen että pikku villikon ratsuttamisesta ei tule helppo projekti. Ehkä täytyy viestitellä Alexiinan kanssa jos naisella olisi jotain vinkkejä siitä miten pienen vapaan sielun voisi ratsuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Me oltiin muutenkin oltu aina satunaisesti yhteyksissä Alexiinan kanssa, ja mä olin laittanut naiselle tietoa siitä että miten Imaghostin kanssa oli mennyt ja miten sen matka kohti isoa hevosta oli mennyt, vaikka ajoittain pikkutamman villihevosveri olikin pistänyt sen muistuttamaan että tamman kouluttamisesta ei tulisi helppoa. Imaghostin kanssa oltiinkin työskennelty päivittäin tai ainakin melkein päivittäin lyhyitä pätkiä kerrallaan niin ihan perushoitotoimenpiteiden parissa kuin sitten ottaen tammaa käsihevoseksi karjan tarkastukseen ja ratsastaessa sen kanssa lauman lävitse.
Kovapäisen luonteensa ansiosta siitä saattaa tullakkin hyvä karjahevonen, sillä tamma ei ole hirveästi säikkynyt lehmiä, jotka ovat rynnineet laumasta kohti sitä, vaan enemmänkin tamma on tuntunut liikuttavan itseään siten, että on saanut ohjattua lehmää uuteen suuntaan.
Myös Kittyn kanssa on tullut viestiteltyä ja välillä meidän viestit on ollut yllättävän pitkiä ja moniulotteisia eikä me olla aina puhuttu pelkästään hevosista vaan aiheet on lipsunut ihan arkielämän ja ranchien ulkopuolisiin asioihin ja Kitty taitaakin olla Trevorin lisäksi ainut, joka tietää isän diagnoosista. Mä kunnioitin isän päätöstä siitä että se ei halua kertoa sitä Charlielle, ennen kuin on ihan pakko joten isä sai itse kertoa asiasta kun se koki että olisi siihen valmis.
Kitty oli myös ensimmäinen, joka sai kuulla Buckista. Koiran ottaminen ei ollut ihan kuulunut mun suunnitelmiini, mutta kun Charlie alkukeväästä kertoi että tuon narttu oli saanut pentuja ja että niistä voisi saada hyvän karjakoiran – vaikka pentujen isästä ei ollut tietoakaan – mä olin luvannut miettiä asiaa. Käydessäni katsomassa pentuetta, yksi pennuista osui mun silmään rohkeudellaan ja pienen keskustelun jälkeen mä olinkin varannut itselleni tuon pennun ja kesäkuussa Buckaroos tai lyhyesti vain Buck, muutti kotiin. Pentua on myös koulittu heti alusta alkaen mukaan farmin töihin ja pentu on saanut olla mukana hevosten luona sekä karjaa tarkastamassa, ja missä muussa pentua nyt on voinutkaan pitää mukana.
Pari läheltä piti tilannetta Imaghostin kanssa on opettanut pennulle sopivaa etäisyyttä hevosista, mutta muuten pennussa näyttäisi olevan karjakoiran vikaa ja ehkä siitä tulee hieno työpari sille ajalle kun mä joudun pärjäämään ilman hevosta kun Forever on lomalla varsansa kanssa ja Imaghostin kanssa haettaisiin vielä tuntumaa ratsun hommiin ja ennen kuin tamman kanssa voisi työskennellä kovinkaan pitkiä ja vaativia aikoja karjan parissa.
Tulevia kisoja täytyy vähän katsella, voi olla että ne hommat jäävät tauolle siihen asti että Forever on valmis palaamaan kisakehiin, sillä Imaghost saattaa olla liian iso pala yksinäiseen matkaamiseen, ellei tammalle sitten ottaisi Carlyä mukaan kaveriksi. Täytyy vähän katsella ja pohdiskella tulevaa kaikilta kanteilta.
maanantai 8. maaliskuuta 2021
34. Kaaos nimeltä Helmikuu
Helmikuun yritin antaa tammoille lomaa koska tammikuu oli ollut sen verran kiireistä. Oltiinhan me osallistuttu Foreverin kanssa yhteen poolo matsiin ja toinen olisi vielä edessä. Loppukuusta olisi edessä vielä WRJ cup ja en ollut varma jäisinkö tuolla reissulla Kanadaan pariksi extra päiväksi, sillä minulla olisi kuitenkin synttärit cupin jälkeisenä päivänä. Voisi myös olla että en lopulta päätyisi juhlimaan synttäreitäni mitenkään ihmeellisesti ja palaisin vain kotiin suoriltaan ja juhlinta saisi jäädä ajomatkaan Kanadan ja Texasin välillä.
Lauantai-iltana olin kuitenkin noussut koneeseen, jonka määränpäänä oli ollut Whitehorsen lentokenttä. Pitkän lennon jälkeen kone oli viimein laskeutunut määränpäähänsä ja näin ollen olin saanut siirtyä juna-asemalle ja tehdä toiseksi viimeisen siirtymän ennen kuin olin perillä Orange Woodsissa. Olin ottamassa osaa sinkuille suunnatulle ystävänpäivä vaellukselle ja minulla ei ollut mitään tietoa siitä että miten koko homma tulisi menemään. En mä normaalisti ottanut osaa mihinkään tällaiseen joten en mä oikein tiedä miksi mä nytkään olin päätynyt osallistumaan, mutta ainakin olisi tällainenkin kokeiltuna.
Retkelle tuli lähdettyä ilman omaa hevosta, mutta Orange Woods tarjosi tallin hevosia käyttöön. Ollessamme kymmenen aikaan aamulla tallituvassa ja kuunneltuamme ensin kun Kitty ja Dewn esittelivät itsensä meille osallistujille, oli aika hevosjaolle.
“Sä Tyler saat ottaa Rickyn. Se asuu western tallissa mutta sä taidat tietää tarkat koordinaaatit?” Kitty ilmoitti yllättäen. Katsoin blondia hämmentyneenä, sillä tiesin että Ricky oli Raicyn hevonen ja ihmettelin miten mies oli antanut ratsunsa retkikäyttöön sillä epäilin, että tuolla voisi olla kuitenkin tarvetta ratsulleen viikon aikana. Kuitenkaan en saanut aikaa pohtia asiaa enempää ja lopulta oli aika käydä varustamassa Ricky ja valmistautua retken alkuun.
Säiden ja vuosien pahoinpitelemä stetsonini oli saanut vaihtua mustaan pipoon, sillä reippaasti paukkuvalla pakkasella olisin varmasti jäätynyt pahemminkin. Me lähdettiin kohti Unicorn Campia parijonossa ja mun parikseni oli laitettu toinen retken suomalais vahvistuksista, Lottaliina, tai Lottis, kuten olin kuullut jonkun tuota kutsuvan. Olin yrittänyt saada jonkinlaista keskustelua aikaan matkalla, mutta kai toista jännitti yhtä paljon kuin minuakin joten keskustelu ei oikein käynnistynyt. Leiripaikalle päästessämme Kitty ilmoittaa että minä ja Lottis olisimme ensimmäinen hevospari ja näin ollen saisimme huolehtia kaikkien ratsuista.
Lottiksen hevonen vaikutti ihan mukavalta tapaukselta, vaikka minulla ei ollutkaan ihan hirveästi kokemusta ravureista ja Juksu taisi olla lähin kosketukseni sellaiseen. Loppu ilta menikin tutustumisen parissa erilaisten leikkien ja muun merkeissä sekä kuunnellen Dewnin kitaran soittamista. Lopulta mun ja Lottiksen oli aika käydä hoitamassa vielä kerran hevoset, ennen kuin yhteinen teltta kutsui meitä ja oli aika yrittää saada edes muutama tunti unta ennen kuin aamu ja sen velvollisuudet kutsuisi meitä.
Tiistaina muiden heräiltyä me syötiin aamupalaa ja vain valmistauduttiin tulevaan päivään. Jossain kohtaa jaettiin myös uudet parit ja meikäläinen oli juuri hörpännyt kahvistani kun kuulin kuka oli päiväni pari. Kyllähän mä tiesin että Kitty tulisi jossain kohtaa meikäläisen pariksi mutta että juuri tänään. Noh, katsotaan miten päivä menisi. Puolilta päivin nousimme ratsujemme selkään ja ratsastimme muutaman tunnin Sunportiin ja Tamuliin. Päästyämme alas ratsujemme selistä ja kiinnitettyämme ne puomeihin oli Kittyllä vielä yksi ässä hihassa ja tuo ilmoitti että päivän parit sidottaisiin toisiinsa kiinni ja koko ilta täytyisi kulkea yhdessä.
Tuntiessani solmun kiristävän narun ranteeni ympärille sekä Kittyn sormet omiani vasten ajatus siitä että pakoilu ei onnistuisi niin helposti alkoi tuntumaan omalla tavallaan mielenkiintoiselta, vaikka samalla se hieman myös ahdistikin. Lopulta Kitty taisi keksiä miten minut saisi rentoutumaan ja pakko sanoa että pari olutta toimi siihen ihan hyvin ja lopulta meikäläisenkin sai tanssilattialle vaikka eipä voi kyllä sanoa että meikäläisen muuvit olisivat olleet puoliksikaan niin hyvä kuin Kittyn. Lopulta me lähdettiin kohti Goldminers Camp:ia ja jaettua huonetta Kittyn kanssa. Onneksi yö meni rauhallisissa merkeissä koska olisihan se ehkä ollut vähän outoa jos jotain olisi alkanut ilmaantua välillemme. Ehkä?
Keskiviikkona juttua riitti aamupalalla ja tuntui että tunnelma oli ylipäätänsä hieman rentoutunut ja ehkäpä edellisen illan juomillakin saattoi olla osaa ja arpaa asiaan, sillä varsinkin Elias vaikutti siltä että pelkkää vettä ei ollutkaan koko iltaa ollut miehen kupissa. Kim Sahherin luento ei ollut ehkä ihan sellainen maailman mielenkiintoisin asia, mutta silti kuuntelin sen lävitse. Luennon jälkeen saimme uudet parit tälle päivälle ja tänään parinani olisi Roi. Lähdimme ratsastamaan kohti redairea sekä Big Footin huskykenneliä.
Kennelikierros oli mielenkiintoinen ja sen jälkeen pääsimme ottamaan mittaa toisistamme. Koiravaljakolla sekä varsinkin nelivaljakolla ajaminen oli ainakin meikäläiselle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Loppupeleissä menimme Roin kanssa voittamaan pienen kisailun mikä oli positiivinen yllätys. Huskykenneliltä matka jatkui Cattle Campille, jossa yövyimme ja seuraavan aamuna meillä olikin yhteinen herätys koko porukan kanssa.
Torstaina mun parikseni tuli retken toinen suomalaisvahvistus, Aliisa. Brunette kyseli koko ajan vähän kaikesta mitä tuolla nyt mieleen tulikaan. En mä ollut pitkään kertonutkaan näin paljon asioita itsestäni kenellekään, mutta Aliisalle oli helppo puhua joten itsestään puhuminen ei ollut ihan niin outoa ja inhottavaa kuin miltä sen olisi voinut ajatella olevan. Meidän suunnistaminen… noh, olihan se hauskaa ja kaoottista ja välillä musta tuntui että oli vain parempi antaa bruneten toimia miten se haluaa ja vain seurata kuin kuuliainen koiranpentu perässä.
Iltapäivällä me käytiin sitten tutustumassa lampaidenhoitamiseen. Ricky tuntui heräävän uudelleen kun se näki lammaslauman. Quater ruuna vaikutti siltä että se ei pysyisi karvoissaan kovinkaan pitkään ja onnekseni sain sen pidettyä rauhassa kunnes oli aika laskeutua ratsailta. Viimeisestä kerrasta kun olin lampaita kerinyt taisi olla jo viitisentoista vuotta mutta toivoin että taito olisi silti vielä tallella. Kuitenkin herrasmiehenä annoin Aliisan aloittaa keritsemisen ja nappasin brunetelle pari kuvaa sekä videota tuon suorituksesta muistoksi tuon ojentamalla puhelimella.
Lopulta tuli mun vuoro kokeilla keritsemistä.
”Siis miten sä oot noin hyvä?”
”Joskus nuoruudessa tuli auteltua lammasfarmilla joten sitä on tullut muutama lammas elämässään kerittyä” vilkaisin brunettea pikaisesti samalla kun pidin lammasta paikallaan ennen kuin jatkoin sitä mitä olin tekemässä. Saatuamme lampaat kerittyä oli aika palata takaisin Cattle Campille ja me oltiin Aliisan kanssa vastuussa kaikkien ruokkimisesta. Sähellyksen ja sähläyksen, ehkä jopa ”vahingossa” tapahtuneen kädestä pitämisen jälkeen ruoka oli valmista ja saatiin kutsua porukat syömään. Syömisen jälkeen oli aika yrittää kirjoittaa rakkauskirje ja voi pojat oliko se vaikea… Lopulta muutama rivi ilmestyi paperille ja oli aika jatkaa iltaa.
Perjantai meni myös Kittyn parina ja pienoisen keskustelun ja väännön jälkeen me saatiin suunnitelmat lutviutumaan. Kitty tarjoili aimoannoksen kummitustarinoita ja mä en ollut ihan täysin varma siitä että paljonko oli urbaania legendaa, paljonko totta ja paljonko ms. Loop:in omaa värikynää. Ihan siis kaikella rakkaudella Kittyä kohtaan. Illalla käytiin vielä bongailemassa revontulia ennen kuin oli aika yrittää rauhoittua nukkumaan. Yllättäen mä sainkin unenpäästä kiinni, mutta jossain kohtaa mä heräsin tunteeseen jostain kylmästä ja märästä mun kasvoilla.
Ponkaistuani istumaan sängylleni ja ymmärrettyäni mitä mun naamaa pitkin valui kohti t-paidan rintamusta ja kuullessani Kittyn räkättämisen en mäkään voinut muuta kuin nauraa ja pudistella päätäni Kittyn lähtiessä seuraavan uhrinsa pariin. Lauantaina onkin aika palata takaisin ranchille ja mitäpä paluumatka olisi ilman lumivyöryä ja yhtä runnellumpaa kättä myöhemmin pääsimme onneksi lopulta takaisin ranchille. Edessä oli enään Rickyn hoitaminen pois ja suuntaaminen kohti Charlien varaamaa majapaikkaa, sillä Willkes oli tuonut Imaghostin Kanadaan jotta saisin osallistuttua pikkutamman kanssa seuraavana päivänä koittavaan värinäyttelyyn.
Pikkutamma pääsi omassa kehässään jatkoon ja lopulta pikkutamma nousi toiselle sijalle koko kahdenkymmenen hevosen joukosta. Olin hyvin yllättynyt kuin se palkittiin vielä parhaan nimen palkinnolla omasta luokastaan, mutta sain myös olla tyytyväinen siihen miten hienosti se käyttäytyi ollakseen nuori ja tehneensä pitkän matkan. Lopulta oli aika pakata pikkutamma traileriin ja suunnata kotiin ja valmistautumaan seuraavaan poolomatsiin, joka olisi reilun viikon kuluttua. Poolomatsista matka jatkuisi westernin winter championsien kautta takaisin Kanadaan ja cup:in pariin.
Poolomatsi oli hallissa joten koko tiimistä mahtuisi pelaamaan vain kolme. Mä olin jotenkin omalla tavallani jo valmistautunut siihen että meikä jäisi taas rannalle ja katsomaan tulisiko mukaan avointa tiimiä johon meikäläinen mahtuisi kun Kitty yllätti kysymällä että haluaisinko mä sittenkin pelata tiimissä jos Billy menisi avoimeen. Saatuani ajatukseni punaisen langan taas sidottua kasaan ja varmistettuani Billyltä että olisi okei jotta mä veisin toisen paikan oli meikäläinen mukana tiimissä.
Tällä kertaa meitä vastassa oli Team Control ja ilmeisesti Kanadalaiset olivat harjoitelleet, sillä Kittyn ja Roin pelaaminen oli todella hyvää ja oli helppo päästä peliin mukaan. Vastapuoli ei taas oikein tiennyt mitä ne oli tekemässä joten me oikeastaan vähän yllättäen dominoitiin koko peliä ja saatiin kasvatettua tiimin pistepottia kolmella. Päästiinhän me näin myös jaetulle toiselle sijalle tiimirankingissa ja vaikka meillä onkin viiden pisteen ero Intialaisiin, ei Controlkaan ole kovin kaukana perässä, sillä niillä on vain kahden pisteen takamatka meihin, joten täytyisi kyllä ensi kerralla yrittää pitää oma pelaaminen 150% ja tuoda kaikki mahdolliset pisteet meidän tilille jotta saataisin kurottua kaulaa Controliin isommaksi ja Soorodayhin pienemmäksi.
Riisuessamme hevosia kävimme vielä lävitse pelejä, sillä myös Billy oli voittanut avoimessa joukkueessa oman ottelunsa ja kerännyt tiimistään toiseksi eniten pisteitä. Onnittelin toista saavutuksesta ja toivotin turvallista kotimatkaa muille, ennen kuin itse nousin autooni ja meidän matkamme jatkui Coloradoon ja Birch Bark Ranchille. Siellä edessä oli molempien tammojen kanssa winter championch kilpailut. Tälläkään kertaa ei kumpikaan tammoista saanut jatkopaikkaa ja Forever oli omassa luokassaan ensimmäinen karsiutunut, Imaghostin pitäessä taas halterin jumbosijaa itsellään. Ehkäpä ensi kerralla päästäisiin kokeilemaan onneamme jopa semifinaaleissa, mutta tällä kertaa matka päättyi taas ensimmäiseen päivään, joten tammojen ollessa pakattuna traileriin, oli aika palata takaisin tien päälle ja suunnata Kanadaan.
Pitkä kisarupeama siirtyi rajan toiselle puolelle Kanadaan ja Orange Woodiin. Kisapaikalla oli jo kisatunnelma korkealla ja taluttaessani Imaghostia kohti päiväkarsinaa ihmettelinkin hieman miten en nähnyt vilaustakaan Alexiinasta tai muistakaan Centereistä. Näin kuitenkin vilauksen Kittystä ja onnekseni sainkin naisen pysäytettyä hetkeksi, vaikka Loop näyttikin menevän eteenpäin kuin tornado.
”Kitty!”
”Ai moi Ty! Menikö matka hyvin?”
”Jep, mitä nyt pikkutamma päätti vähän esitellä verenperintöään lähtiessä” virnistin, ennen kuin jatkoin ”eivätkö Centerit ole paikalla?”
”He ovat Suomessa, Alexiinan isä menehtyi” Kitty puheli normaalia hiljempaa.
”Ai… Pohdin vain jäämistä pariksi extra päiväksi jos Dewnistä olisi saanut huomenna seuraa vaikka parille synttärijuomalle. Mutta ehkä ensivuonna” kohautin olkiani.
”Välitäthän surunvalitteluni Centereille noiden palattua takaisin?” kerkesin vielä kysyä ja nähdä Kittyn nostavan peukkunsa pystyyn, ennen kuin blondi oli jo kadonnut matkoihinsa ja minun oli aika hakea toinenkin tammoistani ja valmistautua Imaghostin luokkiin.
Mustangitamma oli todellakin mustangitamma ja hieman yllättäenkin pikku villikkoni sijoittui Halterissa kolmanneksi. Ilmeisesti sitten riekkuminen ja pönttöily oli vienyt varsasta matkustamiseen lisättynä sen verran energiaa että Halter Horsemanshipissä tamma olikin sitten luokkansa loppupäässä. Forever oli taas ihan liekeissä ja tamma olisi mieluusti erotellut ihan liian monta vasikkaa ja lopulta tuo kiemurteli allani kuin käärme, antaessani tamman suorittaa erottelut omatoimisesti ja vain yrittäessäni pysyä selässä.
Lopulta tamma oli luokkansa neljäs ja pääsin pakkaamaan ratsut autoon ja suuntaamaan takaisin Texasiin seuraaviin kisoihin. Onneksi ne olisivat lähellä kotia joten reissaaminen olisi paljon helpompaa. Ehkäpä matkaevääksi voisi ostaa huomenna jotain mitä ei normaalisti tule ostettua, tai sitten vain viettää syntymäpäiväänsä antaen mailien jäädä taaksepäin ja toivoa että olisi jo kotona.
Lauantai-iltana olin kuitenkin noussut koneeseen, jonka määränpäänä oli ollut Whitehorsen lentokenttä. Pitkän lennon jälkeen kone oli viimein laskeutunut määränpäähänsä ja näin ollen olin saanut siirtyä juna-asemalle ja tehdä toiseksi viimeisen siirtymän ennen kuin olin perillä Orange Woodsissa. Olin ottamassa osaa sinkuille suunnatulle ystävänpäivä vaellukselle ja minulla ei ollut mitään tietoa siitä että miten koko homma tulisi menemään. En mä normaalisti ottanut osaa mihinkään tällaiseen joten en mä oikein tiedä miksi mä nytkään olin päätynyt osallistumaan, mutta ainakin olisi tällainenkin kokeiltuna.
Retkelle tuli lähdettyä ilman omaa hevosta, mutta Orange Woods tarjosi tallin hevosia käyttöön. Ollessamme kymmenen aikaan aamulla tallituvassa ja kuunneltuamme ensin kun Kitty ja Dewn esittelivät itsensä meille osallistujille, oli aika hevosjaolle.
“Sä Tyler saat ottaa Rickyn. Se asuu western tallissa mutta sä taidat tietää tarkat koordinaaatit?” Kitty ilmoitti yllättäen. Katsoin blondia hämmentyneenä, sillä tiesin että Ricky oli Raicyn hevonen ja ihmettelin miten mies oli antanut ratsunsa retkikäyttöön sillä epäilin, että tuolla voisi olla kuitenkin tarvetta ratsulleen viikon aikana. Kuitenkaan en saanut aikaa pohtia asiaa enempää ja lopulta oli aika käydä varustamassa Ricky ja valmistautua retken alkuun.
Säiden ja vuosien pahoinpitelemä stetsonini oli saanut vaihtua mustaan pipoon, sillä reippaasti paukkuvalla pakkasella olisin varmasti jäätynyt pahemminkin. Me lähdettiin kohti Unicorn Campia parijonossa ja mun parikseni oli laitettu toinen retken suomalais vahvistuksista, Lottaliina, tai Lottis, kuten olin kuullut jonkun tuota kutsuvan. Olin yrittänyt saada jonkinlaista keskustelua aikaan matkalla, mutta kai toista jännitti yhtä paljon kuin minuakin joten keskustelu ei oikein käynnistynyt. Leiripaikalle päästessämme Kitty ilmoittaa että minä ja Lottis olisimme ensimmäinen hevospari ja näin ollen saisimme huolehtia kaikkien ratsuista.
Lottiksen hevonen vaikutti ihan mukavalta tapaukselta, vaikka minulla ei ollutkaan ihan hirveästi kokemusta ravureista ja Juksu taisi olla lähin kosketukseni sellaiseen. Loppu ilta menikin tutustumisen parissa erilaisten leikkien ja muun merkeissä sekä kuunnellen Dewnin kitaran soittamista. Lopulta mun ja Lottiksen oli aika käydä hoitamassa vielä kerran hevoset, ennen kuin yhteinen teltta kutsui meitä ja oli aika yrittää saada edes muutama tunti unta ennen kuin aamu ja sen velvollisuudet kutsuisi meitä.
Tiistaina muiden heräiltyä me syötiin aamupalaa ja vain valmistauduttiin tulevaan päivään. Jossain kohtaa jaettiin myös uudet parit ja meikäläinen oli juuri hörpännyt kahvistani kun kuulin kuka oli päiväni pari. Kyllähän mä tiesin että Kitty tulisi jossain kohtaa meikäläisen pariksi mutta että juuri tänään. Noh, katsotaan miten päivä menisi. Puolilta päivin nousimme ratsujemme selkään ja ratsastimme muutaman tunnin Sunportiin ja Tamuliin. Päästyämme alas ratsujemme selistä ja kiinnitettyämme ne puomeihin oli Kittyllä vielä yksi ässä hihassa ja tuo ilmoitti että päivän parit sidottaisiin toisiinsa kiinni ja koko ilta täytyisi kulkea yhdessä.
Tuntiessani solmun kiristävän narun ranteeni ympärille sekä Kittyn sormet omiani vasten ajatus siitä että pakoilu ei onnistuisi niin helposti alkoi tuntumaan omalla tavallaan mielenkiintoiselta, vaikka samalla se hieman myös ahdistikin. Lopulta Kitty taisi keksiä miten minut saisi rentoutumaan ja pakko sanoa että pari olutta toimi siihen ihan hyvin ja lopulta meikäläisenkin sai tanssilattialle vaikka eipä voi kyllä sanoa että meikäläisen muuvit olisivat olleet puoliksikaan niin hyvä kuin Kittyn. Lopulta me lähdettiin kohti Goldminers Camp:ia ja jaettua huonetta Kittyn kanssa. Onneksi yö meni rauhallisissa merkeissä koska olisihan se ehkä ollut vähän outoa jos jotain olisi alkanut ilmaantua välillemme. Ehkä?
Keskiviikkona juttua riitti aamupalalla ja tuntui että tunnelma oli ylipäätänsä hieman rentoutunut ja ehkäpä edellisen illan juomillakin saattoi olla osaa ja arpaa asiaan, sillä varsinkin Elias vaikutti siltä että pelkkää vettä ei ollutkaan koko iltaa ollut miehen kupissa. Kim Sahherin luento ei ollut ehkä ihan sellainen maailman mielenkiintoisin asia, mutta silti kuuntelin sen lävitse. Luennon jälkeen saimme uudet parit tälle päivälle ja tänään parinani olisi Roi. Lähdimme ratsastamaan kohti redairea sekä Big Footin huskykenneliä.
Kennelikierros oli mielenkiintoinen ja sen jälkeen pääsimme ottamaan mittaa toisistamme. Koiravaljakolla sekä varsinkin nelivaljakolla ajaminen oli ainakin meikäläiselle uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Loppupeleissä menimme Roin kanssa voittamaan pienen kisailun mikä oli positiivinen yllätys. Huskykenneliltä matka jatkui Cattle Campille, jossa yövyimme ja seuraavan aamuna meillä olikin yhteinen herätys koko porukan kanssa.
Torstaina mun parikseni tuli retken toinen suomalaisvahvistus, Aliisa. Brunette kyseli koko ajan vähän kaikesta mitä tuolla nyt mieleen tulikaan. En mä ollut pitkään kertonutkaan näin paljon asioita itsestäni kenellekään, mutta Aliisalle oli helppo puhua joten itsestään puhuminen ei ollut ihan niin outoa ja inhottavaa kuin miltä sen olisi voinut ajatella olevan. Meidän suunnistaminen… noh, olihan se hauskaa ja kaoottista ja välillä musta tuntui että oli vain parempi antaa bruneten toimia miten se haluaa ja vain seurata kuin kuuliainen koiranpentu perässä.
Iltapäivällä me käytiin sitten tutustumassa lampaidenhoitamiseen. Ricky tuntui heräävän uudelleen kun se näki lammaslauman. Quater ruuna vaikutti siltä että se ei pysyisi karvoissaan kovinkaan pitkään ja onnekseni sain sen pidettyä rauhassa kunnes oli aika laskeutua ratsailta. Viimeisestä kerrasta kun olin lampaita kerinyt taisi olla jo viitisentoista vuotta mutta toivoin että taito olisi silti vielä tallella. Kuitenkin herrasmiehenä annoin Aliisan aloittaa keritsemisen ja nappasin brunetelle pari kuvaa sekä videota tuon suorituksesta muistoksi tuon ojentamalla puhelimella.
Lopulta tuli mun vuoro kokeilla keritsemistä.
”Siis miten sä oot noin hyvä?”
”Joskus nuoruudessa tuli auteltua lammasfarmilla joten sitä on tullut muutama lammas elämässään kerittyä” vilkaisin brunettea pikaisesti samalla kun pidin lammasta paikallaan ennen kuin jatkoin sitä mitä olin tekemässä. Saatuamme lampaat kerittyä oli aika palata takaisin Cattle Campille ja me oltiin Aliisan kanssa vastuussa kaikkien ruokkimisesta. Sähellyksen ja sähläyksen, ehkä jopa ”vahingossa” tapahtuneen kädestä pitämisen jälkeen ruoka oli valmista ja saatiin kutsua porukat syömään. Syömisen jälkeen oli aika yrittää kirjoittaa rakkauskirje ja voi pojat oliko se vaikea… Lopulta muutama rivi ilmestyi paperille ja oli aika jatkaa iltaa.
Perjantai meni myös Kittyn parina ja pienoisen keskustelun ja väännön jälkeen me saatiin suunnitelmat lutviutumaan. Kitty tarjoili aimoannoksen kummitustarinoita ja mä en ollut ihan täysin varma siitä että paljonko oli urbaania legendaa, paljonko totta ja paljonko ms. Loop:in omaa värikynää. Ihan siis kaikella rakkaudella Kittyä kohtaan. Illalla käytiin vielä bongailemassa revontulia ennen kuin oli aika yrittää rauhoittua nukkumaan. Yllättäen mä sainkin unenpäästä kiinni, mutta jossain kohtaa mä heräsin tunteeseen jostain kylmästä ja märästä mun kasvoilla.
Ponkaistuani istumaan sängylleni ja ymmärrettyäni mitä mun naamaa pitkin valui kohti t-paidan rintamusta ja kuullessani Kittyn räkättämisen en mäkään voinut muuta kuin nauraa ja pudistella päätäni Kittyn lähtiessä seuraavan uhrinsa pariin. Lauantaina onkin aika palata takaisin ranchille ja mitäpä paluumatka olisi ilman lumivyöryä ja yhtä runnellumpaa kättä myöhemmin pääsimme onneksi lopulta takaisin ranchille. Edessä oli enään Rickyn hoitaminen pois ja suuntaaminen kohti Charlien varaamaa majapaikkaa, sillä Willkes oli tuonut Imaghostin Kanadaan jotta saisin osallistuttua pikkutamman kanssa seuraavana päivänä koittavaan värinäyttelyyn.
Pikkutamma pääsi omassa kehässään jatkoon ja lopulta pikkutamma nousi toiselle sijalle koko kahdenkymmenen hevosen joukosta. Olin hyvin yllättynyt kuin se palkittiin vielä parhaan nimen palkinnolla omasta luokastaan, mutta sain myös olla tyytyväinen siihen miten hienosti se käyttäytyi ollakseen nuori ja tehneensä pitkän matkan. Lopulta oli aika pakata pikkutamma traileriin ja suunnata kotiin ja valmistautumaan seuraavaan poolomatsiin, joka olisi reilun viikon kuluttua. Poolomatsista matka jatkuisi westernin winter championsien kautta takaisin Kanadaan ja cup:in pariin.
Poolomatsi oli hallissa joten koko tiimistä mahtuisi pelaamaan vain kolme. Mä olin jotenkin omalla tavallani jo valmistautunut siihen että meikä jäisi taas rannalle ja katsomaan tulisiko mukaan avointa tiimiä johon meikäläinen mahtuisi kun Kitty yllätti kysymällä että haluaisinko mä sittenkin pelata tiimissä jos Billy menisi avoimeen. Saatuani ajatukseni punaisen langan taas sidottua kasaan ja varmistettuani Billyltä että olisi okei jotta mä veisin toisen paikan oli meikäläinen mukana tiimissä.
Tällä kertaa meitä vastassa oli Team Control ja ilmeisesti Kanadalaiset olivat harjoitelleet, sillä Kittyn ja Roin pelaaminen oli todella hyvää ja oli helppo päästä peliin mukaan. Vastapuoli ei taas oikein tiennyt mitä ne oli tekemässä joten me oikeastaan vähän yllättäen dominoitiin koko peliä ja saatiin kasvatettua tiimin pistepottia kolmella. Päästiinhän me näin myös jaetulle toiselle sijalle tiimirankingissa ja vaikka meillä onkin viiden pisteen ero Intialaisiin, ei Controlkaan ole kovin kaukana perässä, sillä niillä on vain kahden pisteen takamatka meihin, joten täytyisi kyllä ensi kerralla yrittää pitää oma pelaaminen 150% ja tuoda kaikki mahdolliset pisteet meidän tilille jotta saataisin kurottua kaulaa Controliin isommaksi ja Soorodayhin pienemmäksi.
Riisuessamme hevosia kävimme vielä lävitse pelejä, sillä myös Billy oli voittanut avoimessa joukkueessa oman ottelunsa ja kerännyt tiimistään toiseksi eniten pisteitä. Onnittelin toista saavutuksesta ja toivotin turvallista kotimatkaa muille, ennen kuin itse nousin autooni ja meidän matkamme jatkui Coloradoon ja Birch Bark Ranchille. Siellä edessä oli molempien tammojen kanssa winter championch kilpailut. Tälläkään kertaa ei kumpikaan tammoista saanut jatkopaikkaa ja Forever oli omassa luokassaan ensimmäinen karsiutunut, Imaghostin pitäessä taas halterin jumbosijaa itsellään. Ehkäpä ensi kerralla päästäisiin kokeilemaan onneamme jopa semifinaaleissa, mutta tällä kertaa matka päättyi taas ensimmäiseen päivään, joten tammojen ollessa pakattuna traileriin, oli aika palata takaisin tien päälle ja suunnata Kanadaan.
Pitkä kisarupeama siirtyi rajan toiselle puolelle Kanadaan ja Orange Woodiin. Kisapaikalla oli jo kisatunnelma korkealla ja taluttaessani Imaghostia kohti päiväkarsinaa ihmettelinkin hieman miten en nähnyt vilaustakaan Alexiinasta tai muistakaan Centereistä. Näin kuitenkin vilauksen Kittystä ja onnekseni sainkin naisen pysäytettyä hetkeksi, vaikka Loop näyttikin menevän eteenpäin kuin tornado.
”Kitty!”
”Ai moi Ty! Menikö matka hyvin?”
”Jep, mitä nyt pikkutamma päätti vähän esitellä verenperintöään lähtiessä” virnistin, ennen kuin jatkoin ”eivätkö Centerit ole paikalla?”
”He ovat Suomessa, Alexiinan isä menehtyi” Kitty puheli normaalia hiljempaa.
”Ai… Pohdin vain jäämistä pariksi extra päiväksi jos Dewnistä olisi saanut huomenna seuraa vaikka parille synttärijuomalle. Mutta ehkä ensivuonna” kohautin olkiani.
”Välitäthän surunvalitteluni Centereille noiden palattua takaisin?” kerkesin vielä kysyä ja nähdä Kittyn nostavan peukkunsa pystyyn, ennen kuin blondi oli jo kadonnut matkoihinsa ja minun oli aika hakea toinenkin tammoistani ja valmistautua Imaghostin luokkiin.
Mustangitamma oli todellakin mustangitamma ja hieman yllättäenkin pikku villikkoni sijoittui Halterissa kolmanneksi. Ilmeisesti sitten riekkuminen ja pönttöily oli vienyt varsasta matkustamiseen lisättynä sen verran energiaa että Halter Horsemanshipissä tamma olikin sitten luokkansa loppupäässä. Forever oli taas ihan liekeissä ja tamma olisi mieluusti erotellut ihan liian monta vasikkaa ja lopulta tuo kiemurteli allani kuin käärme, antaessani tamman suorittaa erottelut omatoimisesti ja vain yrittäessäni pysyä selässä.
Lopulta tamma oli luokkansa neljäs ja pääsin pakkaamaan ratsut autoon ja suuntaamaan takaisin Texasiin seuraaviin kisoihin. Onneksi ne olisivat lähellä kotia joten reissaaminen olisi paljon helpompaa. Ehkäpä matkaevääksi voisi ostaa huomenna jotain mitä ei normaalisti tule ostettua, tai sitten vain viettää syntymäpäiväänsä antaen mailien jäädä taaksepäin ja toivoa että olisi jo kotona.
sunnuntai 28. helmikuuta 2021
33. WRJ cup 2/21
Tyler (VRL-10337) - OWR Imaghost (Halter)
"Imaghost oli päättänyt pistää ranttaliksi ennen lähtöä ja saatoin olla tyytyväinen että Kanadassa olisi sen verran viileää että pitkät housut tulisivat tarpeeseen, pohkeessani komeilevan vuotiaan varsan kavion kokoisen mustelman vuoksi.
Ensimmäiset mailit reissusta oli olleet mielenkiintoisia ajettavia mutta sen jälkeen matkanteko oli helpottunut kaikilla tavoilla, ja homma olikin mennyt ihan kivasti siihen asti että olimme päässeet tammojen kanssa taas Orange Woodsin tiluksille. Kitty oli tullut meitä vastaan ja vaikka olin varoittanut tuota jo valmiiksi siitä että trailerista voitaisiin tulla vauhdilla ulos, en silti ollut varautunut siihen miten vauhdilla lopulta tultaisiin. Imaghost päätti esitellä kunnolla sitä faktaa että tamman suonissa virtaa villiä verta ja heti kun pikkutamman kaviot osuivat, maahan oli tuo jo kynttilänä pystyssä ja oli ihme että kumpikaan meistä pysyi pystyssä.
Luokan alun lähestyessä saatoin vain toivoa että Imaghost käyttäytyisi. Tietenkin odotellessamme omaa vuoroamme tamma ei taas muistanut miten muiden läsnäollessa pitäisi käyttäytyä ja se pistikin sellaisen shown käyntiin että vähän jo mietin taas, olisiko tammasta ikinä tulossa karjahevosta tällä menolla. Kuitenkin yllättäen meidän vuoromme tullessa valkopäinen tamma päättikin löytää henkisen karjahevosensa ja sain asetella sitä ihan rauhassa sopivaan asentoon asettelua varten. Muutenkin nuorikko seisoi rentona ja kuin parempikin karjahevonen samalla kun sitä kierreltiin ja katseltiin tuomareiden toimesta.
Edes hampaiden näyttäminen ei ollut pikkutammalle mikään ongelma ja se jopa malttoi ravata nätisti vierelläni esittäessämme ravin tuomareille. Myös ravin jälkeinen uusi seisotus onnistui tamman melkein nuokkuessa paikallaan. Kuitenkin heti kun meille oli kiitokset sanottu ääni varsan kellossa, muuttui ja tuo niin kaunis karjahevoseni alku oli taas kuin suoraan villilaumasta ihmisten sekaan vedetty mustangi. Voihan varsat…"
Tuomarikommentti: "Surkuhupaisaa kuvailua villivarsan hömelyyksistä. Erinomainen loppu oli kuin piste i:n päälle!"
Tyler (VRL-10337) - Forever Shine (Cutting)
"Foreverin käynti oli paljon aktiivisempaa kuin yleensä ja muutenkin tamma tuntui siltä että se oli valmis ampaisemaan matkaan ja ihan minne sen vain käskinkään menemään. Olimme joutuneet koko viikon ajamaan karjaa kotona joten heti kun tamma vain sai hajunkin karjasta, oli tuo 200 % työmoodissa.
Antaessani tammalle luvan lähteä ensimmäiseen erotteluun olisi Forever halunnut vanhasta tottumuksesta erotella heti useamman vasikan laumasta, mutta lopulta pienellä vihjauksella tamma lähti taidokkaasti erottelemaan vain yhtä vasikkaa. Lopulta vasikalla ei ollut mitään mahdollisuuksia väistellä tammaa, joka liikkui kuin tulisilla hiilillä ja suoritti työnsä täydellisesti. Toiseen erotteluun tamma lähti vieläkin suuremmalla ponnella ja nyt minun tarvi vain pitää katseeni oikeassa vasikassa ja appaloosa kiemurteli allani kuin käärme.
Foreverillä oli normaalistikkin suuri karjahevosen motivaatio, mutta tänään tamma tuntui olevan jotenkin vain enemmän liekeissä ja en tiennyt olisiko kuukauden tauko omalla tavallaan tehnyt sille myös hyvää ja toiko sekin uutta pontta ja puhtia mummotamman askeleeseen. Viimeisenkin suorituksen ollessa ohitse en voinut olla ainakaan vihainen tammalleni sillä se oli sen verran tehokkaasti tehnyt töitä että tänään kyllä virheet menisivät omaan piikkiini."
Tuomarikommentti: "Hauskoja sanavalintoja. Meno oli sangen leimuavaa! Tässä oli menoa ja meininkiä."
"Imaghost oli päättänyt pistää ranttaliksi ennen lähtöä ja saatoin olla tyytyväinen että Kanadassa olisi sen verran viileää että pitkät housut tulisivat tarpeeseen, pohkeessani komeilevan vuotiaan varsan kavion kokoisen mustelman vuoksi.
Ensimmäiset mailit reissusta oli olleet mielenkiintoisia ajettavia mutta sen jälkeen matkanteko oli helpottunut kaikilla tavoilla, ja homma olikin mennyt ihan kivasti siihen asti että olimme päässeet tammojen kanssa taas Orange Woodsin tiluksille. Kitty oli tullut meitä vastaan ja vaikka olin varoittanut tuota jo valmiiksi siitä että trailerista voitaisiin tulla vauhdilla ulos, en silti ollut varautunut siihen miten vauhdilla lopulta tultaisiin. Imaghost päätti esitellä kunnolla sitä faktaa että tamman suonissa virtaa villiä verta ja heti kun pikkutamman kaviot osuivat, maahan oli tuo jo kynttilänä pystyssä ja oli ihme että kumpikaan meistä pysyi pystyssä.
Luokan alun lähestyessä saatoin vain toivoa että Imaghost käyttäytyisi. Tietenkin odotellessamme omaa vuoroamme tamma ei taas muistanut miten muiden läsnäollessa pitäisi käyttäytyä ja se pistikin sellaisen shown käyntiin että vähän jo mietin taas, olisiko tammasta ikinä tulossa karjahevosta tällä menolla. Kuitenkin yllättäen meidän vuoromme tullessa valkopäinen tamma päättikin löytää henkisen karjahevosensa ja sain asetella sitä ihan rauhassa sopivaan asentoon asettelua varten. Muutenkin nuorikko seisoi rentona ja kuin parempikin karjahevonen samalla kun sitä kierreltiin ja katseltiin tuomareiden toimesta.
Edes hampaiden näyttäminen ei ollut pikkutammalle mikään ongelma ja se jopa malttoi ravata nätisti vierelläni esittäessämme ravin tuomareille. Myös ravin jälkeinen uusi seisotus onnistui tamman melkein nuokkuessa paikallaan. Kuitenkin heti kun meille oli kiitokset sanottu ääni varsan kellossa, muuttui ja tuo niin kaunis karjahevoseni alku oli taas kuin suoraan villilaumasta ihmisten sekaan vedetty mustangi. Voihan varsat…"
Tuomarikommentti: "Surkuhupaisaa kuvailua villivarsan hömelyyksistä. Erinomainen loppu oli kuin piste i:n päälle!"
Tyler (VRL-10337) - Forever Shine (Cutting)
"Foreverin käynti oli paljon aktiivisempaa kuin yleensä ja muutenkin tamma tuntui siltä että se oli valmis ampaisemaan matkaan ja ihan minne sen vain käskinkään menemään. Olimme joutuneet koko viikon ajamaan karjaa kotona joten heti kun tamma vain sai hajunkin karjasta, oli tuo 200 % työmoodissa.
Antaessani tammalle luvan lähteä ensimmäiseen erotteluun olisi Forever halunnut vanhasta tottumuksesta erotella heti useamman vasikan laumasta, mutta lopulta pienellä vihjauksella tamma lähti taidokkaasti erottelemaan vain yhtä vasikkaa. Lopulta vasikalla ei ollut mitään mahdollisuuksia väistellä tammaa, joka liikkui kuin tulisilla hiilillä ja suoritti työnsä täydellisesti. Toiseen erotteluun tamma lähti vieläkin suuremmalla ponnella ja nyt minun tarvi vain pitää katseeni oikeassa vasikassa ja appaloosa kiemurteli allani kuin käärme.
Foreverillä oli normaalistikkin suuri karjahevosen motivaatio, mutta tänään tamma tuntui olevan jotenkin vain enemmän liekeissä ja en tiennyt olisiko kuukauden tauko omalla tavallaan tehnyt sille myös hyvää ja toiko sekin uutta pontta ja puhtia mummotamman askeleeseen. Viimeisenkin suorituksen ollessa ohitse en voinut olla ainakaan vihainen tammalleni sillä se oli sen verran tehokkaasti tehnyt töitä että tänään kyllä virheet menisivät omaan piikkiini."
Tuomarikommentti: "Hauskoja sanavalintoja. Meno oli sangen leimuavaa! Tässä oli menoa ja meininkiä."
sunnuntai 7. helmikuuta 2021
32. Poolopelin pyörteissä
Tuotos Vipoksen ensimmäiseen tuotos otteluun 06.02.2021
Mä en tajua miten kukaan voi elää pakastimessa useamman kuukauden vuodesta. Lumi ja pakkanen oli suuri muutos Texasin kymmeneen lämpöasteeseen ja vesisateisiin, ja musta tuntui että mä olin kuin jäätynyt torakka varustaessani Foreveriä tulevaan poolomatsiin. Sentään muut tiimiläiset olivat sen näköisiä että sää ei haitannut ollenkaan mutta kai tämä oli kuin kesäpäivä kanadalaisille.
”Valmiina pelaamaan?” Kitty heitti noustuaan Chocokon selkään.
”Todellakin, tässähän jäätyy seisaalleen muuten” vilunväreet juoksivat selkääni pitkin samalla kun heilautin itseni ratsuni selkään. Onneksi ratsastaessa tuli lämmin ja kun ensimmäinen peli vihellettiin alkaneeksi mä päätin ratsastaa kuin mun henkeni olisi kiinni siitä.
Forever kääntyili lumessakin onneksi kuin kolikon päällä vaikka tamman askel välillä vähän lipsui, sillä meillä ei ollut hokkeja alla joten meidän pito oli varsinkin vauhdikkaammissa käännöksissä välillä todella liukkaita. Forever kiemurteli ja kääntyili mun alla kuin unelma, ja mä tunsin suurta ylpeyttä siitä miten mahtavasti sen karjahevosen koulutus tuki meidän hulluttelulajia. Appaloosaan oli pakattu räjähtävää voimaa ja sellainenkin lievyys että sen ohjailu tuntui tapahtuvan vain ajatuksella. Mun onnekseni tällä kertaa pelissä oli värillinen pallo, joten se näkyi kaiken valkoisuuden seasta, vaikka mun oli ollut pakko vetää vielä aurinkolasit nenälleni, sillä eihän kukaan nyt mitään voi nähdä tuijotellessaan tuota valkoista mattoa, jota kaviot polkivat rikki pelin tiimellyksessä.
Ensimmäisen erän ollessa pelattuna mä tunsin miten adrenaliini juoksi mun suonissani ja kylmyydestä ei ollut tietoakaan. Ainakaan ennen kuin ensimmäinen ottelu oli kokonaan pelattuna ja piti muka tarjeta vielä riisua hevonen ja hoitaa se poiskin. Mä en kyllä ikinä muuttaisi mihinkään missä joutuu asumaan pakastimessa useamman kuukauden vuodesta.
maanantai 1. helmikuuta 2021
31. 17-31.01.2021
Sunnuntai 17.01.2021
Kisat Syringassa olivat menneet keskiverrosti eikä menestystä ollut tullut läheskään päivittäin. Kuitenkin positiivinen yllätys oli ollut Imaghostin nappaama voitto ja muutkin sijoitukset tietenkin lämmittivät mieltä.
Puolivälissä kotimatkaa puhelimeni soi ja ihmettelin pienesti kun Charlie soitti.
”Yup? Mun pitäis olla kotona puolen tunnin päästä”
”Suze ei näytä hyvältä. Tai siis se on ollut nyt pari päivää paljon flegmaattisempi kuin normaalisti” Charlien vakava ääni pureutui tajuntaani.
”Fuck… mä en usko että meillä on enää muuta vaihtoehtoa kun päästää se pois… katotaan kun oon kotona.” Lopetin puhelun lyhyeen ja Trevorin tamma tuli pakostakin ajatuksiini. Mä olin toivonut jotta Suze kääntyisi vähän paremmaksi kaikkien uusien hoitojen kautta mitä tammalle oltiin kokeiltu, mutta todennäköisesti olisi aika vain päästää tammasta irti vaikka olisi ollut ideaalein tilanne että se jouduttaisiin päästämään pois jo nyt kun Trevor ei ollut paikalla.
Olinhan mä kertonut Treville jo aikaisemminkin että voisi olla jotta Suze ei kauaa enää jaksaisi joten se, että tamman kohdalla jouduttaisiin tehdä päätös näin nopeasti, oli omalla tavallaan odotettavissa mutta silti se yllätti pienesti. Tämä tieto tuntui pidentävän myös viimeisiä maileja kotiin ihan liiaksi, mutta lopulta sain kääntää autoni tutulle ajotielle ja lopulta tuttuun pihaan. Charlie auttoi purkamaan tammat kyytistä ja palauttamaan ne omiin tarhoihinsa ennen kuin oli aika käydä katsomassa miltä Suze näytti.
”Se ei kyllä todellakaan näytä hyvältä… Mä soitan huomenna Evielle ja katsotaan mitä se sanoo. Voi kyllä olla että Suzen on aika mennä” huokaisin katsellessani ennen niin elämäniloista tammaa, joka oli vain varjo entisestään. Ehkä olisi paras olla soittamatta Trevorille ennen kuin Evie olisi käynyt ja tietäisi mitä tammalle kävisi.
Tiistai 19.01.2021
”Hi Tyler. Suzeko ei lähtenyt menemään paremmaksi?”
”Valitettavasti ei… Mä en tiedä onko vain paras päästää tammaraukka kärsimyksestään. Tai siis niin kuin onhan meillä vielä ne pari vaihtoehtoa mitä kokeilla, mutta mä en oo varma kannattaako Suzea kiusata enempää”
”Mitä Trevor on mieltä?”
”No tuota… Trev ei tiedä”
Vihreiden silmien katse kertoi paljon, mutta tiesin että Evie ymmärsi miksi en halunnut kertoa asiasta isoveljelleni vaikka Trevorin olisikin ollut hyvä tietää asiasta. Toisaalta Trevor ei voisi kuitenkaan tehdä mitään asialle Suomesta käsin ja olin ollut vastuussa jo niin monta vuotta miehen hevosista jotta halusin ainakin uskoa veljeni ajattelevan että tekisin parhaat päätökset myös tuon hevosten puolesta.
Tutkittuaan Suzen myös Evie oli sitä mieltä että olisi paras päästää ikivihreille. Talutimme tamman paikkaan, jossa se olisi helppo lopettaa ja mihin tamman voisi myös helposti haudata. Sanottuamme molemmat Charlien kanssa hyvästimme Suzelle Evie antoi tammalle viimeiset piikit ja lopulta tamma oli ikiunessa. Evien vielä varmistettua että Suzie todellakin olisi poissa palasimme takaisin ranchille ja tarjosin naiselle kahvit ennen kuin tuon oli pakko jatkaa matkaansa. Evie pahoitteli vielä Suzien puolesta ennen kuin tuo nousi autoonsa ja suuntasi kohti seuraavaa paikkaa. Puhuimme Charlien kanssa vielä jonkin aikaa tammasta samalla kun suuntasimme talliin laittamaan muutaman karsinoista valmiiksi Orange Woodilaisille, sillä Kitty, Roi ja Billy olisivat majoittumassa vastavuoroisesti luonani.
Forever Shine sekä Carly saivat viettää yönsä ulkona, sillä kymmenen lämpöastetta olisi vielä enemmän kuin hyvä keli seisottaa tammoja pihalla ja noilla olisi onneksi myös katokset tarhoissaan joten ne pärjäisivät sielä hyvin. Näin ollen saimmekin tarpeeksi karsinoita vieraileville hevosille joten tallissa tulisi olemaan vain Imaghost sekä Trevorin toinen ratsu.
Torstai 21.01.2021
Olin käynyt aamusta hoitamassa kaupungilla muutamia asioita rehujen hausta Suzen muistolaatan tilaamiseen. Olin juuri saanut vietyä äidilleni tuon pyytämät ostokset kun isäni huuteli että pihaan ajelisi vieras traileri. Epäilin sen olevan kanadalaisten karavaani eikä ajatukseni lopulta ollutkaan pielessä, sillä sellaiseksi se paljastui. Kunhan hevoset oli purettu ja olin näyttänyt kaikille karsinapaikat sekä mihin tavarat voi jättää esittelin farmimme.
”Talli on tosiaan vain tällainen pieni viisipaikkainen. Hevosia on neljä ja niistä kolme on minun ja enää yksi on Trevorin. Tietenkin sitten takaa löytyy katetut tarhat, joissa hevoset pärjäävät tarvittaessa vaikka myös yön yli” jatkoin selitystäni samalla kun kierrätin pienen porukan tarhojen luokse, jossa omat tammani sekä Trevorin ruuna nuokkuivat. Lopulta kierros oli valmis ja vaihdoimmekin hetken kuulumisia ennen kuin äiti kutsui meidät kaikki syömään ja oli aika suunnata peteihin.
Perjantai 22.01.2021
Vieraiden heräiltyä ja kunhan kaikki olivat vain saaneet aamupalaa ja kahvia pakattiin hevoset traileriin ja ajoimme Freewind Farmille harjoittelemaan, sillä meiltä ei omasta pihasta mitään sopivaa tilaa löytynyt. Samalla ratsut pääsivät vähän tutustumaan kisapaikkaan, vaikka omalle tammalleni se olikin jo tuttu kun olimme olleet Foreverin kanssa ajamassa tilan pientä karjalaumaa aitaukseensa.
Porukka jakautui kahtia niin että minä ja Billy teimme yhden joukkueen ja Kitty ja Roi toisen. Viimehetken treenit sujuivat hyvin vaikka eivät ihan draamattomasti ja kaikille taisi jäädä hyvä fiilis seuraavan päivän kisaa ajatellen.
Illalla hevoset varustettiin vielä uudelleen ja lähdettiin metsästämään auringonlaskua takalaitumelle. Samalla oli hyvä tarkistaa miten kylmenevä ilma oli kohdellut aitaa, joka täytyisi kyllä oikeasti vaihtaa ennen kuin karjan voisi ajaa takaisin laitumelle.
Lauantai 23.01.2021
Aamu alkoi odottavissa tunnelmissa ja aamupala pöydässä keskustelu kävikin tulevassa poolo-ottelussa. Poikkeuksellisesti jopa Charlie löytyi hörppimästä kahvia keittöstämme jo näin aikaisin, sillä olisin jatkamassa itse suoraan Kanadaan ottelun jälkeen joten kävimme miehen kanssa muutamia juttuja lävitse mitä tuo voisi tehdä jos ylimääräistä aikaa olisi hevosten hoidon ja muiden tehtävien lisäksi, sillä Charlie oli lupautunut auttelemaan jossain muuallakin.
Kisapaikan rajoitusten vuoksi meikäläinen ei tällä kertaa mahtunut Go Oranges! joukkueeseen ja lopulta päädyin jättäytymään pois myös avoimista joukkueista ja tarjoamaan näin mahdollisuuden pelaamiselle sellaisille, jotka olivat tulleet paljon kauempaa ottamaan osaa peleihin. Olihan se toisaalta mielenkiintoista myös päästä näkemään muiden joukkueiden pelaamista kunnolla ja lopulta kannustamaan omat tiimikaverit voittoon, samalla kun videoin tuon ottelun jotta Kittyllä ja muilla olisi jotain näytettävää muille kunhan sopiva hetki tuli.
Voitokkaan ottelun jälkeen oli aika palata ranchillemme ja ruokailun jälkeen oli kaikkien aika pakata tavaransa autoihin ja lopulta hevoset traileriin ja kääntää nokat kohti Kanadaa ja Orange Woodia, jossa olisi seuraavat kilpailut jo seuraavana päivänä.
Sunnuntai 24.01.2021
Mä tiesin jo ottaessani Foreveriä hoidettavaksi että tänään ei olisi meidän kisapäivä. Kai tamma oli niin tottunut siihen että se matkustaisi ja olisi kaikkialla Imaghostin kanssa että nyt kun se oli pitkästä aikaa yksin matkassa ei se osannut enään oikein olla ja toimia.
Meidän suoritus oli todella takkuinen ja ei todellakaan mitään sellaista mitä olin tottunut odottamaan appaloosaltani. Riittihän se toiseen sijaan näissä kisoissa, mutta silti olisi suorituksesta voinut korjata vaikka ja mitä. Kuitenkin täytyi olla tyytyväinen että tamma sai aikaan edes jonkinlaisen suorituksen vaikka se ei ollutkaan parhaimmillaan. Ennen lähtöäni pohdimme vielä hieman taktiikkaamme tulevaan poolo-otteluun sillä se pelattaisiin vain parin viikon kuluttua.
Ajaessani kohti kotia pohdin kaikkea mitä viikon aikana oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa oli tapahtumassa. Edessä olisi kuitenkin vielä parit western kilpailut ennen seuraavaa poolo-ottelua ja ystävänpäivän viikon vaellusta Kanadassa.
Keskiviikko-Sunnuntai 27-31.01.2021
Kisat Deadwoodissa olivat alkaneet jo keskiviikkona joten olin juuri sopivasti kerennyt käydä nappaamassa Imaghostin kyytiin ja ajamaan kisapaikalle. Forever ei jatkanut edelleenkään kovinkaan suurta ja mahtavaa suorittamista joten tamma taitaisi kyllä ansaita seuraavan poolo-ottelun jälkeen hieman lomaa. Pikkutamma sen sijaan oli ihan elementissään ja torstaina sekä perjantaina varsa nappasikin sijoitukset matkaansa.
Kilpaileminen Imaghostin kanssa oli aina oma pieni tehtävänsä mutta se selittyi kuitenkin tamman mustangiverellä ja sillä että se oli vielä nuori eläin, jolla oli ehkä hieman enemmän elämän kokemusta kuin ikätovereillaan, mutta silti se oli kuitenkin pääasiassa vielä nuori varsa. Ehkäpä tamma tasaantuisi iän mukana, tai sitten se olisi tulevaisuudessa oma pieni tulisieluinen karjahevoseni. Vain aika näyttäisi mitä valkopäisestä pikkuhevosesta tulisi.
Kisat Syringassa olivat menneet keskiverrosti eikä menestystä ollut tullut läheskään päivittäin. Kuitenkin positiivinen yllätys oli ollut Imaghostin nappaama voitto ja muutkin sijoitukset tietenkin lämmittivät mieltä.
Puolivälissä kotimatkaa puhelimeni soi ja ihmettelin pienesti kun Charlie soitti.
”Yup? Mun pitäis olla kotona puolen tunnin päästä”
”Suze ei näytä hyvältä. Tai siis se on ollut nyt pari päivää paljon flegmaattisempi kuin normaalisti” Charlien vakava ääni pureutui tajuntaani.
”Fuck… mä en usko että meillä on enää muuta vaihtoehtoa kun päästää se pois… katotaan kun oon kotona.” Lopetin puhelun lyhyeen ja Trevorin tamma tuli pakostakin ajatuksiini. Mä olin toivonut jotta Suze kääntyisi vähän paremmaksi kaikkien uusien hoitojen kautta mitä tammalle oltiin kokeiltu, mutta todennäköisesti olisi aika vain päästää tammasta irti vaikka olisi ollut ideaalein tilanne että se jouduttaisiin päästämään pois jo nyt kun Trevor ei ollut paikalla.
Olinhan mä kertonut Treville jo aikaisemminkin että voisi olla jotta Suze ei kauaa enää jaksaisi joten se, että tamman kohdalla jouduttaisiin tehdä päätös näin nopeasti, oli omalla tavallaan odotettavissa mutta silti se yllätti pienesti. Tämä tieto tuntui pidentävän myös viimeisiä maileja kotiin ihan liiaksi, mutta lopulta sain kääntää autoni tutulle ajotielle ja lopulta tuttuun pihaan. Charlie auttoi purkamaan tammat kyytistä ja palauttamaan ne omiin tarhoihinsa ennen kuin oli aika käydä katsomassa miltä Suze näytti.
”Se ei kyllä todellakaan näytä hyvältä… Mä soitan huomenna Evielle ja katsotaan mitä se sanoo. Voi kyllä olla että Suzen on aika mennä” huokaisin katsellessani ennen niin elämäniloista tammaa, joka oli vain varjo entisestään. Ehkä olisi paras olla soittamatta Trevorille ennen kuin Evie olisi käynyt ja tietäisi mitä tammalle kävisi.
Tiistai 19.01.2021
”Hi Tyler. Suzeko ei lähtenyt menemään paremmaksi?”
”Valitettavasti ei… Mä en tiedä onko vain paras päästää tammaraukka kärsimyksestään. Tai siis niin kuin onhan meillä vielä ne pari vaihtoehtoa mitä kokeilla, mutta mä en oo varma kannattaako Suzea kiusata enempää”
”Mitä Trevor on mieltä?”
”No tuota… Trev ei tiedä”
Vihreiden silmien katse kertoi paljon, mutta tiesin että Evie ymmärsi miksi en halunnut kertoa asiasta isoveljelleni vaikka Trevorin olisikin ollut hyvä tietää asiasta. Toisaalta Trevor ei voisi kuitenkaan tehdä mitään asialle Suomesta käsin ja olin ollut vastuussa jo niin monta vuotta miehen hevosista jotta halusin ainakin uskoa veljeni ajattelevan että tekisin parhaat päätökset myös tuon hevosten puolesta.
Tutkittuaan Suzen myös Evie oli sitä mieltä että olisi paras päästää ikivihreille. Talutimme tamman paikkaan, jossa se olisi helppo lopettaa ja mihin tamman voisi myös helposti haudata. Sanottuamme molemmat Charlien kanssa hyvästimme Suzelle Evie antoi tammalle viimeiset piikit ja lopulta tamma oli ikiunessa. Evien vielä varmistettua että Suzie todellakin olisi poissa palasimme takaisin ranchille ja tarjosin naiselle kahvit ennen kuin tuon oli pakko jatkaa matkaansa. Evie pahoitteli vielä Suzien puolesta ennen kuin tuo nousi autoonsa ja suuntasi kohti seuraavaa paikkaa. Puhuimme Charlien kanssa vielä jonkin aikaa tammasta samalla kun suuntasimme talliin laittamaan muutaman karsinoista valmiiksi Orange Woodilaisille, sillä Kitty, Roi ja Billy olisivat majoittumassa vastavuoroisesti luonani.
Forever Shine sekä Carly saivat viettää yönsä ulkona, sillä kymmenen lämpöastetta olisi vielä enemmän kuin hyvä keli seisottaa tammoja pihalla ja noilla olisi onneksi myös katokset tarhoissaan joten ne pärjäisivät sielä hyvin. Näin ollen saimmekin tarpeeksi karsinoita vieraileville hevosille joten tallissa tulisi olemaan vain Imaghost sekä Trevorin toinen ratsu.
Torstai 21.01.2021
Olin käynyt aamusta hoitamassa kaupungilla muutamia asioita rehujen hausta Suzen muistolaatan tilaamiseen. Olin juuri saanut vietyä äidilleni tuon pyytämät ostokset kun isäni huuteli että pihaan ajelisi vieras traileri. Epäilin sen olevan kanadalaisten karavaani eikä ajatukseni lopulta ollutkaan pielessä, sillä sellaiseksi se paljastui. Kunhan hevoset oli purettu ja olin näyttänyt kaikille karsinapaikat sekä mihin tavarat voi jättää esittelin farmimme.
”Talli on tosiaan vain tällainen pieni viisipaikkainen. Hevosia on neljä ja niistä kolme on minun ja enää yksi on Trevorin. Tietenkin sitten takaa löytyy katetut tarhat, joissa hevoset pärjäävät tarvittaessa vaikka myös yön yli” jatkoin selitystäni samalla kun kierrätin pienen porukan tarhojen luokse, jossa omat tammani sekä Trevorin ruuna nuokkuivat. Lopulta kierros oli valmis ja vaihdoimmekin hetken kuulumisia ennen kuin äiti kutsui meidät kaikki syömään ja oli aika suunnata peteihin.
Perjantai 22.01.2021
Vieraiden heräiltyä ja kunhan kaikki olivat vain saaneet aamupalaa ja kahvia pakattiin hevoset traileriin ja ajoimme Freewind Farmille harjoittelemaan, sillä meiltä ei omasta pihasta mitään sopivaa tilaa löytynyt. Samalla ratsut pääsivät vähän tutustumaan kisapaikkaan, vaikka omalle tammalleni se olikin jo tuttu kun olimme olleet Foreverin kanssa ajamassa tilan pientä karjalaumaa aitaukseensa.
Porukka jakautui kahtia niin että minä ja Billy teimme yhden joukkueen ja Kitty ja Roi toisen. Viimehetken treenit sujuivat hyvin vaikka eivät ihan draamattomasti ja kaikille taisi jäädä hyvä fiilis seuraavan päivän kisaa ajatellen.
Illalla hevoset varustettiin vielä uudelleen ja lähdettiin metsästämään auringonlaskua takalaitumelle. Samalla oli hyvä tarkistaa miten kylmenevä ilma oli kohdellut aitaa, joka täytyisi kyllä oikeasti vaihtaa ennen kuin karjan voisi ajaa takaisin laitumelle.
Lauantai 23.01.2021
Aamu alkoi odottavissa tunnelmissa ja aamupala pöydässä keskustelu kävikin tulevassa poolo-ottelussa. Poikkeuksellisesti jopa Charlie löytyi hörppimästä kahvia keittöstämme jo näin aikaisin, sillä olisin jatkamassa itse suoraan Kanadaan ottelun jälkeen joten kävimme miehen kanssa muutamia juttuja lävitse mitä tuo voisi tehdä jos ylimääräistä aikaa olisi hevosten hoidon ja muiden tehtävien lisäksi, sillä Charlie oli lupautunut auttelemaan jossain muuallakin.
Kisapaikan rajoitusten vuoksi meikäläinen ei tällä kertaa mahtunut Go Oranges! joukkueeseen ja lopulta päädyin jättäytymään pois myös avoimista joukkueista ja tarjoamaan näin mahdollisuuden pelaamiselle sellaisille, jotka olivat tulleet paljon kauempaa ottamaan osaa peleihin. Olihan se toisaalta mielenkiintoista myös päästä näkemään muiden joukkueiden pelaamista kunnolla ja lopulta kannustamaan omat tiimikaverit voittoon, samalla kun videoin tuon ottelun jotta Kittyllä ja muilla olisi jotain näytettävää muille kunhan sopiva hetki tuli.
Voitokkaan ottelun jälkeen oli aika palata ranchillemme ja ruokailun jälkeen oli kaikkien aika pakata tavaransa autoihin ja lopulta hevoset traileriin ja kääntää nokat kohti Kanadaa ja Orange Woodia, jossa olisi seuraavat kilpailut jo seuraavana päivänä.
Sunnuntai 24.01.2021
Mä tiesin jo ottaessani Foreveriä hoidettavaksi että tänään ei olisi meidän kisapäivä. Kai tamma oli niin tottunut siihen että se matkustaisi ja olisi kaikkialla Imaghostin kanssa että nyt kun se oli pitkästä aikaa yksin matkassa ei se osannut enään oikein olla ja toimia.
Meidän suoritus oli todella takkuinen ja ei todellakaan mitään sellaista mitä olin tottunut odottamaan appaloosaltani. Riittihän se toiseen sijaan näissä kisoissa, mutta silti olisi suorituksesta voinut korjata vaikka ja mitä. Kuitenkin täytyi olla tyytyväinen että tamma sai aikaan edes jonkinlaisen suorituksen vaikka se ei ollutkaan parhaimmillaan. Ennen lähtöäni pohdimme vielä hieman taktiikkaamme tulevaan poolo-otteluun sillä se pelattaisiin vain parin viikon kuluttua.
Ajaessani kohti kotia pohdin kaikkea mitä viikon aikana oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa oli tapahtumassa. Edessä olisi kuitenkin vielä parit western kilpailut ennen seuraavaa poolo-ottelua ja ystävänpäivän viikon vaellusta Kanadassa.
Keskiviikko-Sunnuntai 27-31.01.2021
Kisat Deadwoodissa olivat alkaneet jo keskiviikkona joten olin juuri sopivasti kerennyt käydä nappaamassa Imaghostin kyytiin ja ajamaan kisapaikalle. Forever ei jatkanut edelleenkään kovinkaan suurta ja mahtavaa suorittamista joten tamma taitaisi kyllä ansaita seuraavan poolo-ottelun jälkeen hieman lomaa. Pikkutamma sen sijaan oli ihan elementissään ja torstaina sekä perjantaina varsa nappasikin sijoitukset matkaansa.
Kilpaileminen Imaghostin kanssa oli aina oma pieni tehtävänsä mutta se selittyi kuitenkin tamman mustangiverellä ja sillä että se oli vielä nuori eläin, jolla oli ehkä hieman enemmän elämän kokemusta kuin ikätovereillaan, mutta silti se oli kuitenkin pääasiassa vielä nuori varsa. Ehkäpä tamma tasaantuisi iän mukana, tai sitten se olisi tulevaisuudessa oma pieni tulisieluinen karjahevoseni. Vain aika näyttäisi mitä valkopäisestä pikkuhevosesta tulisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)